Hirmuinen Harald

Ensimmäisen Krakovassa nukutun yön jälkeen olin vaihtanut hostellia, syönyt, jutellut videoitse tunnin verran perheen kanssa, kierrellyt Krakovan vanhassa kaupungissa ja palannut uuden hostellin kulmille. Istahdettuani tuopille Stary Pies -nimiseen pubiin ja kuunneltuani kahta pöydäntäyteistä brittejä arvioimassa mikä kaupungin turistikohteista oli kiinnostavin, huomasin parin ihmisen haeskelevan juttuseuraa Couchsurfingin kautta. Jonkin aikaan viestejä vaihdettuani olin aika varma, että kumpikaan heistä ei ole tulossa minun suuntaani. Sitten norjalainen Harald ilmoitti nappaavansa Boltin ja tulevansa käymään.

Ja tulikin. Roteva, parrakas mies, tatuointeja vähän joka lähtöön. Tullut kaverinsa kanssa Krakovaan muutaman päivän lomalle ja katsomaan Descendants-bändin keikkaa. Karuhko ensivaikutelma, mutta yllättäen puheääni jopa hento, silmissä sellainen lempeä katse. Jos saatte kuvailusta vaikutelman että olen kokenut pienen mancrushin, ette ole kauhean kaukana totuudesta. 

Jotenkin saimme heti jutunsyrjästä kiinni. Reilun tunnin sisään olimme puhuneet jo maat ja mannut. Ja niitä maita ja mantuja riitti.

Harald oli minua huomattavasti nuorempi, mutta oli ehtinyt käydä jo lähes sadassa eri maassa. Oliko hänellä tavoite käydä kaikissa maailman maissa? — Ei mitään sellaista, mutta on mukava mennä mielenkiintoisiin paikkoihin. 

Millaisia ovat mielenkiintoiset paikat? No, vastikään Harald oli viettänyt pari viikkoa Komoreilla, pienessä saarivaltiossa Madagaskarin pohjoiskärjen ja Afrikan välissä. Yksi maailman köyhimpiä maita. Sähköä säännöstellysti pari tuntia illassa. Silti löytyi myös eräänlainen "yökerho", jossa dj oli turvallisesti häkissä ja Harald kavereineen ainoina länsimaalaisina heti jonkinlaisia julkkiksia.

Häntä oli kiinnostanut käydä Länsi-Saharassa. Tiedättehän, alueella joka tälläkin hetkellä kovasti taistelee oikeudestaan olla itsenäinen ja tunnustettu valtio. Muuten matka ei kuulemma hermostuttanut, mutta juuri ennen kuin hän oli itse ystävineen päättänyt käydä siellä, jokin.

ihmisoikeusryhmä oli aiheuttanut monenlaista kuohuntaa, eikä suhtautuminen länsimaisiin vierailijoihin ollut aivan mutkatonta. Vierailu kuitenkin sujui ilman välikohtauksia.

Häntä oli kiinnostanut käydä -staneissa. Kazakstanista Uzbekistaniin olisi kai voinut päästä helpomminkin, mutta Harald oli hankkiutunut omia reittejään rajalle ja lähtenyt sitten vain kävelemään maasta toiseen. Puoli kilometriä leveä ei-kenenkään-maa oli yksi kummallisimmista kokemuksista: siellä täällä autiolla alueella lojui täysin tuhottuja huippukalliita autoja.

Kazakstanin rajavartijoilla ei ollut mitään sanottavaa Haraldin lähdön suhteen, mutta kun hän pääsi Uzbekistanin puolelle, pienessä kopissa olleet kaksi vartijaa pysäyttivät hänet ja vaativat passin nähtäväkseen. Kun on käynyt lähes sadassa maassa, joukossa monia äärimmäisen arveluttavia, passissa riittää tavan vartijalle ihmeteltävää. Lopulta vanhempi vartija totesi: — Ei tämä ole oikea passi, missä sinun oikea passisi on? Harald ei osannut lukea miehen ilmeettömiltä kasvoilta mitään, mutta päätti mennä intuitiolla. — Kremlissä, hän sanoi vakavasti. Katsottuaan norjalaista hetken ihmeissään vartija räjähti nauramaan. — Tervetuloa Uzbekistaniin!

Siinä missä hän oli taitava kertomaan matkoistaan, hän myös kuunteli kiinnostuneena. Saa nähdä, sainko hänet kiinnostumaan Mongoliasta — oli kuulemma niiden listalla missä ei vielä ollut käynyt.

Olin suhteellisen varma, etten häntä enää näkisi. Mutta hänpä laittoi viestiä seuraavana päivänä: juutalaiskortteliin, Pub Wregaan, syömään, oluelle! Juteltiin lisää, käveltiin, otettiin toiset oluet. Baari tarjosi vielä ilmaiset luumuviinashotit. Kysyin mahtaisiko hän tulla illalla Couchsurfing-tapaamiseen. Ei osannut vielä sanoa.

Itse kuitenkin menin. Radocha-niminen baari oli kellaritasossa, matala ja viileä. Seinillä vaihtuva taidenäyttely. Krakovalainen Agatha miehineen oli järjestäneet jokaviikkoista kokoontumista jo pitkään — ja paikalle tuli tuttuun tapaan paljon väkeä. Oli toisaalta hupaisaa, toisaalta kaiketi vain sohvasurffaajien hengen mukaista, että saman katon alla joi ja jutusteli rennosti naureskellen yhdysvaltalainen, ukrainalainen, venäläinen, israelilainen, serbialainen, pari saksalaista ja puolalaista — ja jopa yksi neutraalihko suomalainen.

