EU-KÄÄNNÖS

Kovin oli katsottu olo. Silmiä näki jo paljon ennen Sibiun asemaa. Ja kun aseman ympäristön uudemmasta arkkitehtuurista pääsi vanhaan kaupunkiin, niitä oli melkein joka puolella.  Ikään kuin Transilvaniassa ei jo muutenkin alkaisi mietityttää, mitkä legendat ovat totta ja mitkä eivät, alueelle tyypilliset kattoikkunat tehostivat tunnelmaa entisestään.  Ehkä joku myöhäiskeskiajan rakentaja vain päätti tehdä tuuletusaukoista erilaisia. Mutta urakoitiinko niitä 1800-luvulla läjäpäin lisää ihan vain jotta kansa pysyisi kurissa ja nuhteessa? Tarua ja teoriaa riittää, varmat vastaukset tuntuvat yhtä salaperäisiltä kuin katoilla vaanivat silmät. Koska lunta oli ollut maastossa vielä vähän ennen kaupunkia, odotin näkeväni sitä kaduillakin — mutta valkoisesta ei ollut merkkiäkään koko matkalla asemalta hostellille.  Kieltämättä Sibiun historiallinen keskusta oli kaunis. Mukavasti mutkilla ja laineilla, yllättävien kulmien takaa tuli vastaan lisää yllättäviä kulmia. Komean Valheide...

Kylmällä Aradin asemalla todistin siivekkään draaman. Lähellä katonrajaa oleva kyltti ei ollut kyllin iso kolmelle pululle. Se hymyilytti. Miksi se myöhemmin tuntui kuin komedialliselta enteeltä?   Kun lähdin Sibiun suuntaan, päädyin samaan vaunuosastoon alle kaksikymppisen nuorenparin kanssa. Olin nähnyt heidät jo asemalla — kiinni toisissaan ja toistensa huulissa niin huolella että olin vakuuttunut toisen olevan siellä vain hyvästelemässä toista. Suorastaan hämmennyin, kun he molemmat nousivat junaan. Junassa touhu jatkui samaan malliin. Jos olisin alkanut laskea suudelmia, olisin luultavasti seonnut laskuissa viimeistään parintuhannen kohdalla. He juttelivat näennäisen tauotta, jos yksittäisiä suudelmia ja viidentoista suudelman sarjoja ei huomioida. Monia lauseita säesti sanojen väliin ängenneet moiskautukset. Ei minulla ole mitään romantiikkaa vastaan, mutta rehellisyyden nimissä on todettava että jossain vaiheessa minulle tuli jotenkin huono olo. Tilanne ei tuntunut terveeltä...

Koska olin ottanut lisäaikaa muutamassa paikassa, aikatauluni kiristyi. Romania ja Bulgaria kiinnostivat, mutta kuinka järjestää visiitit fiksusti? Ei aavistustakaan. Vaikka junalla on mukava matkustaa, tuntui mukavammalta ajatukselta hurruutella lyhyempiä etappeja kerrallaan, yöpyä välillä ja vilkaista paikkoja. Viihdyn yöjunissa, mutta en pidä ajatuksesta että että joutuisin esimerkiksi vaihtamaan junaa keskellä yötä pimeällä asemalla. Tämän kaiken huomioiminen teki yhtälöstä työlään. Toisaalta ajattelin, että mikä tahansa paikka voi yllättää, jos sille antaa mahdollisuuden. Jos ei yllätä, niin kokemus se on yllätyksettömyyskin. Paloittelin Romanian-turneeni Aradiin, Sibiuun ja Bukarestiin. Näin junassa istumista ei tulisi määräänsä enempää ja toivottavasti ehtisin hieman fiilistellä kutakin kaupunkia. Tupsahdin Aradin juna-asemalle viiden aikoihin iltapäivällä. Ensimmäisenä oli päästävä hotellille, koska rinkan kanssa ei viitsi tutustua minkään sortin kaupunkiin. Ja kyllä, nimenomaa...

Bratislavassa päädyin Hostel Waltz -nimiseen majapaikkaan. Se löytyi suhteellisen vaivattomasti. Tulin hautausmaan ohi risteykseen, jonka toisella puolella sisäänkäynti oli. Hankala, vino risteys, kuten heti huomasin. Odoti kolmisen minuuttia valojen vaihtumista yhteen suuntaan, sitten ainakin saman verran toiseen suuntaan. Välillä sitä tajuaa, miten tottunut on ruutukaavaan ja suorakulmaisiin risteyksiin. Hostel Waltz toivotti aulallaan ja yhteistilallaan mukavasti tervetulleeksi, mutta huoneet vähän ahdistivat. Ensiksi saamassani huoneessa tuoksui vahvasti hiki ja hikeen verrattavat ainesosat. Rinkkani ei mitenkään mahtunut lokeroon, vuoteet näyttivät epäsiisteiltä ja lattialla oli valtava määrä ruokatavaraa ja astioita. Ruokien aromit sekoittuivat inhimillisempiin hajuelementteihin, ja kokonaisuus tuntui äkkiseltään erittäin raskaalta. Palasin vastaanottotiskille. Lokeroasialle ei voinut mitään, missään huoneissa ei ollut isompia. Sattumalta toisessakin ryhmähuoneessa oli vuode vapa...

