Hostellielämää, osa 1: Berliini

Tälläkin reissulla budjetti on sen verran tiukka, että majoitus on sieltä edullisimmasta päästä. Kun nyt on vuosien varrella tullut eräässäkin hostellissa yövyttyä, niin yhden asian voin todeta: kahta samanlaista kokemusta on vaikea löytää. 

Vaikka tietyt asiat ovat aika vakioita — kerrossängyt, yhteiset saniteettitilat, vajaauniset yöt — erojakin on silti siinä määrin että luulen melkein jokaisesta yöpymispaikasta vielä tänäkin päivänä muistavani jotain. Jos ei mieleen nouse yksityiskohtaa huoneesta, niin ehkä yhteistiloista, ja jos ei sieltäkään niin vähintään jostakusta siellä kohdatusta ihmisestä.

Parin viikon jälkeen olen Tukholmassa laivasta astuttuani ehtinyt painaa pääni pielukselle yhdessä makuuvaunussa ja kuudessa eri hostellissa.

Berliinissä vietin pari ensimmäistä yötä paikassa nimeltä St. Christopher's Berlin Alexanderplatz. Se oli nimensä mukaisesti alle kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kuululta aukiolta. Noustuani lähijunasta ja muutaman minuutin uumoilun jälkeen ulkoilmaan päästyäni jouduin hetken ajan käyskentelemään eri suuntiin ja tarkkailemaan Google Mapsia. Sitten ymmärsin, miten päin olin ja mihin päin kannatti lähteä kävelemään.

Joskus hostelleja voi olla jopa vaikea huomata. Turvallisuussyistä monet pienemmät paikat pitävät hyvin matalaa profiilia. St. Christopher's ei kuulu näihin. Melkoisen kaukaa jo arvasi että tuonne. Aulan ulko-oven edustalla pörräsi iso joukko äänekkäitä nuoria. Kaikenhajuisia hattaroita tuprahteli, kun astelin lauman läpi ovelle. Aulabaarissa oli valtava meteli. Meneillään olivat rugbyn maailmanmestaruuskisojen viimeiset ottelut. Raivasin tieni baarin perälle resepsuuniin. Ja muutamat järjettömät huutovyöryt välteltyämme sain annettua tietoni, avainkortin käteen ja seikkaperäiset ohjeet huoneeni löytämiseksi.

Seikkaperäisyys oli todellakin tarpeen. Ensin möykkäävän massan läpi aulabaarin ylempään kerrokseen, sitten hämärän käytävän läpi portaikkoon, hissillä pari kerrosta ylöspäin, pujottelu petivaaterullakoiden välistä oikealle ovelle, siitä vielä mutkaista käytävää muutaman risteyksen verran ja jopa löytyi. Minulle oli arpoutunut yläpunkka heti oven vierestä. Rinkan sai sängyn alta esiin rullattavaan, omalla lukolla lukittavaan häkkiin. Sen olin jo aiemmilta matkoilta oppinut: aina hyvä riippulukko mukaan, jos aikoo hostelleissa yöpyä.

Yöt ovat lähes poikkeuksetta mielenkiintoisia. Aina on pari kuorsaajaa (ehkä olen itsekin yksi), usein on yhden aikaan yöllä sisään koluavia ja mitään varomattomia asukkaita, silloin tällöin jollakulla on huomattavia ongelmia henkilökohtaisen hygieniansa kanssa. Tällä kertaa sain rivin bingolappuun heti ensimmäisenä yönä — ja tasan yhden keski-ikäisen, ylipainoisen miehen toimesta, joka heilutti aina omaan punkkaansa kiivetessään koko neljän vuoteen kokonaisuutta. Toki oli lisäksi useampikin nuorison edustaja, joille hostellien pelisäännöt eivät olleet järin tuttuja. Puhetta ja kikatusta jatkui pitkälti puolen yön ohi. Ja kuten tavallista, jollakulla oli kuitenkin tiukka lähtö aamuseitsemältä, minkä johdosta alkoi puoli seitsemän maissa torkutus puhelimen kovaäänisen herätysmusiikin kanssa.

Pesutilat ja wc:t olivat tällaisen vanhaan taloon ängetyn, viisikerroksisen jättihostellin tiloiksi kohtuullisen siistit — eivät houkutelleet liikkumaan paljain jaloin, mutta siksipä onkin hyvä olla jonkin sortin lärpyttimet mukana. Mukavaa lisärauhaa toi oman punkan eteen vedettävä verho — ratkaisu jonka soisin löytyvän kaikkialta, mutta joka oman kokemukseni perusteella on keksitty laittaa korkeintaan puoleen kaikkien hostellien yhteismajoitushuoneista. Henkilökohtaisessa sopessa oli pieni valo ja pistorasia. Pistorasiat tuntuvat Saksassa olevan ainakin MacBookin raskaalle laturille liian väljiä — en ollut löytää asentoa mistä jötikkä ei olisi hetken perästä luiskahtanut tyynylle. Tai otsaani, mikäli olin jo painanut pääni tyynyyn.

Kahden yön jälkeen vaihdoin toiseen paikkaan. Vaikka aulabaarin metakka ei ylös kerroksiin kuulunutkaan ja yöt olivat suht rauhallisia, ei ehkä vain oikein "vibat mätsänny". Baarissa oli melko turha yrittää kehitellä kiinnostavia keskusteluja. Jos ei löytänyt sisäistä rugby-faniaan eikä oikein osannut kannattaa sen kummemmin Ranskaa kuin Skotlantiakaan, niin vähänlaiset oli kanssakäymisen mahdollisuudet. Ja ihmetteleville: Ranska taisi voittaa Skotlannin. Jos olisi noin vain kysytty, olisin veikannut ettei Ranskassa alennuttaisi rugbyn pelaamiseen.

