Kaupunkia Mariolan takaa

Yritykset törmätä ihmisiin eivät ottaneet onnistuakseen Wrocławissa. Couchsurfingin kautta sain moniakin ihmisiä kiinni, mutta aikataulut ja unirytmit eivät osuneet kohdalleen. Hostelleissa ei ollut ketään sen näköistä jota olisi kiinnostanut jutella, enkä yksinkertaisesti ole sellainen ihminen joka osaa mennä baarissa toisen ihmisen pöytään ja kysyä "Minkäslainen ihminen sinä olet".

Kun lopulta viimeisenä kokonaisena päivänä sain viestin Mariolalta, ilahduin suuresti. Vielä kun ehdottaessani Vegaa tapaamispaikaksi hän kehui sitä yhdeksi lempipaikoistaan, uumoilin jo että luvassa olisi ihan hauska tapaaminen. Miten väärässä olinkaan.

Kohtaaminen Mariolan kanssa oli jotain aivan huikeaa! Kun hän löysi pöytääni vegaaniravintolan yläkerrassa, ensivaikutelmana oli suhteellisen tavallinen perheenäiti ja yksityisyrittäjä. Mutta mitä enemmän hänen kanssaan jutteli, sitä lämpimämmäksi tuli oloni. Hyvin pian tuntui kuin olisin puhunut pitkäaikaisen ystävän kanssa.

Emme olleet juurikaan viesteissä pohtineet, mitä tekisimme. Olin kai maininnut erään suuren kirkon, jossa voisi olla mielenkiintoista poiketa. Kun olimme siinä syöneet ja höpötelleet niitä näitä, Mariola oli heti valmis näyttämään minulle kaupungista ihan mitä vain halusin. No, kun hänen työuransa oli nimenomaan matkailualalla ja opashommissa, niin sanoin suoraan: — Hei, sinä tiedät minne minut kannattaa viedä!

Sain kolmen tunnin kävelylenkin aikana sellaisen kattauksen historiaa ja hauskoja anekdootteja, että olisin voinut ryhtyä tekemään moniosaista blogia pelkästään niistä. Juuri Mariola oli edellisenä päivänä vinkannut minulle Nadodrzen sisäpihan sekä kehottanut kiinnittämään enemmän huomiota tonttuihin. Juuri hän kertoi minulle, että tonttuja tosiaan oli melkein tuhat ympäri Wrocławia. Kierroksellamme hän muun muassa vinkkasi minulle tontuista ensimmäisen. Tämä muita kumppaneitaan selvästi suurempi "tonttupappa" oli sijoitettu jättimäisen peukalonpään päälle, jotta kaikki tietäisivät tonttujen todellisen mittakaavan.

Mariola kävi läpi kaupungin historian Pyhän Elisabetin kirkon ympärille katuun upotettujen metallilaattojen avulla. Hän johdatti minut pienelle, lähes huomaamattomalle sivukujalle, joka oli aikoinaan ollut teurastajien keskeisin markkinapaikka. Muistoksi tästä ajasta kujalle oli pystytetty pronssiveistokset useimmista siellä muinoin myydyistä eläimistä. 

Yliopiston aukiolla Mariola kertoi, miten suihkulähteen alastoman miekkailijan floretista oli lukuisia kertoja katkaistu ja viety terä. Sittemmin kaupunki ei ole enää kustantanut patsaalle uutta asetta humalaisten opiskelijoiden ja turistien varastettavaksi. Sain kuulla myös tarinan koko patsaan takana — opettavainen tarina kaupunkiin muuttaville nuorille miehille, joista kovin moni oli vuosikymmenten saatossa pelannut ja ryypännyt itsensä vaatteettomaksi. Nuorukaiselle jätettiin ainoastaan miekka, joka ilmeisesti koettiin liian henkilökohtaiseksi omaisuudeksi ja miehen kunnian symboliksi. Sinällään ironista ja jotenkin kuvaavaa, että nykypäivän vandaalit eivät kunnioita miestä sen vertaa että jättäisivät miekan rauhaan.

Tarinoita riitti. Kirkko joka oli rakennettu toisen kirkon päälle. Kirkon seinään laitettu outo veistos pelkästä päästä, jonka takaa paljastui hurja tarina liian innokkaasta sulhasehdokkaasta. Tonttu pitkäaikaisen radioäänen muistolle. Loputtoman arvokas maalaus, joka oli kadonnut, löytynyt kymmeniä vuosia myöhemmin pikkukylästä ja palautettu katedraaliin. 

Paluumatkalla keskustaan puheet kääntyivät vielä historiasta tämänhetkiseen tilanteeseen. Mariolan arvio oli, että enimmäkseen puolalaiset kyllä ymmärsivät modernit uhkakuvat — mutta hänenkin tuttavapiiristään löytyi Trumpia ihannoivia ihmisiä jotka haikailivat jonkin muka kadonneen suuruuden perään. Ei tarvinnut minun ajatuksia johdatella, sanat tulivat Mariolalta omia aikojaan: — Vaarallisinta on ihmiselle unohtaa, mistä hän tulee.

Halasimme pysäkillä, bussi vei oppaani takaisin lähikylään. Liikenteen humina täytti pään.