Hostellielämää, osa 2: Wrocław

Odotin Wrocławia innolla. Olin kuullut satunnaisia mielenkiintoisia juttuja, maininnan kauniista vanhasta keskustasta ja hyvästä ruoasta. Mutta yöpymispuolesta ei ollut mitään käsitystä.

Hostellit ovat lähes aina arvoitus. Jonkin paikan arviot voivat olla tasaista ylistystä tai loputonta loanheittoa, ja totuus onkin sitten ihan päinvastainen. Ensimmäiseksi yöksi olin varannut W94-nimisen hostellin. Monet arviot kehuivat siisteyttä ja mukavaa henkilökuntaa.

Kun olin vartin verran paarustanut juna-asemalta kohti majapaikkaa, vastaan tuli vain toinen toistaan kolkompia katuja. Iltayön hämärissä kaikki toki aina näyttää erilaiselta — putiikkien suojiksi lasketut verkot ja peltisäleiköt, valtavat jätesäkkivuoret, graffitit, hylättyjen talojen seinät rikki lyötyine ikkunoineen sekä tietenkin ihmisten lähes totaalinen poissaolo antavat vähän paikasta kuin paikasta pelottavan ensivaikutelman.

Kun vielä hostellin ovi on usein tarkoituksella synkkä ja huomiota herättämätön, mieli on valmiiksi matalalla. Pitää muistaa, että vasta siellä sisällä odottaa se oikea tunnelma!

Sisällä odotti eräänlainen vanha koulu tummanpuhuvine käytävineen. Aula oli melkeinpä pelkät portaat, vastaanoton parikymppinen nainen istui paksun pleksin takana ja antoi ohjeet kuin eläkeikää lähestyvä kansakoulun kanslisti. Ei inhottavasti sen kummemmin kuin ystävällisestikään, vaan asiallisesti ja etäisellä ymmärryksellä. Ehkä hostellin johtajan ohje oli ollut varoa oman persoonan esiin tuomista. 

Puhelimeen piti ladata appi. Sinne syötettäisiin koodi. Puhelinta heilauttamalla aukeaisi ovi. Kolmas kerros, tuolla on portaat.

Kun huoneen ovi aukesi, päälleni tulvi märkä, homeinen löyhkä. Siellä täällä oli eri tavoin kuivumaan laitettuja vaatteita. Kaikki tuntui todella vanhalta — mukaan lukien muut yöpyjät, keski-ikä lähempänä seitsemääkymmentä. Ei minulla ole mitään seitsemänkymppisiä vastaan, mutta sellaisia harvemmin tapaa hostelleissa. Ehkä myös tällaiset vähän yli viisikymppiset ovat jo selvä vähemmistö, mutta harva sitä nyt itseään ikäisenään pitää. 

Nämä asukit tuskin olivat mitään matkalaisia. Arvuuttelin mielessäni: paikallisia asunnottomia? lähikylästä töihin tulleita? eläkeläisiä pahassa jamassa? Tullessani sisään yksi pappakerrastoon sonnustautunut ukko nousi vuoteeltaan ja kiirehti vessaan. Ohuen oven takaa kuuluneet äänet saivat minut siltä seisomalta päättämään, että menisin nukkumaan hampaitani pesemättä. Yhdeltä yläpediltä minulle nyökkäsi kuihtunut rouva.

Rinkan kokoisesta tallelokerosta löytyi vuodevaatteet. Huoneen hämärässä ja ylenpalttisen hajusinfonian keskellä oli vaikea arvioida niiden puhtautta. Nousin tikkaille ja ähersin muotoon ommellun lakanan oman yläpetini kuhmuisen patjan ympärille. Riisuin vaatteitani vain sen verran kuin arvelin huoneen lämpötilan pakottavan. Asetuin jäykästi peiton alle ja toivoin että nukkuessanikin tajuaisin alitajuisesti olla kääntymättä kyljelleni.

Pappakerrasto palasi vessasta, ehti juuri ja juuri makuulle ja päästi komean, pulputtavan pierun. Sitten hän kiirehti takaisin vessaan. Minä laitoin kuulokkeisiin musiikkia ja yritin nukahtaa. 

