Päin honkia

Siirtyminen Saksasta Puolaan oli useamman, ei edes niin surkean, sattumuksen sarja.

Yleensä yritän suunnitella matkat melko hyvin. En todellakaan ole suunnitellut koko tätä Euroopan-kierrosta erityisen huolella, tiedän vain että laajasti ottaen lopputuloksena voisi olla eräänlainen U-käännös Itä-Euroopan, Välimeren seudun ja Länsi-Euroopan kautta. Mutta kun tarkoitus on tämän laajan turneen sisällä tehdä täsmäsiirtymä, käyn huolella läpi kaikki aikataulut, jätän pelivaraa, en valitse junavuoroja joissa on liian tiukkoja vaihtoja, ja niin edelleen.

Niinpä tiesin tarkkaan, mihin aikaan aamusta piti lähteä hostellilta kohti Hauptbahnhofia. Tiesin, että lähijunia Lichtenbergin aseman suuntaan lähtisi parin minuutin välein, tiesin millä paikallisasemalla piti vaihtaa — ja tietenkin tiesin, milloin juna Puolan suuntaan lähtisi Lichtenbergistä. Puolan puolella, Kostrzynin asemalla, olisi riittävästi aikaa etsiytyä pohjoisen suuntaan menevään paikallisjunaan. Gryfinossa olisi puoli päivää aikaa tehdä retki johon arvelin menevän korkeintaan kolme tuntia. Ja luonnollisesti juna Gryfinosta Wrocławiin oli selvää uroslampaan lihaa.

Laittauduin hostellilta matkaan todella hyvissä ajoin. Kun pääsin pääasemalle, mietin miten edes saan aikani kulumaan Lichtenbergissä. Päätinkin hetken mielijohteesta hankkia paikkalipun iltajunaani Gryfinosta Wrocławiin. Paikkaliput eivät ole pakollisia, mutta kun sijoittaa kuusi euroa, ei tarvitse oman istuimen löydyttyä siirtyillä mihinkään. Paikkalippua ei enää saanut ostettua netin kautta, mutta täällä pääasemallahan varmasti olisi luukku josta sellainen minulle ilolla myytäisiin.

Löysin pienen toimipisteen, jonka ovessa luki DB eli Deutsche Bahnhof. Siellä tietäisivät. — Anteeksi, minulla on Interrail-kortti, mutta kaipailisin silti paikkalippua. — Pahoittelen, herra, mutta me emme tee yhteistyötä Interrailin kanssa. — Että kuinka? Jaha. Onpa outoa. Mutta siis kai voin ostaa paikkalipun? — Ahaa, tämä on vain tällainen odottelu-lounge. Täällä ei myydä mitään lippuja. Menkää kaksi kerrosta alemmas ja toiselle puolelle asemaa.

Selvä. Sinne sitten. Aikaahan oli, ja lähijunia lähti jatkuvalla syötöllä. Mutta jos DB ei tee yhteistyötä Interrailin kanssa, niin mitähän tästä seuraa? 

Paikka löytyi luvatusta suunnasta. Täällä nähtävästi myytiin kaikki liput kaikkialle. Tiskin takainen rouva hymyili, hymyilin takaisin. — Anteeksi, kuulin kyllä juuri että te ette tee yhteistyötä Interrailin kanssa... — Miten niin? Me teemme kaikin tavoin yhteistyötä Interrailin kanssa! — Jaha, no hyvä. Siispä paikkalippu Gryfinosta Wrocławiin, kiitos. — No nimenomaan tästä tiskiltä emme tulosta lippuja, mutta tässä on vuoronumero ja tuolta saat lipun. 

Hyvin pian olin kuuden euron lipun onnellinen omistaja. Suuntasin takaisin aseman ylimpään kerrokseen lähijunaa odottelemaan. Aikaa oli edelleen vaikka mennä Lichtenbergiin, tulla takaisin tänne ja mennä uudestaan. Mieli oli hyvä.

