Budapestautuminen

Budapest alkoi kävelyllä.

Olin jo Bratislavassa kierrellyt kaupungilla ison osan päivästä — ensin vanhaan kaupunkiin, sitten Radiotalolle, sitten vielä rinkan kanssa asemalle. Siitä taisi kertyä melkein kymmenen kilometriä. Kun neljän tunnin junamatkan jälkeen vielä suunnistin pimenevässä Budapestissa neljän kilometrin matkan Maverick-hostellille, olin harvinaisen puhki.

Mutta eipä se estänyt seuraavana päivänä pienelle kävelylle lähtöä. Ilman kummempaa päämäärää aloin vain tutustua kaupunkiin. Samanoloisia kortteleita riitti loputtomana sarjana. Upeita, yksityiskohtia täynnä olevia kerrostaloja, enimmäkseen hieman rapistuneita mutta selvästi useimmat täynnä elämää. Uudempaa infraa ja ostoskeskusta oli tungettu satunnaisiin väleihin, ja siellä täällä kortteli tuntui jakautuvan lukuisiin pienempiin osiin lukemattomine ruokakojuineen. Toisaalla kaupungin mahtavuutta ja pitkää historiaa julistivat jättimäiset kirkot ja hallintorakennukset.

Melko pian päädyin yhden suureellisen sisäänkäynnin edustalle Vapaudensillan kupeessa. Näytti mielestäni juna-asemalta. Mielenkiinnosta astui sisään outojen, läpikuultavien muovikaistaleiden lomitse. Mitä nämä ovat? Onko täällä jokin remontti menossa? Ei ollut remontti. Muovien tarkoitus oli varmastikin minimoida sisälle eksyvien lintujen määrä.

Nagycsarnok, suuri kauppahalli, oli ennen kaikkea juuri sitä — suuri. Vaikea arvioida, montako hakaniemeläistä kauppahallia Nagycsarnok olisi hotkaissut, mutta luultavasti ainakin tusinan. Kahdessa kerroksessa loputtomissa riveissä vaatteita, laukkuja, koruja, muistoesineitä, ruokaa. Vartin ihmeteltyäni poistun sortumatta mihinkään.

Koska vieressä oli silta, menin sillalle ja lähdin astelemaan Budan puol jokke. Tonava kulki kaunoisena allani, ja vastarannan lähestyessä ihailin linnoituskukkulan kylkeen kyhättyä kivikappelia. Sillan ylitettyäni lähdin kapuamaan viehättäviä puistopolkuja pitkin kukkulalle. Tunnin tarpomisen jälkeen näköalat olivat jo kerrassaan hengästyttäviä. Tunnelmallisia pieniä kielekkeitä ja levähdyspaikkoja oli tasaisin välein. Kaupunki jatkui horisonttiin asti joka suunnassa. Vihertävänharmaan Tonavan hidasta liikettä ei erottanut.

Valitettavasti Euroopan-laajuinen remontti koski myös useampia budapestilaisia rakennuksia kuten kukkulan laen linnoitusta (Citadella) ja Budai Vária, entistä kuninkaanlinnaa. Kiemurtelin alas Tonavan rantaan paljon pohjoisemmasta kohdasta, ohi Elisabetinsillan ja kohti Ketjusiltaa. Kuuluisimpana siltana ajattelin että tottahan nyt ainakin se piti ylittää.

Ennen kuin pääsin rannan tasoon, näin liikenteen alapuolellani puuroutuvan — "ruuhkautua" olisi ollut liian lievä verbi. Kilometrin mittainen, kolmen tai neljän auton levyinen jono ei hievahtanutkaan joen viertä seurailevalla pikatiellä. Friedrich Born auttoi toistakymmentä tuhatta juutalaista pakoon natsien kynsistä, mutta nyt hänen mukaansa nimetty valtaväylä ei vienyt ketään minnekään. Eikä sen paremmin ollut kauempaa Budasta rinnettä alas laskevan Kristiinankaan laita — se oli täynnä tyhjäkäynnillä murisevia autoilijoita, jotka turhaan odottivat pääsyään isommalle tielle. 

Ehdin ihmetellä näkyä lähes vartin. Sitten selvisi syy: mustien autojen saattue luovi poliisin moottoripyörien turvin tietään tungoksen läpi. Vauhti ei ollut kummoinen, mutta verrattuna pysähdyksissä oleviin peltikilometreihin saattue eteni kiitettävän tehokkaasti. Vaikea sanoa, miksi koko kulkueen edellä pyyhälsi ambulanssi pillit soiden — ehkä se oli psykologinen temppu saada ruuhkassa rutisevat autoilijat antamaan tietä. Saattue kääntyi Elisabetinsillalle, ja hetkeä myöhemmin parinkymmenen yksikön poliisiarmeija alkoi purkaa tukosta. Kohta Tonavan länsiranta näytti siltä miltä yleensäkin: kiireiseltä ja stressaantuneelta, mutta tasaiseen tahtiin eteenpäin vyöryvältä.

Laskeudun alas, jalat jomottaen jatkoin matkaani Ketjusillalle. Sen tuhdit metallirakenteet niitteineen ja vanhoine lamppuineen tekivät vaikutuksen. Sillan molempia päitä vartioivat valtavat kivileijonat. 

Pestin puolella kävelylenkki jatkui kohti Margitinsiltaa. Sitä en enää jaksanut ylittää, vaikka se mielenkiintoiselta näyttikin. Syötyäni hyvin kalliihkossa, jonkinlaisen ostoskeskuksen kätköistä löytämässäni vegaaniravintolassa palasin rantaan ja lähdin takaisin etelän suuntaan. Vaikuttavuuden vastakkaisia laitoja edusti toisaalta jättimäisen parlamenttitalon kaariholvit ja piikikäs katto, toisaalta yksinkertaisuudessaan nerokas, holokaustin kauheuksista muistuttava taideteos: pitkä rivi pronssisia kenkiä aivan joen kivipenkeren reunalla. Harvoin näkee niin matalan profiilin julkista taideteosta.

Saavuin koko lailla parahiksi takaisin Ketjusillalle nähdäkseni sen valojen syttyvän. Pidin. Kellertävä loiste alkoi herätellä jokilaivoja liikkeelle. Kymmeniin laivoihin tuntui riittävän asiakkaita. 

Pehmeässä yössä oli jotain melkeinpä taianomaista. Viipyillen astelin rantaa pitkin kohti hostellia. Rauhan rikkoi lopulta hitaasti lähestyvät tunnuslauseet. Vaikuttava, kolmesataametrinen kulkue marssi ohitseni Orbanin kylmää vähemmistöpolitiikkaa vastustaen. Viimeiselle kilometrille nappasin raitiovaunun.

Olin ostanut useamman päivän matkakortin Budapestin joukkoliikennevälineisiin, mutta en lopulta sitä juurikaan hyödyntänyt. Tuntui ettei juuri koskaan osunut näppärä metro-, raitiovaunu- tai bussiyhteys matkan varrelle jalankulun määrää hillitsemään. Tonavan varressa huristelin jokusen kerran hullunkurisen vanhanaikaisilla ratikoilla, mutta metroon päädyin vain kahdesti. Lähtöpäivänä totesin, että kannattavampaa olisi ollut maksaa jokainen matka yksittäin. Aina ei onnistu. Toki kävellen näkee enemmän.