Bratislavastus

Ollaan rehellisiä — blogin otsikoksi oli koko ajan tulossa joko tuo tai sitten Bratislavantauti.

Slovakian pääkaupunki on jännittävä tai kamala sekoitus vanhaa ja uutta. Ehkä arkkitehtoninen kirjavuus oli osittain syy siihen, että välillä tunsin käveleväni Jyväskylässä. Bratislavassa on suurenkin maailman meininkiä, mutta etupäässä pysyin poissa sen tieltä. Juna-asema, hostellini ja vanha kaupunki olivat kaikki Tonavan itärannalla, kun taas suurielkeinen city häämötti toisella puolella, Tonavan ja Itävallan väliin jäävällä kapealla kaistaleella.

Matkalla Bratislavan asemalta hostellille taisin saada niskaani ensimmäiset sadepisarat koko reissulla — ja niskalla tarkoian tässä tapauksessa sateenvarjoa. En kastunut juuri enempää kuin se ruohomätäs johon luonnon kutsua kuullut vanhempi herra tähtäili vain sadan metrin päässä asemasta. Jos ulkomailla joskus tulee mieleen, että pitäisikö juuri tässä paikassa olla huolissaan taskuvarkaista ja ryöstäjistä, niin harva asia rauhoittaa yhtä paljon kuin hädän tullen matkalaukkunsa jalkakäytävälle jättänyt, puunjuurelle kiirehtinyt liituraitamies.

Kosteahkojen tervetulotoivotusten ja reilun kahden kilometrin kävelyn jälkeen löytyi hostelli. Siitä tuttuun tapaan lisää tuonnemmassa blogissa. Ensimmäisenä iltana en jaksanut lähteä kovinkaan kauas. Yritin löytää kasvisruokaa lupailleen intialaisen ravintolan, mutta pyörittyäni vartin verran Google Mapsin osoittamassa paikassa menin valtavaan, puolityhjään ostoskeskukseen, löysin VaPianon ja herkuttelin pastalla.

Seuraavana aamuna hotkaisin vahvasti hummuspitoisen aamiaisen Vik-nimisessä, melkoisen urbaanis-hipsterikkäässä vegaanipaikassa ja suuntasin kohti jälleen yhtä eurooppalaista vanhaa kaupunkia.

Siihen aikaan kun isä kommunismin osti, Bratislavan vanhaa arkkitehtuuria runnottiin ruvelle vähän joka puolelta. Vanha kaupunki kutistui. Onneksi jäljellä on muutama sokkeloinen kortteli ja pari kaunista aukiota kirkkoineen ja puineen. Näkee, että kaupunki on alkanut arvostaa kulttuuriperimäänsä ihan rahallisestikin, sillä niin katuja kuin rakennuksia on kunnostettu hyvällä maulla ja alkuperäistä kunnioittaen. 

Edelleen jatkuvan sateen olisi voinut kuvitella latistavan tunnelmaa, mutta sen sijaan värit syvenivät ja mieli kirkastui. Vedestä kimmeltävät kadut heijastelivat illan tullen kauniisti valaistuja rakennuksia, ja sisäinen valokuvaajakin tajusi jo kiittää tilaisuudesta.

Tutustun kaupunkeihin usein eksymällä. Se ei ole minulle erityisen vaikeaa. Kurkistelen kujille, ja jos siellä näyttää kivalta, astelen ainakin seuraavaan kulmaukseen. Tällä tavoin päädyin ison linnoitusrakennelman laitamille. Käännyin vasemmalle ja aloin astella portaita alas.

Vastaan tuli Pyhän Martinan kirkko. En ole teologi, mutta voin vilkaista. Käynnissä oleva, mitä luultavimmin hengellinen toimitus esti tarkemman tutustumisen, mutta hetken aikaa sentään ihailin korkeita holveja. 

Palasin pihalle ja vilkaisin muurin ylitse. Monta metriä alempana pauhasi Staromestskà, kaupungin halki kulkeva, hermostuttavan vilkas moottoritie. Sen toisella puolella kohosi ison linnan peittämä kukkula. Mietin jo, että ehkäpä tuonne, mutta sitten katse ohjautuikin kaahaavien autojen myötä Tonavan yli vievälle sillalle.

UFO on Tonavan länsirantaan sillan yläpuolelle rakennettu futuristinen näköalatorni. Tornin huipulla lepäilee lentävän lautasen muotoinen ravintola. Muistin lukeneeni siitä — sellainen perusnähtävyys, josta harva kaupungin asukas kai suuremmin piti. 

En tehnyt mitään selvää päätöstä mistään. Lähdin vain laskeutumaan rantaa kohti kirkon ja moottoritien välistä. Sitten, edelleen ilman selvää päätöstä, ylitin sillan. Sillan molemmin puolin autotason alapuolella oli leveät kevyen liikenteen väylät. Silta oli tukevaa tekoa ja sen ylitti luultavasti satatuhatta autoa päivässä, mutta silti rakenteiden jyminä, vavahtelu ja huojunta tuntui hurjalta. Pääsin toiselle rannalle, löysin tornin juurelta pienen lipunmyyntikopin. Ei vieläkään mitään selvää päätöstä, mutta ajattelin käydä sisällä. Ilman selvää päätöstä ostin myös lipun — ja koska oli lippu, niin olisihan se nyt ollut hullua jättää menemättä ylös.

