Hostellielämää, osa 10: Napoli ja Genova

Kuten jo luikahti julki aiemmissa blogeissa, yösija Napolissa löytyi hyvin läheltä juna-asemaa. No, matka oli lyhyt metreissä, mutta pitkä minuuteissa.

Hostel Mancini oli parin korttelin päässä Piazza Giuseppe Garibaldi -aukiolta. Kolmen sadan metrin matkalle mahtui kuitenkin monta hankalasti ylitettävää tietä. Heti aseman ulko-ovien edessä oli sentään liikennevalot, jotka silloin tällöin paloivat hetken aikaa vihreinä jalankulkijoille. Aukion toisessa päässä piti ylittää katu pienelle kaistaleelle jossa Garibaldi pönötti ikuisen puluparven vartioimana, ja kaistaleelta asuinrakennusten puolelle odotti toinen katu.

Napolin liikenne on moottoriajoneuvojen dominoimaa. Esimerkiksi mainitulle patsaalle ja sieltä pois oli katuun merkitty suojatiet — mutta liikennevalot puuttuivat. 

Autojen keskelle oli vain määrätietoisesti käveltävä. Tämän ohjeen sain paikallisilta. Kun astuu kadulle ja kävelee tasaisin askelin yli, autoilijat kyllä näkevät ja väistävät. Mitään taukoa autovirtaan ei ole luvassa. Kun suoraan tulevien autojen jonossa on rako siihen kurvaa autoja selän takaa vieressä olevasta risteyksestä.

Autoja pahempia ovat moottoripyörät, jotka kiihdyttävät huippuvauhtiinsa paljon nelipyöräisiä nopeammin. Ne myös puikkelehtivat autojonojen väleistä ja näyttävät välillä ilmestyvän eteen kuin tyhjästä. Ja jos autoilijat vielä näkisivätkin jalankulkijan ja väistäisivät, miten ihmeessä nämä kaahaajat sen tekisivät?

En kolmessa päivässä rohkaistunut tarpeeksi tai muutoin oppinut kirjoittamattomia liikennesääntöjä. Odotin aina paikallista ihmistä ja ylitin kadun tämän vanavedessä. 

Noussutta sykettä sai tasoitella poikkikadulla, joka oli suljettu aukion puoleisesta päästä, mutta jossa tuntui silti sattuvan ja tapahtuvan yhtä sun toista. Joka päivä katu täyttyi eräänlaisesta ex tempore -torista. En tiedä, oliko kauppiailla lupaa — en tiedä, tarvittiinko sellaista. Tavaraa oli kojuissa, pöydillä ja maassa. Kauppiaat pörräsivät myyntikohteittensa ympärillä, istuksivat betoniporsailla, polttivat ja naureskelivat. Välillä tuli olo, että kaikki alueella pyörineet ihmiset olivat joko myyjiä tai heidän sukulaisiaan ja kavereitaan. Asiakkaita hahmotin seasta vähänlaisesti.  Lisäksi, vaikka tilaa ei juuri ollut, ihmisvilinän keskellä puikkelehti pyöriä ja skoottereita. 

Hostelli oli toisessa kerroksessa, melko huomaamattoman ulko-oven takana ja pölyisen portaikon yläpäässä. Sisätilat eivät yllättäneet sen jälkeen kun olin tutkaillut talojen ulkoseiniä. Kaikki oli sopivasti ja kotoisasti rempallaan, mutta silti siistiä ja toimivaa.

Suomi-kytköksiä oli putkahdellut Bulgarian jälkeen esiin siellä täällä, yleensä melko yllättävillä tavoilla ja yllättävissä paikoissa: Varnan sarjakuvataiteilija, Plovdivin pariskunta pienen pubin pöydässä, Vrontadosin naispoliisi, argentiinalaissyntyinen Maria Ateenassa, Hotel Oscarin työntekijä... Joten kulmakarvani eivät enää pahemmin kohonneet, kun kävi ilmi että Hostel Mancinin isäntä Alfredo oli pitänyt Tampereella pizzeriaa useita vuosia. 

Lopulta kaipuu kotimaahan oli kuitenkin voittanut. Nyt Alfredo pyöritti hostellia vaimonsa kanssa. Apuna oli taannoin mainitsemani Braven, eräs huonokuntoiselta seitsemänkymppiseltä näyttänyt kaveri ja pari keittiöapulaista. 

Hostellissa oli huoneita ainakin kahdessa kerroksessa. Ne olivat hyvää keskitasoa, ja ainakin omassa dormihuoneessani oli parveke. Näkymä kadulle ei ollut kummoinen, mutta ainakin huoneen sai nopeasti viileäksi. Kylpyhuoneen valokatkaisija surautti käyntiin melko kovaäänisen ilmastoinnin — hajuhaitat tietenkin pienenivät, mutta yöaikainen tarpeilla käynti varmasti herätti herkkäunisimmat. Taisin parina yönä pistäytyä pienen näyttämön puolella vain puhelimen lampun turvin. 

Suihkusta ei ole jäänyt mitään erityistä mieleen, joten se lienee ollut kelvollinen. Sen muistan, että pyyhekoukkuja oli tasan yhdelle, eikä niitä löytynyt lisää nukkumatilankaan puolelta. Tämä oli kyllä melko tyypillistä. Pyyhkeen ja hikisen paidan kuivatuksesta kerrossängyn rakenteisiin kiinni virittelemällä oli matkan mittaan kehittynyt jo luova taidelaji. 

Aulan ja asuintilojen lisäksi hostellissa oli keittiö, pienehkö ruokailutila ja melkein lastenhuoneen värein sisustettu tv-huone. Ilmapiiri oli kauttaaltaan rauhallinen ja mukava.

