Pitkä junailu

Ruotsissa on varmasti paljon nähtävää. Minä näin tällä kertaa Tukholman sataman, vilauksen Gamla Stanista, hankalia reittejä tietyömaiden halki, melkein kolme tuntia maanalaista ihmisvilinää Tukholman asemalla, maalaismaisemia makuuvaunun ikkunasta sekä kolmen minuutin kävelyn verran Malmön asema-aluetta. Tuntui Ruotsilta.

Väite: Maailmaa remontoidaan nykyään enemmän kuin ennen. Tukholmassa oli poikkeusjärjestelyjä heti sataman lähellä. Slussenissa oli myös tekeillä jotain suurta. Jopa vanhan kaupungin kaduilla silmiini osui useita työmaita suoja-aitoineen, ja kun pääsin Vasabronin yli ja näin jo rautatieaseman, piti vielä hoksata mistä mennään yli jäämättä Volvon alle.

Ehdin asemalle ennen yhdeksää, ja juna lähti yhdentoista jälkeen. Hyydytti, enkä raaskinut tuhlata säilytyslokeroon. Niinpä kävin vain kaupassa ja istahdin eväsretkelle kohtuullisen mukavaan penkkiasetelmaan syvällä asemakompleksin uumenissa. Vaaleapuiset, viehkosti kiemurtelevat istuimet saattoivat olla jonkinlainen aula niille jotka vartoilivat kyytiä Arlandaan — ainakin lentokenttä mainittiin läheisessä taulussa. Tämän loungen kävijäkuntaa ei kukaan kyllä yrittänyt rajoittaa. Reilussa kahdessa tunnissa aulassa odottava väki vaihtui moneen kertaan, kuten asemilla on tapana. Ainoat pysyvämmät hahmot taisivat olla pari kovin kodittoman oloista miestä, jotka viettivät aikaansa lähinnä nukkuen.

Kun yöjunan lähtöön oli puolisen tuntia, päätin etsiä oikean raiteen. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka kaukana asemalaitureista olin — saatoin olla aivan väärässä kerroksessa kahden Torikeskuksen päässä, koska olin vain etsinyt halpaa ruokaa ja ilmaista syömäpaikkaa. Hämmästyksekseni ovi laiturille oli parinkymmenen metrin päässä. Junaa siellä jo kovasti odoteltiin, mistä syystä kaivoin pipon päähäni ja aloin odotella minäkin. Ehkä muut tiesivät jotain mitä minä en.

Ja tulihan se sieltä hyvissä ajoin. Pitkänä, massiivisena ja korostetun hitaana. Hämäränpuoleisessa betonipylväiden metsikössä kookas, lähes valoton olento toi mieleen tavarajunan. 

Paikkalippu kertoi vaununi olevan numero 18. Se oli viimeisten joukossa parinsadan metrin kävelyn päässä. Hämmennys iski, kun yritin avata 70-lukulaisen vaunun ulko-ovea. Antiikkista kahvaa oli työläs vääntää. Onko tämä lukossa? Enkö vain osaa? Vai enkö ole tarpeeksi vahva? Miten joku heiveröinen vanhus pärjäisi? Lähdin kävelemään takaisin päin, kunnes löysin oven jonka sain auki — mutta vaunujen väliset ovat eivät auenneet.

Takaisin laiturille, missä onneksi on nyt muitakin peräpään vaunuihin kiirehtiviä matkustajia henkilökunnan edustaja seuranaan. Univormun taskusta löytyy kuusiokoloavain, ja oikea ovi aukeaa. Sitten vuoteen numero... Tietenkin toisessa päässä vaunua. Toisessa päässä numerot kuitenkin loppuvat kesken. Olen aikeissa palata jälleen laiturille, kun äsken avustanut nainen tuleekin jo sisälle vastaan. — En ole edes töissä tällä hetkellä, mutta nyt on meneillään jokin sekaannus. Käyn tarkistamassa, mikä on uusi paikkasi. — Odotanko siis täällä? — Odota täällä. 

Kymmenen minuuttia myöhemmin nainen palaa ja kertoo, että menepä kymmenen vaunua takaisin päin. Tämä selvä. Hölkkään varmuuden vuoksi rinkkoineni, koska aikataulun mukaiseen lähtöaikaan on enää pari minuuttia. Uudessa vaunussa on riittävästi vuodenumeroita, ja hytissä jo yksi matkalainen lisäkseni. Lopulta meitä on kolme siirrokkia aiemmasta aavevaunusta majoittamassa kuuden hengen hyttiä. Kaikille on siis kaksi punkkaa, mikä on helpotus koska rinkkani ei mahdu alimman vuoteen alle ja sen nostaminen katonrajan hyllylle vaikuttaa uhkarohkealta. Hiljainen lähi-idän täydennys tulee viimeisenä ja katoaa ylimmälle pedille. Lähes kaksinkerroin kumarassa höpöttelemme niitä näitä ensimmäisen asukin kanssa.

