Best of the Rest of Budapest

Ison osan Budapestin-ajastani vei tietovisan juoninta, joka toki hieman harmittikin mutta johon olin osannut varautua. Jos aikaa olisi ollut vähän enemmän, olisin ehkä käynyt luolissa tai kylpylässä, ehkä jossain muuallakin. Toisaalta ehkä olisin jopa lähtenyt päivää aiemmin eteenpäin. Mutta sain kaupungista mukavan tuntuman.

Viimeisenä täytenä päivänä tein jälleen pitkähkön patikan. Halusin astella Margitinsillan puoliväliin ja kääntyä sen sivuhaaralle. Y:n muotoinen silta ei ehkä ole konseptina sieltä jännittävimmästä päästä, mutta se, minne sivuhaaraa pitkin pääsi, oli ihan käymisen arvoinen paikka.

Margitinsilta vie paitsi Tonavan yli, myös Margitinsaarelle. Se on mukava virkistäytymisalue koko Budapestin asujaimistolle. Kävelin sen lähes päästä päähän, söin pizzan ja poistuin. Kevät sielläkin vielä odotteli kesän vehreyttä, suihkulähde oli remontissa ja ruoho aluillaan.

Ruoasta puheen ollen, vaikkei juuri ollutkaan puhe: 

Budan puolelta löytyi äänenannon jälkeen oiva pieni vegaaninen burgeripaikka Vegan Love, jossa en ollut saada tilausta tehtyä McDonald'sia matkivan itsepalvelusysteemin kanssa sählätessäni, mutta onneksi takanani jonottanut pariskunta ehätti auttamaan. Annosta mussuttaessani minua viihdytti kahden nuoren naisen mukana sisään tullut koira, joka onnistui kerjäysyrityksissään hyvin vaikkei katsekontaktia emännältään saanutkaan.

Aivan Hostellini lähellä ei ollut vegaanipaikkoja, mutta puoli kilometriä keskustan suuntaan palaamalla löytyi Epoch, kaksikerroksinen pikaruokapaikka. En valitettavasti voi sanoa juuri nauttineeni verraten pienestä ja pahemman kerran mureniksi hajoavasta purilaisesta.

Yhtenä iltana etsiydyin suhteellisen tunnetulle ruokakujalle nimeltä Streetfood Karaván, Wesseleny Utcan lähellä. Etsin Las Vegan'sia, koska sitä oli paljon kehuttu, mutta jostain syystä en kahdella silmäilyllä löytänyt — ehkä siksi että kuja on vilkas ja kojut pieniä. Oli aika myöhä, ja kasvisruokatarjonta oli rajallisempaa. Päädyin lopulta pois kujalta ja tunnelmalliseen ravintolaan nimeltä Hummusbar. En ole mikään hummuksen suurkuluttaja, mutta saamani falafel-hummus-annos toimi siinä missä Bratislavan urbaanissa Vik-syömälässä syömäni aamiainenkin.

Vielä on syytä mainita Margotinsillan Pestin puoleisen pään tienoilta löytämäni herkkukahvila Maródi Cukrászda, jossa oli loistava jäätelövalikoima. Aina välillä pitää saada sokeriähky.

Viimeisenä päivänäni minulla oli aikaa ennen junan lähtöä. Olin onnekseni tajunnut tarkistaa Romanian-junan lähtöaseman — se ei todellakaan ollut Budapest-Nyugati, jolle olin Slovakian suunnasta saapunut. Budapest-Keletin ympäristöstä en äkkipäätä hoksannut mitään mielenkiintoista, joten päätin ostaa metrolipun ja käydä kirkossa.

Pyhän Tapanin tuomiokirkko on Budapestin suurin. Olin sitä tuijottanut heti tulopäivän iltana, se kun oli sattunut pitkän kävelyreittini varrelle. Katolista loistoa on niin ulkopuolen jylhänharmaassa massiivisuudessa kuin sisäpuolen kulta- ja marmoriövereissäkin. Keskuskupolin alla huimaa päätä ja sen alle nurkkiin maalatut neljän evankelistaa tuntuvat tietävän miten näyttää tietävän. Kirkon spesialiteetti on pyhäinjäännös: Tapani Ensimmäisen oikea käsi. Lasiboksin uumenissa, kaikenlaisen krumeluurin ja härpäkkeen keskellä näkyi muumioituneet sormet. Katolisten mieltymyksessä pyhimyksiin ja pyhäinjäännöksiin on jotain hupaisaa — ehkä jopa surkuhupaisaa. Mutta makunsa kullakin.

Budapestin ehdoton kohokohta oli teatteriesitys. Sellaiseen päädyin lähtöä edeltävänä iltana.