Oikea lähijuna löytyi vaivatta. Hyvän matkaa hyrryteltiin. Eräällä väliasemalla, pari asemaa ennen sitä jolla minun tuli vaihtaa, juna odotti hieman pidempään. Sitten tuli kuulutus. Osa matkustajista nousi pois, osa jäi. Korva ei tavoittanut kaiuttimissa särisseestä saksasta mitään varmaa. Juna odotti. Uusia matkustajia tuli, osa heistä palasti lopulta laiturille. Minä ajattelin, että jos tässä oli jokin tekninen ongelma niin varmaan jossain oli tarjolla nopeampikin tapa päästä määränpäähäni, mutta eihän minulla ollut kiire. Miksi vääntäisin rinkan selkääni ja lähtisin asemalle hortoilemaan?

Yli kymmenen minuuttia seistyään juna jatkoi matkaansa. Seuraavan aseman nimi kiinnitti huomioni — en muistanut huomanneeni sitä väliasemien listalla. Tuijotin vaunussa ollutta näyttöä, ja tajusin että tämä juna ei ollut enää menossa sinne minne se oli alunperin menossa.

Jättäydyin hivenen närkästyneenä pois seuraavalla asemalla. Aikataulu auki puhelimesta. Täältä tuonne, kiitos. Jahah, laituri se-ja-se, juna numero se-ja-se, suunta se-ja-se. Helppoa. Nousin uuteen junaan, vaunun näytössä vieri oikeiden asemien lista. Mutkaa tulisi melkoisesti, eikä perillä olisi enää aikaa sen ihmeempiin ihmettelyihin, mutta juuri tällaisten tilanteiden takiahan olin lähtenyt hyvissä ajoin liikkeelle.

Juna pysähtyi. Vilkaisin puhelimesta karttaa. Kyllä, Lichtenbergin asema oli ehkä sadan metrin päässä. Jälleen kuulutus. Jotain selvästi odotettaisiin. Miten vain, aikaa oli vielä.

Varttia myöhemmin aloin vähän hermostua. Suunnilleen sama kuulutus oli rätissyt korviimme jo neljä kertaa. Juna nökötti sadan metrin päässä laiturista. Herranjestas, jos junassa oli jotain vikaa, emmekö me voisi hypätä pois ja kävellä raiteiden väliä pitkin asemalle?

Ohi suhahti juna vastakkaiseen suuntaan. Tuotako me olimme odotelleet? Ei, minuutti jos toinenkin vielä zeniläistä tyyneyttä. Vaunussa oli lukuisia pitkänmatkalaisia laukkuineen ja rinkkoineen. Kukaan heistä ei näyttänyt erityisen ärtyneeltä — hehän olivat varmasti kaikki fiksuina ihmisinä varanneet riittävästi aikaa juuri tällaisia viivytyksiä silmällä pitäen. Mutta entä minä? Minähän olin jo koettelemukseni kärsinyt, edellisellä linjalla, edellisessä elämässäni. Ei sovi kahta kertaa ihmistä koetella, sanon!

Juuri kun ajattelin, että Lichtenbergin asemalla saa luvan olla harvinaisen selvä reitti Puolan-junaan tai tämä herra jää kyydistä, nytkähdimme liikkeelle ja luisuttelimme tuon naurettavan lyhyen loppumatkan asemakatokseen. Hankkiuduin oven välittömään läheisyyteen valmiina hyökkäämään laiturille. Ja hyökkäsinkin. Katse kiersi levottomana näytöstä toiseen. Lähtevät junat. Tuolla. Laituri. Hyvä. Eli minne päin? Tuolla on jokin numero. Siitä tuonne päin numerot kasvavat. Ja siellä on omakin kohteeni. Aikaa kolmisen minuuttia.

Rinkan kanssa mennään korkeintaan sellaista pehmeää puoliravia. Portaat alas laiturille, näytön tarkistus, junan numeron tarkistus, ilman paikkalippua ei ollut vaunulla väliä. Ehdin heilauttaa pakaasin selästäni ja lysähtää penkkiin, kun tämän junan kuski täsmällisyydestään ja tehokkuudestaan ylpeänä iski vaihteen silmään ja kiihdytti Lichtenbergistä kohti Berliinin aavoja lähiöitä. Pienteollisuusalue toisensa perään kohautti kuskin saavutukselle olkapäitään. 

