Hostellielämää, osa 4: Bratislava ja Budapest — "Tuoksujen taisto"

Bratislavassa päädyin Hostel Waltz -nimiseen majapaikkaan. Se löytyi suhteellisen vaivattomasti. Tulin hautausmaan ohi risteykseen, jonka toisella puolella sisäänkäynti oli. Hankala, vino risteys, kuten heti huomasin. Odoti kolmisen minuuttia valojen vaihtumista yhteen suuntaan, sitten ainakin saman verran toiseen suuntaan. Välillä sitä tajuaa, miten tottunut on ruutukaavaan ja suorakulmaisiin risteyksiin.

Hostel Waltz toivotti aulallaan ja yhteistilallaan mukavasti tervetulleeksi, mutta huoneet vähän ahdistivat. Ensiksi saamassani huoneessa tuoksui vahvasti hiki ja hikeen verrattavat ainesosat. Rinkkani ei mitenkään mahtunut lokeroon, vuoteet näyttivät epäsiisteiltä ja lattialla oli valtava määrä ruokatavaraa ja astioita. Ruokien aromit sekoittuivat inhimillisempiin hajuelementteihin, ja kokonaisuus tuntui äkkiseltään erittäin raskaalta.

Palasin vastaanottotiskille. Lokeroasialle ei voinut mitään, missään huoneissa ei ollut isompia. Sattumalta toisessakin ryhmähuoneessa oli vuode vapaana, joten sain vaihtaa. Valitettavasti se ei ihan kauheasti hajuasiaan auttanut. Uudessa huoneessa ei ollut ketään paikalla, kun avasin oven — silti tuntui että siellä oli ollut yötä päivää joku melko kauan, ilman että kukaan oli tuulettanut. Niinpä avasin ikkunan. Sisään tuli kylmää ilmaa, mutta vahva haju pysyi.

Pian asukkaita pelmahti sisään kolmin kappalein, yksi paikallisen oloinen ja kaksi afrikkalaistaustaista. Katsoivat ikkunaa hieman ihmeissään, mutta eivät sulkeneet. Kuuntelin hämmentävää slovakian, englannin ja jonkin afrikkalaisen kielen sekoitusta, mutta en päässyt perille mistä oli kyse. Slovakialainen tuntui joko esittelevän tai myyvän puhelintaan.

Myöhemmin ymmärsin, että toinen afrikkalaistaustaisista ei juurikaan poistunut huoneesta. En osaa sanoa, mitä hän kävi elämässään läpi, mutta lähes aina kun pistäydyin huoneessa, hän oli peiton alla kasvot seinää vasten ja tuijotti puhelintaan. 

Yhtenä yönä, joskus lähempänä kahta, havahduin kun hän alkoi puhua. En aivan heti tajunnut tilannetta. mutta sitten ymmärsin hänen olevan puhelimessa. Linjan toisen pään äänet kuuluivat etäisenä kaiuttimesta. Luulen, että hän puhui perheensä kanssa. Äänet kaiuttimessa vaihtuivat miehestä naiseen, nuoresta vanhaan. Hän saattoi ensin yrittää puhua rauhallisemmin, mutta kohta hänen kommenttinsa muuttuivat isoiksi huudahduksiksi ja nauruiksi. Kun tätä oli jatkunut puolisen tuntia, nousin ja menin koputtamaan hänen sängyntolppaansa. Hän säpsähti. Osoitin kelloani. — Sori, mutta nyt on kyllä aivan liian myöhä. Vastaukseksi tuli jokin sen tapainen äännähdysten ryöppy, että arvelin hänen tajunneen. Hän lopetteli puhelunsa ja viimein huone nukkui. Seuraavana päivänä pyysin anteeksi, että olin keskeyttänyt hänen puhelunsa. Sain vastaukseksi kutakuinkin samanlaisen äännähdysten ryöpyn kuin yölläkin. Tiukka käännös seinän suuntaan ja peitto korviin. Jälleen tulkitsin, että kaikki oli cool. 