Vígszínházilla eli Budapestin Komediateatterilla oli kerrassaan mielenkiintoinen ohjelmisto. Ainoa esitys joka istui omiin aikatauluihini oli Tšehovin Lokki. Mietin kerran jos toisenkin, onko hyvä ajatus mennä katsomaan Tšehovia vieraalla kielellä — herran näytelmätekstit kun ovat tunnettuja siitä että pintapuolisesti ei tapahdu mitään, puhetta riittää loputtomiin ja kaikki kohtalokkaat tunnemyrskyt riehuvat näkymättömissä pinnan alla.

Kun minulla nyt kuitenkin oli Lokin juoni kutakuinkin muistissa ja olin siitä pari versiota jo nähnytkin, niin päädyin ostamaan lipun. Esityksessä mainittiin lisäksi olevan englanninkielinen tekstitys. Miten muka voisin pudota kärryiltä?

Tämä oli todellakin hyvin erilainen kuin aiemmin näkemäni versiot. Poissa oli tyyni pinta ja sisäiset myrskyt. Tilalla oli ulkoinen myrsky ja hillitön ylinäytteleminen. Mitenpä muutenkaan, kun kerran oltiin Komediateatterissa.

Toiminta ei kovin monta kertaa laannut. Puolet hahmoista kiipeili — kuka keskeiseksi elementiksi nousseen pystypianon päälle, kuka puunlatvaan. Kun näyttämölle tuotiin sohva, sitä käytettiin niin monella eri tavalla kuin mieleen tuli — eniten nauratti, kun äitinsä kanssa sohvalla istunut Kostja yhtäkkiä nousi, väänsi sohvan päädyn ylös, asettui selälleen lattialle ja alkoi punnertaa sohvaa ylös alas, äidin luonnollisesti yhä istuessa siinä. 

Erilaisia tehokeinoja nähtiin lähes loputtomana virtana: tulta, savua, valoja, todella kovia iskuja ja jyrähdyksiä. Vanha vhs-kamera kiersi esityksen aikana hahmolta toiselle, ja kuvattu asia projisoitiin näyttämön takasermiin. Voin vain kuvitella, kuinka kauan kaikkia ajoituksia on pitänyt harjoitella, ennen kuin esityksen tekninen puoli on saatu rullaamaan. Alkupuolella näytelmää Kostja muun muassa juoksi kameran kanssa aulaan ja lopulta ulos teatterin edustalle, mistä hän iski mukaansa neljä nuorta naista ja toi heidät katsomoon jääneille vapaille paikoille. Yleisö nauroi ja taputti.

En usko, että ohjaaja oli poistanut ainuttakaan lausetta alkuperäisestä tekstistä. Päinvastoin, näytelmässä oli lisäksi lukuisia improvisoituja hetkiä — kuten juuri Kostjan käynti ulkona kameran kanssa. Kaiken kaikkiaan show kesti melkein kolme ja puoli tuntia.

Vaikken jokaista yksityiskohtaa varmasti tajunnutkaan, esitys oli riemastuttava ja mukaansatempaava. Enkä usko, että Tšehovin vahvat teemat olisivat menneet keneltäkään ohi. Loppua kohden nähtiin ihminen raadollisimmillaan, ja yleisö hiljeni. Kerrassaan huikea veto.

Kulttuurierot ovat veikeitä. En tiedä, onko kyse yleisestä tavasta Unkarissa, mutta loppuaplodit eivät jatkuneet tasaisena virtana. Sen sijaan salissa toimi selkeä sykli: ensin taputus kiihtyi tempoltaan, sitten osa väestä alkoi taputtaa määrätietoisen hitaasti kuten konserteissa kuullaan "we want more" -sanojen saattelemana. Vähitellen kaikki yhtyivät näihin hitaampiin taputuksiin, kunnes ne alkoivat vuorostaan kiihdyttää tempoaan. 

Jos tämä tapahtuisi pari–kolme kertaa, se tuskin vielä oudoksuttaisi. Mutta kun sykli toistui parikymmentä kertaa, tilanne oli minusta robottimaisessa pakonomaisuudessaan tahattoman koominen. Toisaalta, ehkä jonkin toisen kulttuurin edustaja huvittuisi ihan vain siitä että monisatapäinen ihmisjoukko läiskyttää käsiään samalla kun pienempi joukko heitä ylempänä kumartelee ja ravaa lavalta verhoihin ja takaisin. 

Taas muutamaa kulttuuri(ero)kokemusta rikkaampana oli aika lähteä katsastamaan muuannen pitkähampaisen kreivin synnyinsijoja.