A&O-ketjun hostelli päärautatieaseman lähettyvillä oli sekin valtava kompleksi. Luulen, että rakennus oli varta vasten hostelliksi tehty. Kerroksia oli ainakin neljä ja käytäviä loputtomasti, mutta koska paikka oli alusta pitäen tiettyyn tarkoitukseen suunniteltu, pohjaratkaisu ja tilankäyttö ylipäätään olivat huomattavasti selkeämpiä ja johdonmukaisempia. Aulassa oli väljyttä ja sohvaa ja pelejä ja kaikkea. Aina mahtui istumaan, aina löytyi pistorasia laitteiden lataamiseen. 

Huoneita kokeilin tässä hostellissa kaikkiaan kolmea. Ensimmäisessä tosin en nukkunut. Kun olin omin pikku kätösin suorittanut kosketusnäytöllä online-sisäänkirjautumisen ja menin saamallani avainkortilla tutkimaan huonetta, totesin että nukkumapaikkani oli tuplavuode jossa oli jo kahden muun ihmisen pyjamat ja pyyhkeet. Takaisin pitkiä käytäviä pitkin aulaan ja nyt ihmisen kanssa jutulle. Jaha, kuulemma huoneita ei ollut vielä siivottu. Ja kuulemma tuplavuoteen sai kahdeksi erilliseksi vuoteeksi ihan vain vetämällä. Siivoamiseen oli aikaa sen verran, että päätin käydä ruokaa etsimässä.

Kolmisen tuntia myöhemmin menin taas kurkkimaan huonetta. Mikään ei ollut muuttunut. Tiskille. — Ai ei ole siivottu? No mepä annamme toisen huoneen. — Kiitos paljon. Uudessa huoneessa odotti kerrossängyn alapeti. Ei verhoa. Henkilökohtaiset pistorasiat eivät oikein toimineet, mutta huoneessa oli onneksi yleisiäkin pistorasioita, ja aula oli aina optiona. Tämän hostellin huoneissa oli omat suihku- ja wc-kopit, nekin enimmäkseen mukavan siistit.

Päätin myöhemmin jatkaa Berliinin-visiittiäni parilla yöllä. Se tarkoitti huoneen vaihtumista. Pääsin ensimmäisestä kerroksesta kolmanteen, mutta sainpahan toisen niistä kahdesta tuplavuoteen osasta. Ei enää nitinää ja huojutusta.

Mitä tulee nukkumisrauhaan, tämä saattoi olla helvetillisin kokemukseni ikinä — ellei sitten ole aika kullannut muistoja. Pääosa hostellin asukeista oli (varhais)teinejä, enimmäkseen varmaankin erilaisilla luokkaretkillä lähikaupungeista. Huutoa, kiljuntaa, yhteislaulua ja ovien paukuttamista jatkui pitkälle yöhön. Onneksi ei sentään läpi yön. Mutta täälläkin jälleen kerran oli niitä jotka yrittivät hiipiä tai eivät yrittäneet millään tavoin hiipiä huoneeseen pikkutunneilla. Ja täälläkin oli niitä jotka laittautuivat kukonlaulun aikaan kuka minnekin.

En halua vasiten ryhtyä tässä stereotyypittelemään, mutta pakko todeta: missä ikinä olen reissannutkin, kiinalaiset tuntuvat olevan niitä jotka kaikkein vähiten ottavat muut huomioon. Olen toki kohdannut useamman mukavankin tapauksen, mutta jälleen kerran ärsyttävimmän asukkaan titteliä tavoittelee kovan luokan kiinalainen. Tämä tapaus tuli yhden jälkeen yöllä huoneeseen, sytytti valot, kävi mitään kolinoita varomatta vessassa, kiipesi useaan otteeseen ylös ja alas punkkansa tikkaita, otti kovaääniset kengät pois vasta viimeisenä juttunaan ennen nukkumaan asettumistaan, rapisteli auki parit muovirasiat ja mässytti suu auki marjoja ja hedelmiä vartin verran. Aamulla hän alkoi kolistella vähän ennen seitsemää, laittoi ensimmäisenä kengät jalkaansa, pakkaili niin kuin olisi yksin huoneessa ja mässytti loput ruokansa. Itkunauruhuvittavinta oli seurata, miten hän meni vuoteensa luo, puki yhden asusteen päälleen, kopsutteli huoneen ovelle katsomaan itseään peilistä, kopsutteli pöydän luo napatakseen marjan muovirasiasta, kopsutteli takaisin peilin ääreen sitä mässyttämään, kopsutteli vuoteelleen hakemaan uuden vaatekappaleen, kopsutteli peilin luo pukemaan, kopsutteli pöydän luo napatakseen ananasviipaleen, kopsutteli peilin eteen katsoakseen itseään mässyttämässä, kopsutteli jälleen vuoteelleen uutta vaatetta hakemaan ja niin edelleen. En valehtele: tätä liikesarjaa tämä noin kolmekymppinen mies toisti reilun vartin ajan. Toiseksi viimeisellä kerralla peilin luona ollessaan hän räkäisi ison klimpin roskakoriin.

Tulossa pian osa 2: Wracław

Kerroksia kerrakseen. Terveisiä St. Christopher'silta.

Näkymä samaisen hostellin lähettyviltä. Kysymykseni on yksinkertainen: Miten?

Tällaisia pitkin tallaa väki A&O-hostellilla.

Suurin syy siihen, että vuoteissa olevat henkilökohtaiset pistorasiat eivät toimi?