Hissi hurautti viiteenkymmeneen metriin. Pienestä aulasta oli vielä portaat ylös tuulen ja sateen hennosti pyyhkimälle katolle. Korkealla oli kiva olla, säästä huolimatta. Muutaman muun ihmisen poistuttua koko katto oli hetken aikaa pelkästään minun. Suljin silmät ja maistelin Bratislavaa. 

Poistuin katolta. Pyöreä ravintola vaikutti mukavalta ja väljältä. Jäin istumaan. Join kahvin. Join oluen. Kirjoitin. Tutkailin läpi seinillä ja ikkunoissa mainitut muut näköalatornit ympäri maailmaa, joiden joukkoon Bratislava oli ylpeänä liittynyt. Eipä näkynyt Näsinneulaa, vaikka on kolme kertaa UFO-tornia korkeampi. Suomi suomalaista. Viihdyin silti tornissa iltaan asti.

Joen yli jyminän läpi takaisin. Löysin hostellin lähellä olevasta ostoskeskuksesta monta pientä ruoantekopaikkaa, joilla oli yhteinen syömäalue. Thaimaalaisen tiskin listalta nappasin mahdollisimman kasvispitoisen annoksen, ja asetuin syömään. Olin viimeisten asiakkaiden joukossa melkein tyhjässä salissa, ja thaimaalaisten keittiö oli viimeinen joka oli auki. Ikään kuin olisin aavistanutkin, pian tuli ostoskeskuksen vartija mesoamaan heille. Olivat mitä ilmeisimmin yliajalla. Onneksi olin juuri saanut ruoan syötyä, etten joutunut vartijan silmätikuksi.

Seuraavasta päivästä iso osa meni hostellilla vaalimainoksen teossa. Illansuussa oli tarkoitus tavata muuatta Marcelia, joka oli lähestynyt Couchsurfingin kautta. Sen verran siinä jo sovittiin ruokapaikasta, että lähdin kävelemään sinne päin. Ensin halusin löytää kuminauhoja — ei ollut Tigerissä, mutta heti vieressä eräässä sekatavarapuodissa sata kappaletta maksoi puolitoista euroa. Tarvitsin periaatteessa yhden, pitämään juuri ostamani kaurahiutalepussin varmuudella kiinni, ehkä pari kuminauhaa vielä varalle. Kaikki raahasin myöhemmin mukanani Unkariin.

Tapaamispaikka oli nimeltään Pub Slovak. Perinteistä, paikallista ruokaa ja halpaa olutta. Ehdin jo istahtaa pöytään, ajatuksena odotella kunnes Marcel tulee, kun tuli viesti: — Nukahdin, pää kipeä. Selvä pyy, sittenpä söin yksin. Vegetaarisimmat annoksenne, kiitos. Ja totta kai vasta annosten tulon jälkeen hoksasin että toinen niistä oli jälkiruoka. Hyvää oli silti.

Viimeisenä päivänä ehdin vielä pyörähtää Slovakian Radiotalolla. Varsin mieleenpainuva rakennus, harvoin kun tulee vastaan ylösalaisin olevia pyramideja. Kiertelin myös hostellini lähellä olevalla hautausmaalla, missä ihmettelin tovin verran hautakivien edessä olevia isoja kivilaattoja jyhkeine metallirenkaineen. Sitten meni hitaalla jakeluun: Ruumiita ei varmaan olekaan haudattu multaan, vaan vain laitettu ison laatan alle. Ja renkaat ovat tietenkin nostamista varten. Erilaista.

Bratislavasta lähtöni kruunasi Marcelin uusi viesti: — Olen keskustassa, ehditäänkö nähdä? — Juna lähtee kahden tunnin päästä, sitä ennen mikä jottei! — Tulen ja saatan sinut hostellilta asemalle. — Selvä!

Ja tällä kertaa tulikin sitten. Maanmainio veikko oli hän, tieteilijä–vuorikiipeilijä–joogaintoilija–kissaihminen. Rauhallisesti tuumaillen kertoili muutamista matkakokemuksistaan, antoipa vinkkejä tuleviinkin kohteisiini. Asemalle taivaltaessamme sain vielä kaupungin pikahistorian. Matkan varrella ollut valtava suihkulähde / oleskelualue oli juuri saatu uuteen uskoon, harmillisesti ei vain vielä ollut toiminnassa. Juna-aseman laajennus oli irvokkaan erilainen kantarakennukseen nähden — tullessani en ollut sitä katsellut, olin vain kiirehtinyt asemalta pois sateeseen.

Edestakaisin heilahdellut sää kaunistui poistumiseni kunniaksi. Ylämäki asemalle oli kuiva, jalkakäytävää reunustavaa nurmeakaan ei ollut kukaan tällä kertaa kastelemassa. Ehkä tästä tulisi hyvä kasvualusta huumorilleni, jahka jossain vaiheessa muisteloissani pääsisin Bratislavaan asti.