Inhimillistä inhikilometreihin

Tämän koko matkan lähtökohtana ovat ihmiset. Toivon törmääväni mahdollisimman moniin. Paikallisiin ja matkustaviin, nuoriin ja vanhoihin, mitä laajemmasta elämänpiiristä sen parempi.

Kolme kuukautta on niin pitkä aika, etten budjettini puolesta juurikaan kykene ajattelemaan jatkuvia teatteri- ja oopperakäyntejä, must see -nähtävyyksiä, museoita ja muita. Varmasti tulee vastaan poikkeustilanteitakin, mutta lähinnä haluan eksyä mukaviin juttutuokioihin ihmisten kanssa.

Paljon auttaisi jo se, että uskaltaisi aina avata suunsa. Junassa. Hostellin aulassa. Ravintolassa. Tällaiselle myötäsyntyiselle introvertille se on kuitenkin vaikeaa.

Siksipä opin hyvin pian pitämään Couchsurfing-ohjelmasta. Alunperin ilmaisen kaverimajoituksen etsintään 2001 kehitetty applikaatio oli valtavan suosittu etenkin muutaman vuoden ajan ennen koronaa, ja edelleenkin yhteisön listoilla on iso joukko enemmän tai vähemmän aktiivisia jäseniä. Moni on kyllä myös jo vieraantunut koko systeemistä, koska se on nykyään maksullinen eikä muutenkaan toimi niin hyvin.

Ryhdyin sohvasurffaajaksi vähän ennen matkan alkua. Ennen kuin saa ensimmäiset tapaamiset, kaveripyynnöt ja referenssit majoittajilta ja majoittuneilta, alkuun voi olla vaikea päästä — en ole minäkään vielä yhtään kotimajoitusta saanut.

Mutta vähintään yhtä tärkeää Couchsurfingissa on yhteisöllisyys, samanhenkisten matkaajien löytäminen ja erilaisten ihmisten kohtaaminen. Ja sen olen jo tässä pienessä ajassa päässyt kokemaan monta kertaa.

Berliinissä kävin kahdessa viikottaisessa CS-tapahtumassa. Tapahtumia voi olla vaikka minkälaisia, mutta nämä molemmat olivat vain juomaa ja juttelua mukavissa paikoissa.

Tiistaina (siis 18.3.) oli Chris-nimisen nuoren miehen nyt jo yli puolen vuoden ajan järjestämä tilaisuus pienessä, voittoa tuottamattoman tahon pyörittämässä pubissa nimeltä Kamine & Wein. Luitte oikein: pubi joka ei tavoittele voittoa. Olut maksoi kaksi euroa, viini kaksi ja puoli. Kamine tarkoittaa saksan kielessä takkaa, ja tosiaankin — pubista löytyi ainakin neljä takkaa. Kaikissa iloinen ja kuuma tuli. Pääkerroksesta vei alas naurettavan kapeat portaat, joita kai olisi ollut fiksumpaa kutsua tikkaiksi. Paikallinen indie-bändi siellä rytkäsi reilun tunnin verran matalassa, ahtaassa onkalossa joka toi mieleeni mummolan perunakellarin.

Ehdin paikalle ennen muita, ja ehdin hetken höpötellä Chrisin kanssa. Hän antoikin siinä monia hyviä vinkkejä surffailuun. Hänen ja muutaman muun berliiniläisen lisäksi tämänkertaiseen miitinkiin saapui pari ukrainalaista, azerbaidžanilainen, bolivialainen, tšekki ja intialainen — ja varmaan monta muutakin joiden kanssa ehdin hädin tuskin moikata. Keskustelunaiheet vaihtelivat politiikasta, historiasta ja politiikan historiasta eri maiden ruoka- ja juomakulttuureihin ja kielten välisiin eroihin. Läheskään kaikkeen en ehtinyt mukaan.

Eniten tulin jutelleeksi Azerbaidžanista lomailemaan tulleen Tomin kanssa. Tomi kertoi olevansa osa elektroniikkatiimiä, joka väsää maan ensimmäistä satelliittikomponenttia. Valtio on katsonut hyväksi sijoittaa yleiseen kuvantamislaitteeseen, ja se on valmis myymään palveluksiaan kunhan hinnasta sovitaan. Tomi puhui intohimoisesti siitä, miten hänen kotimaansa on vihdoin alkanut löytää omaa ääntään, saanut kansansa ja kulttuurinsa näköisen järjestelmän. Eihän maata nyt vielä merkittävän vapaaksi voi sanoa, kun Aliyevien suvun valtaa ja vaaliteatteria on vaikea kyseenalaistaa, ja satelliitista huolimatta talous keikkuu öljyn hintojen mukana, mutta mikä tahansa lienee parempi kuin Neuvosto-ajan harmaus, kasvottomuus ja yksilöllisyyden häivyttäminen.

Paljon puhututti illan mittaan Saksan sotilaallinen varovaisuus. Maa on osallistunut Afganistania lukuun ottamatta Nato-operaatioihin pitkälti rauhanturvaajana ja tarkkailijana, ja se on vähitellen kylmän sodan jälkeen pienentänyt armeijaansa puolesta miljoonasta pariinsataan tuhanteen. Vaikka kymmenisen vuotta sitten Krimin sodan myötä ajatus muuttui ja puolusbudjettia alettiin jopa kasvattaa, ja aivan hiljattain on otettu erittäin isoja askelia, pöydän eri puolilta kuului huokaisuja: liian vähän liian myöhään. Asevelvollisuus on ollut poissa niin pitkään, että tavan saksalaisten maailmankatsomus on erittäin pasifistinen.