Ensi alkuun uni ei ollut tullakseen, mutta väittäisin että siihen oli kohtuullisen hyvä syy — pohtikaa itse, oletteko samaa mieltä:

Jostakin alemman kerroksen tienoilta alkoi vähän ennen puoltayötä kantautua korviini läiskähdyksiä, järjettömän kovia karjaisuja ja äänekästä naurua. Jonkin aikaa mekkalaa kuunneltuani ainoa keksimäni selitys oli, että kolmen–neljän hengen teinijätkäseurue löi vuorollaan toinen toisiaan. Iso läsähdys, hirveä karjaisu päivänselvästi kivusta, sitten räkäistä teininaurua. Jonkin aikaa uhittelevan kuuloista sananvaihtoa, sitten uusi läsähdys, karjaisu ja nauru. Tätä jatkui lähemmäs kello yhtä, eli vähintäänkin tunnin ajan. Kenenkään puuttumatta. 

Lopulta kai sitten nukahdin. Aamulla poistuin koko paikasta mahdollisimman varhain, mutta koettelemukset tämän hostellin osalta eivät olleet vielä ohi.

Olin eräältä sohvasurffaajalta saanut viestin kautta vinkin: Chilli Hostel on mukava! Harmillisesti sain vinkin vasta sen jälkeen kun olin jo maksanut varauksen W94:ään. Tein puhelimella varauksen Chilliin ja etsin tieni sinne. Isolta kadulta irtosi lyhyt, Teatteri Polskin sisäänkäynnille päättyvä poikkikatu. Hostellin nimi löytyi viereisen kerrostalon päätyoven pielestä. Astuin sisään. 

Vaikka jonkin verran on tullut matkustettua, niin tämä oli muistaakseni ensimmäinen kerta kun näin monesta elokuvasta tutun järjestelyn: pieni aula, postilaatikoita ja aulan perällä portaiden ja hissin vieressä eräänlainen koko talon yhteinen aulavahti tiskin takana. Pienikokoinen, virkansa puolesta varauksellinen nainen tervehti minua. — Chilli hostel? — Neljäs kerros, rouva näytti sormillaan. Hissin ovi meni juuri kiinni, joten päätin ottaa asian kuntoilun kannalta. — Elevator, elevator, nainen elehti, johon minä totesin että en jää odottamaan hissiä kun se juuri lähti ylöspäin. Nainen katsoi rinkkaani ja kohautti nauraen olkapäitään. 

Lähdin kapuamaan jyrkästi nousevia portaita. Toisen kerroksen kohdalla oli pakko pysähtyä, kun en kuullut askeleitani sydämen jyskeeltä. Päätin ottaa loput kaksi kerrosta hieman rauhallisemmin. Ylhäällä painoin ovisummeria. Mies puhui puolaa, enkä kyennyt sanomaan oliko se ennalta äänitetty viesti vai jotain juuri livenä sanottua. Ovi oli kiinni, eikä koputtelu auttanut. Lopulta hissillä tuli ylös minua hieman vanhempi mies. Hajanaisia englannin sanoja vaihdettiin. Selvisi etten voinut vielä kirjautua sisään, mutta sain tulla hostellin aulaan odottelemaan.

Chilli tosiaan antoi heti paljon viihtyisämmän vaikutelman. Mukava keittiö ja yhteisalue, leveät siistit käytävät. Nojatuoleja ja sohvia. Kaikki melko uutta tai ainakin hyvänä pidettyä. Vartin odottelun jälkeen samainen mies tuli ja kertoi, näin luulen ymmärtäneeni, että kohdallani voitiin tehdä pieni poikkeus. Huoneet oli jo siivottu ja voisin asettua taloksi. Hän kiikutti käsiini puhtaat vuodevaatteet ja opasti avainkoodin käytössä. — Toilet... Left... You find, left! Leveä hymy. Enköhän löytäisi.