Parina muunakin tovina, kun järjestelin kamojani huoneessa tai laittauduin nukkumaan, luulin hänen jälleen puhuvan perheelleen. Noilla kerroilla hän kuitenkin vain nauroi silloin tällöin. Lopulta päättelin, että hän katsoi jotain omankielistä saippuasarjan tapaista. Jostain syystä tämä saippuasarja kuulosti hänen perheeltään. Muistan ajatelleeni, että en varmastikaan tiedä minkään Afrikan maan televisiosta yhtään mitään. Ehkä pitäisi joskus tutustua aiheeseen.

Olin Puolassa ostanut ensimmäisen kaurahiutalepussini. Sen tyhjennyttyä piipahdin kadun toisella puolella olleessa puodissa, joka toi hieman mieleen suomalaiset kyläkaupat — harvasta ruoka-aineesta oli valikoimaa, harvaa pakkausta oli enemmän kuin kaksi. Aikani kiertelin, mutta ei osunut kaura silmään. Tarkistin Google-kääntäjästä oikeat sanat, ja taisin hieman yllättää myyjän. Joko yllätin sanomalla "kaurahiutaleet" slovakiksi tai sitten ihan vain että olin tullut ostamaan kaurahiutaleita. Hän hymyili, osoitti yhden hyllyn päätyyn ja vilkutti vielä perään kun kohta poistuin hiutaleiden ja parin banaanin kanssa. 

Hostel Waltzin isossa keittiössä oli aina tilaa yhdelle puuronkeittäjälle, vaikka sitä melko taajaan kansoittikin neljän–viiden intialaissyntyisen muslimin ryhmittymä. Ramadan oli meneillään, eli päivällä paastottiin ja öisin syötiin päivän mittaan hartaasti tehtyä ruokaa. Saatoin olla hieman kateellinen haistellessani intialaisen keittiön herkkuja, mutta kateudentunteen innoittamana yritin nauttia kaurapuurostani sitäkin enemmän.

Kylpyhuoneita riitti, ja ne olivat enimmäkseen siistejä ja toimivia. Suihkussa käynti ei ollut koettelemus. Yhtenä päivänä vessanoven kahva jäi käteen, mutta se asettui takaisin paikalleen enkä jäänyt jumiin. 

Lattiat olivat kiveä, eivätkä siis narisseet turhista. Kerrossängyt taisivat olla toistaiseksi tukevimpia. Melkein ranteenpaksuisesta huonekaluputkesta hitsattua kehikkoa sai yrittää heilutella, mutta ei ollut se moksiskaan. Vuoteiden heteka-tyyppiset pohjat sitä vastoin vingahtelivat, kun käänsi kylkeä, eikä tuki ollut paras mahdollinen. Hostelleissa pitää olla hyvät unenlahjat.

Maverick Central Marketissa viihdyin koko Budapestin ajan. Itse paikassa ei ollut juuri mitään valittamista — ja ehkä arvaattekin, mitä tuleman pitää.

Monen kerroksen suurhostelli oli päärautatieasemaan nähden keskustan toisella laidalla. Ympäristö vaikutta halvanpuoleiselta, mutta jos lokaatiossa oli säästetty niin säästynyt raha oli käytetty sisätilojen mukavuuteen ja toimivuuteen. 

Aula baareineen oli tilava ja viihtyisä. Respassa palvelu pelasi ja hymy oli herkässä. Kaikkeen löytyi viipymättä vastaus. Huone oli hiljainen, vaikka aulan musiikki sykki heti oven takana. Kerrossängyt olivat tukevia ja suhteellisen äänettömiä, ja verhojen takana sai olla rauhassa. Niin ovet kuin mahtavan kokoiset säilytyslokerotkin toimivat näppärästi samalla avainkortilla. Kylpyhuoneet olivat reissun toistaiseksi parhaat — uudet, siistit, lämpimät ja hyvin mietityt.

Tulin melko myöhällä, mutta sain silti rauhassa asettua taloksi. Huoneessa ei ollut muita, ainoastaan — jälleen kerran — melko tuikea kehollinen odööri muistuttamassa että yöllä en olisi yksin. Haju ei ollut aivan niin paha ylävuoteella verhon takana, joten siinä vaiheessa en vielä ollut huolissani.

