Pöydässä eine kleine kahvilan

Vastapainoa kaikkeen suureen voi aina hakea pienistä kuppiloista tai baareista. Nykyään internetin ja Google Mapsin avulla on helppo löytää pieniä helmiä. 

Lähellä ensimmäistä hostelliani, Aleksanderplatzista pohjoiseen ja alle parisataa metriä Volksbühne-teatterilta, oli pieni, viehättävä Kiez Falafel, joka tarjosi aivan mainioita, hervottoman kokoisia vegaaniannoksia pikkurahalla. 

Toisen hostellini lähellä, muutaman kivenheiton päässä pääasemalta, Zazza Moabit -kahvila oli jo rohkeasti levittänyt pöydät aurinkovarjoineen kivetylle etupihalleen. Ystävällinen henkilökunta ja herkulliset hummusleivät saivat palaamaan. 

Mistä tahansa olen salaattia, katuruokaa tai herkkuja napannutkin, hinnan, maun tai annoskoon puolesta ei ole harmittanut.

Ehkä erikoisin kahvilahetki osui toiseksi viimeiselle Berliinin-päivälleni. En tiedä, missä määrin berliiniläiset tapaavat hämmentyä asioista, mutta kun valitsin pitkän tarpomisen jälkeen erään ulospäin mukavan näköisen leipomo-kahvilan, tuntuu että jonkinlaisen hassun tarinan tulin jättäneeksi omistajaperheelle lähipiireineen. 

Kun astuin sisään, kahvilassa ei ollut muita asiakkaita. Ison tiskin ja lasivitriinin lisäksi paikassa oli neljä pienehköä pöytää: yksi ulko-oven vieressä ikkunan edessä, yksi nurkassa ja kaksi näiden jatkeena päätyseinällä. Ikkunasohvalla lojui kaksi nuorta poikaa, jotka juttelivat tiskin takana hääräävän parikymppisen miehenalun kanssa. Ei muita näkyvissä. Tilasin suklaapiirakan ja inkivääriteetä. Nuorukainen kysyi, tulevatko ne mukaan. — Ei kun tässä ajattelin syödä. — No problem! 

Hetken päästä astelen hiljaisuuden vallitessa piirakan ja teen kanssa päätyseinälle keskipöytään ja istahdan syömään yhtä elämäni parhaista suklaaleivonnaisista. Vaikka jokainen, juuri sopivan kostea suupala hipoo täydellisyyttä, en voi välttyä ajatukselta että kuppilaan laskeutunut outo tunnelma johtuu minusta. 

Helpotuksekseni sisään astuu toinen asiakas — ilmiselvästi vakiokävijä, koska nuorukainen alkaa hoputtaa kahta poikaa. Kuulostaa kuin hän toistaisi yhä tehostetummin "Moro moro moro". En osaa päätellä, mistä väki on alunperin kotoisin, mutta Lähi-itä ei varmaan menisi veikkauksena pahasti pieleen. Pojat pomppaavat pöydästä ja siirtyvät vaivaantuneina kahvilan toiselle syrjälle — eli minun viereeni. 

Tajuan vasta nyt uuden asiakkaan mittakaavan. Päälle nelikymppinen, muita paikalla olevia pari astetta tummaihoisempi mies mahtuu juuri ja juuri pujottautumaan kahden pöydän välistä ja lysähtää ikkunasohvalle, missä pojat vielä äsken olivat. Hän peittää penkkiä vähintään kolmen pojan verran. Tuotapikaa hänelle tuodaan herkkupala. Hän mitä ilmeisimmin toisinaan vastaa nuorukaisen kysymyksiinkin, mutta etupäässä hän tuntuu juttelevan jollekulle jota tavan kuolevainen ei näe. Hän kaivaa hupparinsa taskusta pinkan harmaantuneita, rypistyneitä ja joka reunalta revittyjä neliön muotoisia papereita. Ranteen paksuinen pinkka on kuin jonkin ikivanhan uskonlahkon manuskripti. Mies tutkii jokaista paperia vuorollaan, tavalla jolla hän on ehkä niitä tutkinut jo vuosien ajan. Hän sanoo jotain ääneen kustakin paperista ja siirtää sen sitten isolla, päättäväisellä kädenliikkeellä alimmaiseksi. Jossain välissä hän esittelee tarmokkaasti yhtä lappua kaikille muille — tekstiä vieraalla kielellä ja Elon Muskin mustavalkoinen kuva.

Sisään tulee myös mies seitsemissäkymmenissä, istuutuu nurkkapöytään ja saa teetä eteensä. Tiskin taakse ilmestyy keski-ikäinen nainen, vaihtaa nähtävästi sanan sekä vanhuksen että tarmokkaan paperipinkanopiskelijan kanssa. Kaikki ovat tuttuja. Paitsi minä.

Lopulta puotiin eksyy sellainenkin jota kukaan ei tunne. Ehkä espanjalaistaustainen, koska huonolla saksalla käydyn keskustelun lomasta erotan nuorukaisen luettelevan espanjalaisia numeroita ja jalkapallotähtiä — ja vieras kehuu nuoren miehen tietämystä. Vieras poistuu, ja tunnelma palaa vaitonaiseksi. Olen silti päättänyt, että tämä piirakka ansaitsee rauhallisen nautiskeluhetken. Tiedostan, että yritän olla tiedostamatta. Tajuan, etten menetä ajantajua. 

Kun lopulta nousin, kiitin ja poistuin alkuillassa viilenevälle kadulle, suklaa ja inkivääri viipyilivät suussani. En ollut puoli tuntia sitten ajatellut heittää itseäni mihinkään henkiseen haasteeseen. Jos olin voittanut jotain, niin ehkä itseni. Tai jonkin osan itsestäni. Tai ämpärin ja kahvipaketin.