Sekunteja pimeyksien välissä

Italian länsirannikon päärata on junamatkustajan näkökulmasta monin tavoin kiinnostava, toisaalta vähän turhauttavakin. Napolista pohjoiseen mennään Rooman ja Pisan kaltaisten aarteiden kautta sekä pitkän matkaa aivan rannikolla, mutta maisemat eivät aina ole sen mukaisia. 

Roomaan koukattaessa näkee lähinnä 1900-lukulaista kerrostaloa. Ainoana selkeänä piristyksenä juuri ennen asemaa vasemmalla puolella komeilee Via Casilina Vecchian akvedukti. 

Vaihtoaikani Rooman Terminissä riittää siihen, että seuraavaan junaan ei tarvitse juosta. En poistu laiturialueelta turvaporttien ulkopuolelle, saati että kävisin kuikuilemassa miltä keskusta nykyään näyttää. Rooma, varsinkin juna-aseman ympäristö, on riittävän tuttu kahdelta aiemmalta reissulta. Laitureilla on käteviä eväsautomaatteja, joista saan täydennystä leivän ja vichypullon verran. 

Pisan läpi huristeltaessa saattaa talojen välistä saada silmäyksiä katedraalin kupolista ja jopa siitä hassusta tornista. Muuten kaupunki näyttäytyy Rooman tapaan talomerenä ja verkkoaitojen nieleminä teollisuusalueina.

Kun meri näkyy, se on kaunista katsottavaa. Rannoilla on idyllisiä pikkupoukamia, viehättäviä kyliä ja satamia, vanhoja majakanjämiä ja muuta mielenkiintoista, mutta usein vain hetken nautinnoiksi. Juuri kun saa tökättyä kameran junan ikkunaa vasten, kerrostalot, puurivit tai tunnelin seinät varastavat unohtumattoman näkymän. 

Aika pian kyllästyn kameraleikkiin ja yritän ottaa kaiken irti pikaisista pilkahduksista. Kaikkea ei ole tarkoitettu myöhemmin katseltavaksi.

On kieltämättä maagista, kun juna syöksyy ulos tunnelista pieneen, kallioiden saartamaan lahteen ja seuraavassa hetkessä ollaan taas keskellä pimeyttä. Verkkokalvoille jää vain illansuussa indigoa uhkuva Ligurianmeri jota kauas Atlantille paennut aurinko ei enää lämmitä.

Outo ajatus valtaa mielen. Onko juna koko eristetyn lahden ainoa ihmiskosketus? Jos on, miten kallioilla epäilemättä pesivät linnut kokevat puolen tunnin välein luolasta massiivisen jyskeen saattelemana ilmestyvän jättiläisen? 

Iskee halu ajaa La Spezian ja Genovan rataväliä edestakaisin parin viikon ajan, päivin ja öin. Niinkin hienoa kuin voisi olla patikoida tuollaiseen yksinäiseen paikkaan lintujen seuraksi, juuri nyt olla linnuille jokin tavoittamaton jumalolento tuntuu ainoalta tavoittelemisen arvoiselta päämäärältä elämässä. Helios kiskoi vaunuillaan valon taivaalle pimeyden valtakunnasta — minä toisin metelin rauhan keskelle kuin ärjyvä Ares sodan tai siipikenkäinen Hermes uusimman kepposensa.

Hybris haihtuu junan ehtiessä pimeän Genovan syviin rataojiin. Ylhäällä penkereen laella vilisee valaistuja ikkunoita. Kerrostalot ovat kiehtovampia öisin.

Kaduilla ei ole juuri ketään. Hostellille on kilometrin kävely. Aamulla palaisin asemalle Helioksen vasta suitsiessa ratsujaan Apenniinien huipuille.

Jostain syystä pää on jämähtänyt Kreikan jumaliin, vaikka Italiakin jää kohta taakse. Toisaalta roomalaisten jumalat olivat kreikkalaisten jumalia eri nimillä. Lukuun ottamatta niitä alkuperäisiä mistä roomalaiset eivät itsekään pitäneet. Jeff, keksien jumala. Simon, kampausten jumala. Ja tietenkin Eddie, pöljien juttujen jumala.

Onneksi tulee yö ja uni.