Tilannetta ei tietenkään auta se, että kansa jakautuu vahvasti kahtia pakolaispolitiikan suhteen. Kaikki kärjistyy. Berliini on isona, kansainvälisenä kaupunkina ainoita liberalismin linnakkeita maan rytäkällä oikealle siirtyneen itäosan keskellä.

Enimmäkseen kuuntelin ja yritin ymmärtää eri näkemyksiä. Selvästikään kukaan ei halunnut sotaa, mutta käsitys siitä, millä tavoin rauha varmistetaan, vaihteli suuresti. Kukaan ei Kamine & Weinissa tunnustautunut AFD:n kannattajaksi, mutta parikin mainitsi ymmärtävänsä halun saada maahan vahvempaa johtoa ja selkeämpiä päätöksiä. Maan radikaalimpi laita ilmeisesti ihailee jopa Trumpin "vahvuutta" siinä määrin, että on täysin sokea sille kaaokselle ja taloudelliselle epävarmuudelle mitä pellehallituksen mielipuolisuus saa aikaan.

Jossain vaiheessa muotoilin ääneen ajatuksen: Onko tosiaan niin, että kun rauhaa jatkuu riittävän pitkään — kun sota-ajan lasten lapsenlapset pääsevät valtaan — huonot ajat ovat niin kaukaisia ettei niitä enää osata pelätä? Ollaan jälleen valmiita kärjistämään, vetäytymään leireihin... ja ehkä rakentamaan leirejä?

Onko ihminen niin tyhmä, että tarvitsee sodan kolmen sukupolven välein?

Kun kävelin takaisin Kamine & Weinista Bornholmerstrassen paikallisasemalle, katseeni osui verkkoaidan takana levittäytyvään, talven jäljiltä vielä surkeassa kunnossa olevaan siirtolapuutarhaan. Keskellä liehui lyhyessä tangossa alakuloinen Ukrainan lippu.

Pari iltaa myöhemmin oli toinen tapahtuma. Günther-nimisen, lähes kuusikymppisen valokuvaajan järjestämä tapaaminen taisi täyttää sattumalta juuri tuona iltana 15 vuotta. Eipä se kummemmin näin ummikolle näkynyt — ilmeisesti paikalle tuli jokusia Güntherin ystäviä hieman kauempaakin, mutta baarissa oli myös paljon ensikertalaisia.

Tämä baari oli nimeltään Atopia. Nimen hupaisuus ei tuntunut tavoittavan ketään muita joille asiasta mainitsin. Ehkä ajatus on a + topos ("ei" + "paikka") eli "paikka jota ei ole" tai "epätavallinen paikka" — mutta oma ajatukseni meni väkisinkin allergikon iholle.

Atopia on ehkä Berliinin Vakiopaine — ainakin kaikista niistä paikoista joita minä siellä satuin näkemään. Kotoisasti kaikennäköisiä sohvia, tuoleja ja pöytiä, vähän hämyisä meininki. Ulko-ovessa oli monenlaista piirrosta ja piperrystä, mutta paikan nimeä en kadun puolelta löytänyt.

Jälleen koolla oli ihmisiä sieltä täältä, enkä taaskaan ehtinyt kaikkia edes kätellä. Kaksi surffaajaa jäi hieman paremmin mieleen: luxemburgilaislähtöinen polyglotti Sarah, jonka kanssa pohdittiin eri kielten omituisuuksia, sekä Berliiniin kotiutunut, Perusta kotoisin ollut Ivan (kyllä, aivan oikein). Ivan taisi olla hieman pilvenveikkoja, mutta toisaalta tolkun mies — hän vaati tuttuja pöytätovereitaan muistuttamaan, että kahden tuopin jälkeen pitää lähteä kotiin.

Ivanilla oli mukanaan pingismailat ja hän maanitteli minut mukaansa baarin perällä olleen pingispöydän ääreen. Kun meneillään ollut peli lopulta päättyi, luulin että saisimme hetken siinä kahdestaan läiskiä — mutta saman tien paikalle pölähti kymmenen hengen joukko, joka alkoi pelata peliä piirissä tasaiseen tahtiin pöydän ympäri pyörien, ja jokainen löi palloa vuorollaan. Ivan meni muina miehinä mukaan piiriin ja viittilöi minuakin liittymään. Pudistin päätäni. En tajunnut touhusta mitään. Tuli Ivanin vuoro lyödä. Huti tuli, ja hän luovutti. — Sainpahan kerran lyödä, hän totesi surffiseurueen luo palatessamme.

Ivan oli myös käynyt Suomessa ja viihtynyt, tykännyt muun muassa saunasta, avantouinnista ja salmiakista. Onneksi minulla oli tarjota maistiaiset koko seurueelle.

Jonkinlainen kuva etsautui mieleen parista muustakin. Oli Nigel, tyrmääväksi itsensä meikannut, Belgiasta Lontooseen muuttanut nuorimies, joka oli tullut kuukaudeksi fiilistelemään Berliiniä. Kuulemma ei ollut sitä mitä haki, joten oli pian palaamassa takaisin Britteihin. Oli harmillisesti nimettömäksi jäänyt ukrainalaismies, jonka liki karhumainen habitus ensin hieman hätkähdytti, mutta sitten hän karskilla äänellään jutteli sujuvasti niin kielestä, kulttuurista kuin salmiakistakin. Viimeksi mainittua kehui melko miedoksi.

Oli... oli kaikenlaista. Mikä oli hyvä.