Aamiainen taisi olla sen verran halpa, että ostin sen joka aamu. Siihen kuuluivat kahvin ja teen ohella tyypilliset jogurtit, murot, myslit, paahtoleivät, levitteet ja hedelmät. Juuston ja leikkeleet jätin niille, jotka kokivat aamupalan liian kalliiksi ilman sellaisia. 

Henkilökunta oli kauttaaltaan ystävällistä. Isäntä itse oli välillä sieltä särmikkäämmästä päästä. Hän halusi pitää aulan tyhjänä ylimääräisistä ihmisistä, vaikka siinä kutsuva sohva olikin — ja jotenkin sen myötä katosi luontevin mahdollisuus jututtaa häntä. Epäilemättä hänellä riitti kiirettä allakan, tietokoneen ja puhelimen kanssa. Kun hänen oma vuoronsa päättyi, hän lähti kotiinsa. Tilalle tuli useimmiten aiemmin mainitsemani ikäihminen, joka ei vaikuttanut sen kummemmin puheliaalta kuin erityisen kielitaitoiseltakaan.

Alfredo oli kyllä palvelualtis. Hän antoi vinkkejä ja neuvoja, sanoi suoraan mitä hänen mielestään kannatti tehdä ja mitä ei. Kun mainitsin, ettei minulla ollut kuin kolme päivää aikaa Napolille, hän laittoi saman tien kohteet tärkeysjärjestykseen. — Älä nuhjaa täällä, käy Ercolanossa, käy Vesuviuksella, käy Caprilla ja Sorrentossa. 

Tein työtä käskettyä. Alfredo oli tiivistänyt ravintolat, juna-aikataulut, reitit ja hinnat yhdelle paperille, ja huolimatta kopionkopionkopio-laadusta olennainen info erottui ja piti paikkansa. Usein pidän siitä, että saan rauhassa hortoilla ja eksyä uudessa kaupungissa, mutta tällä kertaa paikallisen ihmisen kokemuksen rintaääni onnistui vakuuttamaan.

Itse asiassa Alfredon vaikutuksesta en juuri miettinyt majapaikkaani seuraavassakaan kaupungissa. Kun olin maininnut, että matka jatkui Genovan kautta Ranskaan, hän kertoi heti minne kannattaa mennä Genovassa. Manena Hostel näytti Booking.comissakin kohtuullisen mukavalta, joten luotin vinkkiin.

Poikkeuksellisesti sisällytän koko Genovan-visiittini tähän hostellielämäotsikon alle, sillä itse kaupunkia en juuri nähnyt. Tulin myöhään illalla, lähdin aamuvarhain. Kaduilla ei ollut juuri ketään kumpaankaan suuntaan kävellessä.

Edellisestä vierailusta, joskus viisitoista vuotta sitten, mieleen oli jäänyt lähinnä yksi valtava, valaistu suihkulähde ja ison valtatierampin runtelema pätkä satamaa. Tällä kertaa näin siististi laatoitettuja, kauniisti rapattujen seinien väleissä kaartelevia ja eri suuntiin viettäviä kävelykatuja.

Kapealta kujalta löytynyt ovi vei portaisiin. Ylhäältä löytyi sisustukseltaan ja tunnelmaltaan hieman samanhenkinen paikka kuin Hostel Mancini. Ei uutta pintaa missään, kaikki kevyesti nukkavierua, mutta selvästi hyvin pidetty paikka. 

Toimistosta aulaan pölähtänyt nuori vastaanottovirkailija oli mukava ja mutkaton. Hän opasti talon tavoille ja jätti rauhaan. 

Keittiö lähenteli keittokomeroa, mutta kaapeissa oli kaikki olennainen. Olin maksanut aamiaisesta, joten en empinyt napsaista jo illalla vähän kaurahiutaleita kiehuvaan veteen. Omat puuroainekset olivat loppuneet ennen Italiaa, enkä ollut vielä saanut uusiakaan hankittua.

Makuuhuone oli karun yksinkertainen. Puolen tusinaa rautaputkesta tehtyä kerrossänkyä laattalattialla. Valitsin nurkkasängyn ja virittelin paitaa ja pyyhettä pieneksi näköesteeksi. Dormeissa ei yleensä juuri kainostella, mutta parin verhonkorvikkeen ansiosta satunnaiset taskulamput ja puhelimen näyttöjen välähdykset häiritsevät vähemmän yötä pitkin.

Kuten muutamassa hostellissa jo tätä ennenkin, lokerotilanne oli kehno. Kokonaan ei olisi rinkka sisään mahtunut muutenkaan, mutta nyt arvotavaratkin päätyivät tyynyn alle kun riippulukkoni sanka ei mahtunut lokeron lukitusheloista läpi. Pienempi lukko oli ollut ostoslistalla jo hyvän aikaa, mutta asia ei koskaan muistunut mieleen sopivan puodin kohdalla.

Luulin jo, että saisin viettää yöni yksin, mutta keskiyöhön mennessä huoneessa oli kolme miestä minun lisäkseni. Vuodenaapurin kanssa taisin pari sanaa vaihtaakin, mutta väsymyksen keskellä ei kotimaakaan rekisteröitynyt kovalevylle. Lähi-idän suunnalla mitä luultavimmin.

Rauhallisen yön ja simppelin aamupalan jälkeen hyvästelin Manenan ja vastaanottovirkailijan, joka näytti valvoneen yön läpi. 

Tällaisia tapahtumaköyhiä etappeja otti toisinaan ilolla vastaan. Matka alkoi jo hieman tuntua luissa.