Itse en ollut puheissa juuri muiden kuin mainittujen saksalaisten sekä serbin kanssa. Mukavia, fiksuja ihmisiä — ja ilmiselvästi paljon paremmin maailman asioista perillä kuin minä. Saksalaiset Aleksandra ja Frantz olivat törmänneet sattumalta opastetulla kiertoajelulla. Olvat törmänneet serbialaiseen Igoriin, joka oli kutsunut tapaamiseen. Aleksandra ja Frantz olivat molemmat menossa seuraavana päivänä Auschwitziin, tosin eri firmojen kautta. Franzia pohditutti hinta jonka hän oli maksanut keskitysleirikäynnistään — se oli kalliimpi kuin Aleksandran eikä läheskään niin halpa kuin halvimmat hänen netistä löytämänsä. Minä ehätin toteamaan, että ne halvimmat hinnat kuulostivat jonkinasteisilta huijauksilta. — Huomennapa nähdään, Frantz tuumi.

Harald oli jo moneen kertaan laittanut viestiä, että ei pääsisi vielä eikä vielä eikä vielä. Mutta tulipa lopulta, juuri kun useimmat tekivät lähtöä. Hän jutteli hetken kohteliaasti Agathan kanssa, mutta tämän muutenkin hieman hakevaa englannin kieltä taisi useampi alkoholiannos kangistaa entisestään. Kun kohta poistuimme kadulle, Harald totesi ettei oikein tahdo jaksaa humalaisia ihmisiä.

Haraldin hostelli oli samalla suunnalla kuin omani. Hän sanoi kävelleensä jo parikymmentätuhatta askelta ja ehdotti että ottaisimme skuutit. Jaa minäkö? Skuutin selkään? Ulkomailla? Melkein keskellä yötä? — Come on, se on hauskaa!

Yksin en olisi ikinä ryhtynyt moiseen. Skuutit ovat mukavia, mutta tähän mennessä en ollut käyttänyt niitä Suomen ulkopuolella. Pitäisi ladata ja asentaa appi, luoda tili ja antaa puhelimessa lupia siihen ja tähän, pitäisi liittää pankkikortti taas uuden firman tiliin, onko se edes turvallista... — Höpöhöpö, äkkiä sen tekee! Minä kurvailen sillä välin!

Harald kurvaili. Minä latasin, asensin, loin ja liitin. — Näetkö, ei mennyt kuin muutama minuutti! Ja sittenpä hurautettiin liikkeelle. Ajaminen oli yhtä vaivatonta kuin Jyväskylässäkin, mutta silti olin tyytyväinen ettei arkiöisessä Krakovassa ollut juurikaan liikennettä. Kun ei ole aina aivan selvää, miten leveä katu kuuluu oikeaoppisesti ylittää, niin sitä tapaa olla ylivarovainen. Toisin kuin hullu norjalainen ystäväni, joka kasvatti johtoasemaansa minuutti minuutilta. 

Hän halusi pierogeja ja muisti nähneensä ohi kävellessään ympäri vuorokauden auki olevan pierogipaikan. Luonnollisesti hänellä oli täydellinen suunnistuskyky ja löysi paikan ilman ainuttakaan vikakäännöstä — minä olin mennyt samaa reittiä hostellilleni jo kolmesti ja ollut aina yhtä epävarma siitä missä olen. Pierogipaikka ei kyltissä olleesta lupauksestaan huolimatta selvästikään ollut auki ympäri vuorokauden.

Näimme vielä seuraavanakin päivänä. Hän oli ystävänsä Krisin kanssa Moon Loungessa, paikallisessa shisha-baarissa. Itse en vesipiipuista perusta, mutta meninpä silti heitä tapaamaan. Illan mittaan juttelin lähinnä Krisin kanssa — Harald sanoi olevansa tyytyväinen että sai hetken omaa aikaa sosiaalista ähkyä lievittämään. 

Illan mittaan imelä usva täytti vähitellen tämän sivukadun päästä löytyneen omintakeisen, ultraurbaanin paikan, jossa oli vain yhdenlaista olutta eikä lainkaan kahvia, ja jossa drinkit tilattiin puhelimen apilla. Vaikka baarimestari kuinka huolella yritti tehdä tilaamani monikerroksisen shotin, hän ei päässyt lähellekään katalogikuvan mestariteosta. Vaan saipa minut muistamaan sen kerran Irkutskissa, kun menimme parin kaverin kanssa entisestä parkkihallista muovattuun jättimäiseen kellaribaariin ja tarjoilija taiteili meille käsittämättömän hienot shotit. Elämässä voi olla ohikiitäviä hetkiä, jolloin kaipaa Venäjälle.

Harald tilasi Bolt-taksin. Pääsin siivellä hostellini läheisyyteen. Ja viimein kättelin hullua norjalaista viimeistä kertaa. Ainakin tämän reissuni osalta. Mitä luultavimmin.

Pub Stary Pies ennen brittejä ja norjalaista.

Pääni norjalaisen jälkeen