Arad ja tuuli

Koska olin ottanut lisäaikaa muutamassa paikassa, aikatauluni kiristyi. Romania ja Bulgaria kiinnostivat, mutta kuinka järjestää visiitit fiksusti? Ei aavistustakaan.

Vaikka junalla on mukava matkustaa, tuntui mukavammalta ajatukselta hurruutella lyhyempiä etappeja kerrallaan, yöpyä välillä ja vilkaista paikkoja. Viihdyn yöjunissa, mutta en pidä ajatuksesta että että joutuisin esimerkiksi vaihtamaan junaa keskellä yötä pimeällä asemalla. Tämän kaiken huomioiminen teki yhtälöstä työlään.

Toisaalta ajattelin, että mikä tahansa paikka voi yllättää, jos sille antaa mahdollisuuden. Jos ei yllätä, niin kokemus se on yllätyksettömyyskin.

Paloittelin Romanian-turneeni Aradiin, Sibiuun ja Bukarestiin. Näin junassa istumista ei tulisi määräänsä enempää ja toivottavasti ehtisin hieman fiilistellä kutakin kaupunkia.

Tupsahdin Aradin juna-asemalle viiden aikoihin iltapäivällä. Ensimmäisenä oli päästävä hotellille, koska rinkan kanssa ei viitsi tutustua minkään sortin kaupunkiin. Ja kyllä, nimenomaan hotelli — en enää muista muista miten se tapahtui, mutta joko Aradissa ei ollut hostellivuodetta tarjolla tai sitten se ei ollut halvin ratkaisu. Joka tapauksessa olin valinnut todella halvan huoneen kolmen tähden hotellista. 

Kävelemistä riitti tälläkin kerralla. Hotelli löytyi kahden ja puolen kilometrin päästä. 

Jos joskus oppisin tutkimaan kaupunkia etukäteen edes sen verran, että tietäisin missä siellä on mitäkin mielenkiintoisia kohteita, saattaisin oppia valitsemaan yöpymispaikkanikin paremmin. Nyt kävelin vajaan tunnin verran täysin sivuun kulttuurisesta keskustasta slummin kaltaiseen lähiöön. Sentään sain pysytellä selkeimmällä päätiellä, joka sekin hädintuskin tarkoitti jalkakäytävää mitä kävellä. Täällä selvästi liikuttiin lähinnä autolla.

Tunnelma oli erikoinen. Oli kuin olisin seikkaillut jossakin unohdetussa suomalaisessa betonilähiössä ympäristökatastrofin jälkeen. Rapistuneita taloja ja hökkeleitä, kulkukoiria, voimaloiden jäähdytystorneja taivaanrantaa vasten, isoja siltoja ja yksinäinen raitiovaunurata jossa kolisteli vaunu kerran tunnissa. Kymmeniä vuosia vanhoja ikkunateippauksia, hymyttömiä ihmisiä, roskaa roskaa roskaa ja aivan liian monta autopesulaa.

Päästyäni hotellille olin sen verran väsynyt etten jaksanut enää kauhean kauas. Palasin vähän matkaa keskustaa kohti ja etsin tietä Mureș-joen rantaan. Rantaan en päässyt, mutta ohitettuani pari markettia, alitettuani ikivanhan, lähes läpi ruostuneiden kaasuputkien koristaman tunnelin, ylitettyäni erään vanhuksen mallia noudattaen suojatiettömän moottoritien ja puikkelehdittuani muutaman kerrostalon lomitse löysin jokialueen laitaa kiertävälle harjanteelle. Harjanteen laella oli kohtuullisen mukavan oloinen kevyen liikenteen väylä, ja siellä olikin liikkeellä kaikenlaista väkeä lenkkeilijöistä lapsiperheisiin. Loppupäivän vaaleanpunainen valo väritti jokialueen tiheää pensaikkoa — mutta itse joki oli liian kaukana nähtäväksi.

Oli lauantai. Lähiössä oli muutenkin vähänlaisesti ruokapaikkoja, vielä harvempi niistä oli auki. Viivähdin söötissä lähiökahvilassa jäätelöllä ja palasin marketin kautta hotellille.

Seuraavana päivänä laittauduinkin sitten jo takaisin juna-asemalle. Pistäydyin ainoassa matkan varrelle osuneessa kirkossa, jossa kovasti ortodoksinen palvelus oli meneillään ja ihmisiä liikehti sisä- ja ulkopuolella parhainta päällään. 

Olin googletellut mahdollisia tutustumiskohteita, mutta ne olivat joko remontissa tai kiinni sunnuntaisin. Ehkäpä kaupungin toisella laidalla olisi ollut kauniimpiakin näkymiä joen ja kulttuuripalatsin kupeilla, mutta koskapa oli taas rinkka selässä ja jalkapohjat muutenkin arkoina, tyydyin palaamaan asemalle ja tappamaan jäljellä olevan puolitoistatuntisen kadun toiselta puolelta löytyneessä pizzeriassa. Ravintolassa oli jotain tuttua — se toi mieleen Muuramen ensimmäiset pizzeriat, kun koko konsepti oli vielä uusi ja sisustus melko mielikuvituksetonta. Pizza oli myös melko mielikuvitukseton, mutta nälkä lähti.

Mukavin muisto Aradista oli lyhyeksi jäänyt kohtaaminen. Tutkailin sunnuntaiaamuna hotellin lähistöllä paikallisliikenteen lippuautomaattia, koska olisin mieluummin päässyt asemalle nopeasti. En ollut varma juuri mistään tekstistä näytöllä. Ohi sattui kävelemään nuori, opiskelijaikäinen naisihminen. Päätin kysyä apua. En tiedä, miksi hänen avuliaisuutensa ja hyvä englannintaitonsa yllättivät — varmaankin kaiken näkemäni karu lohduttomuus ruokki stereotypioitani.

Nainen sanoi, ettei minuna harkitsisi raitiovaunua — sunnuntaisin se kulki vielä muitakin päiviä harvemmin eikä mikään aikataulu ollut luotettava. Hän oli itsekin liikkeellä kävellen. — Kävelen mielelläni, varsinkin jos on seuraa, sanoin. — Mikäs siinä, hän vastasi. Hän kyseli kiinnostuneena reissustani. Hän ei oikein kyennyt ymmärtämään, miksi olin tullut juuri Aradiin. — Kaupungissa ei ole oikein mitään, ja muu Romania käyttää sitä vitsin punchlinena. Mutta koti on koti.

Harmillisesti olin ymmärtänyt hieman väärin. Luulin että meillä oli aikaa keskustaan asti kahden kilometrin verran, ja olin auliisti vastaillut hänen kysymyksiinsä. Sitten hän olikin kääntymässä risteyksestä eri suuntaan, enkä ehtinyt kysyä häneltä juuri mitään. 

Niin johtavat pienet väärinkäsitykset suuriin pettymyksiin. Sinne katosi ainoa merkityksellisempi ihminen, nimettömänä, osoitteettomana, lähes persoonattomana. Kuin Arad itse. Kasvot katosivat muististani ympäröiville aroille loputtoman tuulen mukana, ja syötyäni mielikuvituksettoman pizzan mielikuvituksettomassa pizzeriassa nousin tyhjin ilmein junaan.