Oloasuun sonnustauduttuani menin pikkureppuineni alas, ajatuksenani einehtiä ja juoda jotain baarissa ynnä naputella blogia. Kun tarjolla oli enää vain kinkkuvoileipää, niin menin hetkeksi ulos kadunkulmaan pyörimään. Zoomailin Google Mapsista aukii ja lähellä olevia ruokakauppoja, missä ehkä uskaltaisi verkkareissa ja sandaaleissa nopeasti pyörähtää. Eipä ollut enää mitään tarjolla.

No siinäpä sitten oven ulkopuolella tuprutteli mies, joka saattoi olla koko lailla minun ikäinen mutta vaikutti parikymmentä vuotta vanhemmalta. Juotu oli jokunen. Kyseli välttävällä englannilla, oliko jotain hukassa. Kerroin mitä etsin ja ettei löytynyt. Menin sisälle, mies perässä. Olin juuri aikeissa sanoa baarin työntekijälle että otan kuitenkin sen kinkkuleivän ja oluen, kun tupruttelija alkoi seliittää ohitseni: — Hei, kaunis nainen. Sanon sinua kauniiksi naiseksi koska olet kaunis nainen. Tämä poika on vähän hukassa.

En jaksanut piitata. Istuin leivän ja oluen kanssa kohteliaasti kauemmas. Meidän kahden lisäksi baarissa oli vain yksi asiakas, oikeastikin lähempänä eläkeikää oleva mies. Tupruttelija istui tämän viereen ja huhuili minuakin samaan pöytään. Sanoin, että piti kirjoittaa. Hyvä että sanoin. En usko että olisin jaksanut sitä jankkaamista joka jatkui seuraavan tunnin ajan.

Myöhemmin tajusin, että tupruttelija nukkui samassa huoneessa viistosti alapuolellani, lisäten oman reilusti ryypänneen mausteen ilmatilaan. 

Seuraavana päivänä tilanne dormihuoneessa paheni. Sinne ilmestyi tosi omituinen tyyppi, joka muun muassa kommentoi hajua: — En ole koskaan pitänyt siitä miltä nämä tyypit haisevat. — Siis ketkä? — No, nämä... mustalaiset, afrikkalaiset... mistä nyt ovatkaan. Ihmeellinen, räkäinen nauru päälle. Tuli jotenkin tosi häijy olo. Miehen yllä leijui väkivaltaisuuden aura.

Menin respaan ja kysyin, onko mahdollista vaihtaa huonetta. Ihme kyllä oli. Eri kerrokseenkin vielä.  Ihana rauha vallitsi uudessa huoneessa, vain pari rauhallisen oloista nuorukaista. Mutta kun olin hetken ollut vuoteellani kamoja järjestellen, aloin tajuta että täällä oli aivan toisenlainen hajuongelma. Mielettömän vahva ja pistävä, imelän kukkainen tuoksu. Kysyin nuorukaisilta, haistoivatko he sen. Eivät haistaneet. Minä kävin käytävän puolella ja tulin takaisin. Ero oli typerryttävän selvä — ja nämä nuoret eivät huomanneet mitään! En keksinyt mitään muuta selitystä kuin jonkin lattianpesuaineen. Tuoksu ei heikentynyt seuraavien tuntien aikana ollenkaan, mutta sitten se jäi toisen hajun alle. En osaa sanoa, mikä oli keski-ikäisen brittinaisen tarina, mutta tämä erittäin laiha, jotenkin narkkarin näköinen ihminen syrjäytti pistävän kukkaistuoksun omalla, vielä pistävämmällä etikka-aromillaan. Se lillui edelleen huoneessa, kun seuraavana päivänä heräsin.

Aulassa oli tupakointikielto, jota kaikki mukisematta noudattivat. En ole varma, mitä tällä varsinaisesti saavutettiin, sillä ulkona, heti sisäänkäynnin liukkuoven toisella puolella, oli lupa polttaa. Aina kun ovi kävi, aula haukkasi pari kuutiota savua sisälleen. Kuten myöhemmin huomasin, tämä hieman jo enteili itäeurooppalaisten asennetta tupakointiin ja tupakointisääntöihin.

Mutta ehkäpä se tällä erää hostelleista ja hajuista.

Kuvissa: Hostel Waltz, puuro, Maverickin vuode ja käytännöllinen tapa pitää ovea auki

Videolla Hostel Waltzin huone