Huone oli tilava, rauhallinen ja koko lailla siisti. Kerrossängyissä oli verhot. Seuraavana aamuna herätessäni kyyhkysen kujerrus kuului niin läheltä että oli pakko selvittää — siinähän se tepasteli parvekkeen kaiteella, yrittäen häätää varpusia. Varpuset lähtivät kun minä ehdin oven taakse. Pululla ei ollut mikään kiire.

Sinä aamuna huomasin myös viimeiset terveiset W94-hostellilta. Se alkoi kutinana, sitten tulin ihan katsoneeksi mikä raavituttaa. Inhottavan näköisiä puremajälkiä. En muistanut kuulleeni ininää. Ainoa mahdollisuus: luteita. Vaikka kuinka yritin olla raapimatta, jäljet käsissä ja jaloissa pahenivat usean päivän ajan. Hain apteekista voidetta allergiseen reaktioon, ja se lopulta kai sitten tepsi. 

Koska olen koko ajan ollut liikkeellä vähän sesongin ulkopuolella, en Chilli Hostellissakaan juuri matkalaisia tavannut. Kaikki vieraat ehkä yhtä lukuun ottamatta puhuivat puolaa. Kukaties tämäkin väki oli kaupungissa vain töiden puolesta. Vaikka keittiön ja olohuoneen yhdistelmä oli erittäin houkutteleva, eipä ollut oikein ketään kenen kanssa käydä siellä jutulle. Aamupuuron sain keitettyä jahka aiemmin mainitsemani, herra Laszekiksi osoittautunut mies auttoi merkillisimmän koskaan näkemäni mikroaaltouunin käytössä. Missä kohtaa maailma meni sillä tavalla vikaan, että mikroihin lisättiin muita asioita kuin tehonsäätö ja ajastin?

En tiedä, oliko koko paikka vielä suhteellisen uusi vai oliko siinä isompi remontti työn alla, mutta varsinkin saniteettitilojen puolella vallitsi tietty keskeneräisyyden tuntu. Suihkukopeissa oltiin vain verhojen suojissa, eikä vaatteille ollut koukkuja tai hyllyjä. Lattiamateriaalina oli muovinen parketti, joka varmasti hoiti täysin laatan tai muovimaton virkaa. Hetken ihmettelin, että vesi ei levinnyt kaikkialle, kun lattiassa ei ollut minkäänlaista kynnystä — sitten tajusin, että lattia kuitenkin vietti hieman seinänvierustalla olevan ritilän suuntaan.

Kylpyhuoneen ovessa ei näkynyt mitään kylttiä, mutta tajusin jossain vaiheessa että naisille oli sentään ihan oma kylppäri hostellin toisella laidalla. Silti kunnon lukittava ovi olisi suihkukopeissa tuntunut paremmalta pelkän verhon sijaan. Heti kylpyhuoneen vieressä oli myös todella mielenkiintoinen käytävänpääty. Rikkinäistä tiiliseinää, irtoavaa rappausta, ovena epämääräinen vanerilevy joka oli suljettu tiukalle kierretyllä sähköjohdolla. Takana arvatenkin rakennustyömaa. Ei taitaisi moinen mennä läpi Suomessa?

Aulassa oli ovi jossa luki "Reception", mutta ovi oli lukossa koko vierailuaikani. Varsinainen englantia puhuva henkilökunta oli ilmeisesti jossakin toisaalla, mutta se onneksi vastaili todella nopeasti sähköposteihini. Enimmäkseen ohje oli: — Hoida asia herra Laszekin kanssa, koputa vain huoneen 401 oveen. Eli herra Laszek oli paitsi työntekijä, myös asukas. Kai se yksinkertaisti asioita. 

Chilli Hostellilla oli nimensä mukaisesti rento ote asioihin. Keskustelut herra Laszekin kanssa etenivät leppoisasti: — Hei, ilmoitin meilitse, että haluaisin olla täällä vielä yhden yön. Voinko maksaa sen nyt? — Myöhemmin. — Milloin? — Hmm... Myöhemmin.

Maksoin myöhemmin. Ja poistuin lopulta tyytyväisenä.