Etunimiä emme vaihda, enkä varmaan nimeä tässä kertoisikaan. Hyttikaverini kertoo olevansa jo neljättä vuotta poissa kotimaastaan — eikä varmastikaan ole menossa takaisin. Vielä pari vuotta, ja hän voi anoa uutta kansalaisuutta. Kotipuolessa hänen lähipiirinsä perhettä myöten kuulemma vastaa kysyjille, ettei valokuva näytä tutulta. Hän jää katselemaan YouTubea, kun itse kömmin peiton alle. Kolisemme yöhön.

Varhain aamulla juna saapui Malmöseen, Malmöhön tai Malmöön — miten parhaaksi näette. Sää vaihtui eilen ruotsalaiseksi, kun Suomen aluevedet jäivät taa, ja sama ehdottoman pilvetön meininki jatkui myös maan eteläkärjessä. 

On koettu hyväksi Kööpenhaminaa kohden käytäessä, että Malmön keskusasemalla pitää vaihtaa paikallisjunaan joka ajaa Hyllien asemalle, ja sieltä otetaan korvaava bussi sillan yli Tanskaan. En tiedä, miksi näin on koettu hyväksi, mutta muuta vaihtoehtoa ei ilmennyt, vaikka Ruotsin rautatiefirman aikataulut kertoivat legendaa suorasta reitistä Stokkiksesta Köpikseen. Ehkä täälläkin on jotain remontissa — Juutinrauma tai jotain vähemmän tähdellistä.

Pidän junista. Paljon enemmän kuin busseista. Bussin hankaluus on toisinaan se, ettei oikein tiedä missä ollaan. Tai toki tietäjät tietää, mutta ummikot joutuvat kyselemään ja arvailemaan. Kun olimme ylittäneet — ja alittaneet — Juutinrauman tv:stä tutulla tavalla, bussi pysähtyi pian suurehkon rakennuksen edustalle. Tuntui että kaikki alkoivat laittautua ulos autosta, joten totta kai myös minä. Otettuani rinkan tavaratilasta pieni epäilys valtasi minut ja kysyin kuskilta suurta rakennusta osoittaen: — Järnvägsstation? Kuskin katseesta päätellen kysyin outoja. — Ja, ja, järnvägsstation! Siispä rinkka selkään ja kohti suurta rakennusta. Mutta kun kaikissa kylteissä näkyi vain lentokoneiden kuvia, epäilys iski uudestaan. Käännyin palatakseni bussille — joka hurauttikin ylpeästi nenäni edestä, arvatenkin kohti rautatieasemaa. Kuski oli kai luullut minun kysyvän bussin määränpäätä, vaikka selvästi olin mielestäni lentokenttäterminaalia osoittanut. Kannattaisikohan opetella ruotsia? 

Koskapa jouduin odottamaan seuraavaa bussia, en ehtinyt siihen junaan jolla olisin nopeimmin päässyt Hampuriin. Vaan ehkä näin oli parempi. Ehdin pari tuntia hengähtää Kööpenhaminan keskustassa — ja myöhemmässä junassa osuin samaan osastoon kahden mainion naisoletetun kanssa.

Matkustaneita olivat. Nuorempi, ehkä 35-vuotias, oli muun muassa tehnyt aikoinaan pitkän reissun Etelä-Amerikkaan, käynyt Machu Picchulla ja Atacaman suolatasangoilla. Olin hänelle kateellinen, mutta vain hetken. Sitten vanhempi, ehkä 70-vuotias pirteyden perikuva alkoi näyttää puhelimeltaan videoita Antarktiksen-reissultaan. Siellä iloisesti pingviinit pomppivat vedestä rantakallion kielekkeelle yli kahden metrin korkeuteen. Nainen kertoi olevansa Alaskasta, tapaamassa Tanskaan muuttaneen jälkikasvunsa perhettä. Toki meidän piti puhua hetki kaamoksesta ja yöttömästä yöstä. 

Olin ykkösluokassa, koska Interrail-kortti siihen oikeutti, mutta paikkalippua en ollut säästösyistä ostanut. Odensen kohdalla osasto täyttyi napamatkaajan perheestä, ja minä siirryin toiseen osastoon. Siellä oli vain kaksi miestä kuulokkeet korvillaan ja nenät kiinni läppäreissä. Hampuriin tultiin hiljaisuuden vallitessa, ja samanlainen hiljaisuus vallitsi Berliinin-junassa.

Olin ollut lähestulkoon yhtäjaksoisesti liikkeellä yli puolitoista vuorokautta. Kun vielä lauantaina illansuussa suunnistin Berliinin jättimäisellä pääasemalla oikeaan paikallisjunaan ja paarustin pari kilometriä Alexanderplatzilta hostellille, unen tuloa ei tarvinnut suuremmin odotella.

Kauppiaiden junasatama

Pyöräileeköhän kukaan Kööpenhaminassa?

Ööö... dö tualet?

Aseman hampurilaismalli