Suurkaupunki harveni taajamiksi, kyliksi ja tuulivoimapuistoiksi. Jokusia peltoja oli jo myllätty. Tuoretta multaa todistamaan oli useankin pajukon luo käyskennellyt pieni joukko peuroja, jotka ensisilmäyksellä näyttivät enemmän koirilta.

Tämä ei ollut grandeöösi kansainvälinen juna. Pienemmätkin asemat kelpasivat pysähdyspaikoiksi. Ei vallan madeltu, mutta joka puolella ympärilläni loputtomasti yskineet kanssamatkustajat saivat toivomaan hieman tiukempaa tahtia. Obersdorfin asemalta ei nähnyt hyppytorneille — ehkä osittain siksi, että matkaa alppilaiseen kaimaan oli mäkikotkankin tietä kuusi ja puoli sataa kilometriä.

Kostrzynissä oltiin aikataulun mukaisesti. Kuljettajan ammattiylpeys säilyi kolhuitta. Astahdin asemalaiturille, joka oli kahden korkean seinämän välissä, ylikulkusillan varjossa. Gryfinon-junan lähtöön oli mukavasti aikaa, joten käyskentelin asemalle ihmettelemään puolalaista elämänmenoa. Näyttöjä ei ollut, mutta universaali keltainen paperi löytyi lopulta. Sieltä sain tietää, että junani lähtisi samalta raiteelta mihin ylpeä saksalainen oli juuri vieraansa heivannut. Etsin vessaa ja löysinkin, mutta en ymmärtänyt millä tavoin oven avaamisesta olisi pitänyt maksaa — ja jos se olisi vaatinut käteistä, niin enpä sitä vielä omistanut. Päätin että jaksan pidätellä junaan asti.

Olin hyvissä ajoin laiturilla. Sieltä tuli oikean näköinen rautahepo. Koskapa olin alennuksen houkuttelemana sijoittanut ensimmäisen luokan Interrail-korttiin, tarkkasin silmä kovana vaunujen luokkamerkintöjä. Ykkönen. Siispä sinne. Tyhjänpuoleisista vaunuosastoista valitsin rauhallisimman oloisen. Omiin ajatuksiinsa uppoutunut nuori nainen tuijotteli ikkunasta aseman harmaita seiniä.

Juna lähti Kostrzynistä oman kelloni mukaan pari minuuttia etuajassa. Tämä se vasta tehokasta onkin, ehdin ajatella. Vasta viisi minuuttia myöhemmin päähäni pälkähti, että eikö moinen ollut jo vähän liiankin tehokasta — entä jos joku juoksisi kiireellä laiturille, luottaen siihen ettei juna ainakaan etuajassa lähtisi? Mutta täytyihän tämän olla oikea juna, eihän kukaan sentään laittaisi lähtemään junia samalta laiturilta vastakkaisiin suuntiin kahden minuutin aikaerolla? Eihän?

Puhelin esiin ja Google Maps päälle. Tuossa olemme me. Menossa etelään. Vaan kun pohjoiseen oli tarkoitus! Häiritsin hyttitoveriani. Nainen oli selvästi vaivautunut ajatuksesta, että pitäisi osata englantia. Niin olin minäkin. Hetken aikaa setvintää, ja selvisi että tämä juna menee Wrocławiin — siis sinne minne olin ajatellut päästä iltaan mennessä. Kaikki se paikallisjuniin ärtyminen Berliinissä, ja nyt olin itse erehtymättömänä kiivennyt väärään junaan! 

Käynnistyi sisäinen dialogi. Halusinko todella niin paljon päästä Gryfinoon? Nythän pääsisin kerrassaan hyvissä ajoin Wrocławiin. Ostamani paikkalippu ei ollut tähän junaan, mutta mitä väliä sillä oli kun nyt kuitenkin oli mukava istumapaikka.