Ison osan Budapestin-ajastani vei tietovisan juoninta, joka toki hieman harmittikin mutta johon olin osannut varautua. Jos aikaa olisi ollut vähän enemmän, olisin ehkä käynyt luolissa tai kylpylässä, ehkä jossain muuallakin. Toisaalta ehkä olisin jopa lähtenyt päivää aiemmin eteenpäin. Mutta sain kaupungista mukavan tuntuman. Viimeisenä täytenä päivänä tein jälleen pitkähkön patikan. Halusin astella Margitinsillan puoliväliin ja kääntyä sen sivuhaaralle. Y:n muotoinen silta ei ehkä ole konseptina sieltä jännittävimmästä päästä, mutta se, minne sivuhaaraa pitkin pääsi, oli ihan käymisen arvoinen paikka. Margitinsilta vie paitsi Tonavan yli, myös Margitinsaarelle. Se on mukava virkistäytymisalue koko Budapestin asujaimistolle. Kävelin sen lähes päästä päähän, söin pizzan ja poistuin. Kevät sielläkin vielä odotteli kesän vehreyttä, suihkulähde oli remontissa ja ruoho aluillaan. Ruoasta puheen ollen, vaikkei juuri ollutkaan puhe:  Budan puolelta löytyi äänenannon jälkeen oiva pieni veg...

Tulipa aihetta etsiä Budapestista Suomen suurlähetystö. Koskaan aiemmin ei ole tullut. Ensimmäinen hauskuus oli se, että olin edellisenä päivänä ollut tietämättäni jo hyvin lähellä lähetystöä. Olin lähtenyt kiipeämään Gellértin linnoituskukkulalle Vapaudensillan päädystä, vain muutaman sadan metrin päässä tämän päivän määränpäästä. Koko kukkulaa ympäröivä aluekin on itse asiassa nimetty 1000-luvulla marttyyrina kuolleen Pyhän Gellértin mukaan. Legenda kertoo, että hänet työnnettiin piikkitynnyriin ja vieritettiin rinnettä alas Tonavaan. Sillä tavoin pääsee Unkarin suojeluspyhimykseksi. Toinen hauskuus oli seuraavanlainen. Sillalta rantaan päästyäni katselin taas monumentaalista rakennusta, jonka seinässä luki traktorin kokoisilla kirjaimilla "Gellért". Alempana luki "hotelli". Mietin, että on siinä ollut melkoinen hotelli.  Lähetystön suuntaan kaartaessani näin rakennuksen takapihalla uima-altaan täynnä ihmisiä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kas, hotelli on siis ...

Budapest alkoi kävelyllä. Olin jo Bratislavassa kierrellyt kaupungilla ison osan päivästä — ensin vanhaan kaupunkiin, sitten Radiotalolle, sitten vielä rinkan kanssa asemalle. Siitä taisi kertyä melkein kymmenen kilometriä. Kun neljän tunnin junamatkan jälkeen vielä suunnistin pimenevässä Budapestissa neljän kilometrin matkan Maverick-hostellille, olin harvinaisen puhki. Mutta eipä se estänyt seuraavana päivänä pienelle kävelylle lähtöä. Ilman kummempaa päämäärää aloin vain tutustua kaupunkiin. Samanoloisia kortteleita riitti loputtomana sarjana. Upeita, yksityiskohtia täynnä olevia kerrostaloja, enimmäkseen hieman rapistuneita mutta selvästi useimmat täynnä elämää. Uudempaa infraa ja ostoskeskusta oli tungettu satunnaisiin väleihin, ja siellä täällä kortteli tuntui jakautuvan lukuisiin pienempiin osiin lukemattomine ruokakojuineen. Toisaalla kaupungin mahtavuutta ja pitkää historiaa julistivat jättimäiset kirkot ja hallintorakennukset. Melko pian päädyin yhden suureellisen sisäänkäynn...

Hostel Waltzin yhteistilassa on pöytäjalkapallo. Sen ääressä on harvoin ketään. Olen vaalimainostani väsäämässä, kun saksalainen vieras haastaa henkilökunnan miespuolisen jäsenen otteluun. Mainittu henkilökunnan edustaja tuntuu elävän jossakin 80–90 -luvun taitteen amerikkalaisessa nuorisoelokuvassa. Pitkä, langanlaiha, vaaleatukkainen surffihemmo käyttää hihattomia, lähes kyljettömiä paitoja. Hän uhkuu ilman salia aikaansaatua pyykkilautavatsaa ja huoletonta dude-asennetta. Parikin kertaa olen kuullut hänen selittävän jotain rentoa matkakokemustaan naispuolisille vastaanottotyöntekijöille. Kun kuulen saksalaisen haasteen, aavistan intuitiivisesti että vastaus on toinen kahdesta: "Hey, bro, pelit ja voittaminen on mun filosofiassa niinku tosi outoja konsepteja, mut jos sulla on kitara niin me voidaan tehä tosta futispöydästä nuotio ja mä voin esittää yhen biisin jonka mä kirjotin viime kesänä Kreetalla itteni voittamisesta." "No okei, yks peli. Siis mä toki voisin pelata...