Ei. Halusin Gryfinoon. Tutkiskelin puhelimellani aikatauluja. Jos jäisin seuraavalla asemalla pois, niin tunnin päästä tulisi paikallisjuna joka veisi pohjoiseen. Aikaa perillä olisi selvästi vähemmän, mutta ehtisin kai silti tehdä pienen retkeni. Juosta varmasti pitäisi. Ja rinkan kanssa. Ehkä kestäisin moisen? Ehkä näin oppisin virheistäni?

Hyppy tuntemattomaan. Aseman kyltissä luki Rzepin. Lähellä ei juuri ollut isompia rakennuksia, ainoa tie näytti vievän kauempana siintävään, Muuramen kokoiseen taajamaan. Asteltuani itseäni epäillen muutaman sata metriä päätin että Rzepinin monet ihmeet eivät taida olla tämän kävelyn arvoisia — varsinkin kun keskustaan päästyäni olisi pitänyt saman tien lähteä talsimaan takaisin. 

Nälkä oli kyllä. Google Maps kertoi saman mitä silmätkin: ainoa ruokapaikka oli pienehkö pytinki jonka ohi olin juuri kävellyt. Valmiina mihin tahansa löntystin mukavan oloiselle, pensasaidan rajaamalle terassille. Paikka näytti rzepiniläisen nuorison vakkarimestalta. Cool. Sisällä kolme miestä ja nuorehko nainen hääräsivät ahtaassa tilassa tiskin takana. Tilasin pita-leivän falafelillä. Sain käteeni hälytyslaitteen, kerrassaan suuren maailman meininkiä. Vessakin löytyi.

Lopulta käsiini tökättiin suurin pita-annos mitä olen koskaan missään saanut. Istahdin pöytään ja aloin syödä kertakaikkisen herkullisin kastikkein höystettyä grillituotosta. Sisään lappasi lisää teinejä. Kuvittelin mielessäni, miten he syrjäsilmällään noteeraisivat oudon hyypiön nurkkapöydässä rinkka vieressään ja kastikkeet ympäri naamaa. Mutta mikään heidän käytöksessään ei moista ilmineerannut. Tyytyväisenä mässytin annoksen viimeistä murenta myöten, kiitin ja astelin kiireettä asemalle. Täydellä mahalla ja auringon paistaessa oli kiva odotella junaa. Ehkäpä tällä kertaa oikeaa junaa.

Rzepin jäi taa, sitten Kostrzyn ja moni muu. Tutkailin kartasta, olisiko suunnittelemani retki Gryfinossa mahdollista tehdä muuten kuin kävellen. Tiesin että asemalta kohteeseen oli neljä kilometriä — ja kahdeksan kilometriä rinkan kanssa tuntui liioittelulta. Jos kaikki olisi mennyt niin kuin olin alunperin ajatellut, olisin voinut ottaa koko retken rauhallisesti, mutta nyt aikaa jäi monta tuntia vähemmän. Ehkä jokin bussi? Kyllä vain, bussit huristelivat Gryfinosta Dolna Odraan, mistä olisi enää vartin kävely. Ja kas — nyt kun olinkin Intercityä hitaammassa junassa, niin sehän pysähtyi Dolna Odran kohdalla! 

Uusi oivallinen suunnitelma hahmottui nopeasti: pois jäisi koko valtava kävelyurakka, hyppäisin kyydistä Dolna Odran asemalla, kävelisin kohteeseen, sitten takaisin Dolna Odraan ja toiseen paikallisjunaan — ja Gryfinossa olisi vielä reilu tunti aikaa tutustua kaupunkiin!

Dolna Odran asemalla oli pieni katos ihmisiäkin varten, mutta muuten se näytti lähinnä paikalta missä puuteollisuus latoo tuotteitaan tavarajunien metallihaarukoihin. Jossain kaukana häämötti kiskojen virallinen ylityspaikka, mutta koska Google Maps kertoi että se olisi aivan turha mutka, harpoin raiteiden yli siitä missä olin. Eihän paikalla ollut edes ketään näkemässä.

Lyhyt hiekkatie, pieni pätkä asfalttia, jonkinlainen pumppuasema ja valtava kaasuputki. Lähellä maanpintaa etenevä putki teki mutkan ylöspäin ja alta alkoi metsäpolku. Kartta osoitti selvästi sinne. Hetken aikaa polun hiekkaa pöllytettyäni näkyi pieni kyltti: Krzywy Las. Käännyin, pian näkyi identtinen kyltti. 

Ja sitten olinkin perillä. Suhteellisen surrealistisen näyn edessä. 

Pienellä, ehkä neljänneshehtaarin kokoisella alueella kasvoi satakunta mäntyä, joita kaikkia vaivasi sama ilmiö: kasvu oli alkanut normaalisti, sitten jokin outo voima oli kääntänyt kasvun takaisin maata kohti, kunnes puu oli lopulta voittanut gravitaation ja suunnannut sinne minne puun pitääkin suunnata. 

Tämä oli Krzywy Las, "kiero metsä". Olin nähnyt siitä kuvan joskus muinoin, ja kun olin alkanut reissua suunnitella, metsä väikkyi mielessäni mahdollisena pikakohteena. En ole erityisen impulsiivinen ihminen, mutta tällä impulssilla oli kai ollut sen verran aikaa kyteä ja imeytyä, että en enää kyennyt muuttamaan mieltäni.

Kyse on jonkin sortin arvoituksesta — kukaan ei tiedä, miksi männyt tekevät mitä tekevät. Tutkijoita on visiteerannut moneltakin alalta, mutta mitään vastauksia ei ole löytynyt. Vinhoja teorioita riittää oudosta paikallisesta mutaatiosta outoon, yhden tai useamman ihmisen operaatioon ohjata puiden kasvua naruilla tai painoilla. Jälkimmäinen teoria, eräänlainen real life bonsai, tuntuisi ehkä muuten todennäköisimmiltä, mutta miksi kukaan ei ole koskaan kuullut tästä operaatiosta? Puut ovat pian sata vuotta vanhoja — olisiko paikka ollut 1930-luvulla sen verran kaukana asutuksesta, että vuosia jatkunut työ olisi saatu hoidettua salassa? Nykyisin lähin asuintalo on naapuritontilla. Välissä on vain lasten leikkikenttä, jota kiertää samainen kaasuputki jonka olin alittanut muutaman sadan metrin päässä.

Tunnin pari puita toljotettuani oli aika raahautua takaisin Dolna Odran asemalle. Seuraani laiturille saapui myös kolme kovaäänistä nuorta ja eläkeikäinen nainen.

Gryfino säväytti. Ehdin kierrellä kauniin kaupungin keskustassa hyvän tovin. Kiinnitin heti huomioni johonkin, joka jaksoi kummastuttaa minua läpi koko Puolan: Berliini oli ollut tasaisesti roskan ja kaikenlaisen epäsiisteyden peitossa, mutta täällä oli puhdasta. Paikoista selvästi pidettiin huolta.

Viivähdin ihastelemassa kaunista auringonlaskua Oderin rannassa. Vastarannalla Saksan metsät mustenivat kontrastina luonnon punertavalle valoshow'lle, ja tyyni joki peilasi koko komeuden. Kiireettömästi tallustin takaisin. Treenasin juuri oppimaani sanastoa jäätelöpuodissa, ja sain puolan ja englannin mikstuuralla käteeni suloisen vohvelipikarin täynnä suklaista gelatoa.

Vaikka tällä kertaa ei ollut epäilystäkään asiasta, tarkistin alkuillan hämärtyvässä valossa useampaan kertaan että asemalle puskeneella junalla oli oikea numero ja määränpää. Seikkailua oli ollut tarpeeksi yhdelle päivälle.

Krzywy Las

Auringonlasku Oderilla