Krakovalkealla

Viimeinen kohde Puolassa oli Krakova. Suurempi ja kauniimpi kuin Wrocław — ainakin joidenkuiden mielestä.

Matkalla Wrocławiin olin jutellut muutaman tovin nuoren naisen kanssa. Hänestä Krakova oli paljon parempi paikka — jos halusi shoppailla. Tämä ei tuntunut minulle henkilökohtaisesti kauhean tärkeältä kriteeriltä. Kun rinkka on muutenkin jo valmiiksi täynnä, on jokseenkin hyödytöntä lähteä näyteikkunoita katselemaan. Ja kauneushan on subjektiivista.

Krakovan Stare Miasto lienee yksi Euroopan suurimmista, kutakuinkin ennallaan säilyneistä vanhoista kaupungeista. Aluetta ympäröi puistorengas (Planty), muinaisen muurin tilalle tehty hieno viheralue joka rauhoittaa ja kesällä luultavasti hieman viilentääkin renkaan sisäpuolelle jäävää aluetta. Täysin autoton ei Stare Miasto ole, mutta huomattavasti rennommin saavat turistit käyskennellä ja pällistellä.

Hulppean kokoiselle keskustorille, Rynek Głównylle, tunnistettavimmat piirteet antavat kolme eri rakennusta: kaksitorninen Mariankirkko, vastakkaisella puolella jo muinoin puretusta raatihuoneesta paikalleen jätetty torni, ja niiden välissä aukion keskellä Verkahalli, todella näyttävä renessanssiaikainen katettu kauppakuja. Verkahallissa on tasainen tungos aina kun paikka on auki, ja kyllähän koruja ja vaatteita toki riittää ihasteltavaksi. Mariankirkkokin oli kiinnostavan näköinen, mutta harmillisesti remontin takia kiinni.

Pariin otteeseen olin kirkon lähettyvillä todistamassa tasatunnein kuultavaa Hejnał Mariackia, Marian trumpettifanfaaria. Soitto jää tarkoituksella kesken, kunnianosoituksena trumpetistille joka tarinan mukaan sai surmansa 1200-luvulla tataarien hyökkäyksessä kesken hälytysmerkin antamisen. Osa paikalle osuneista turisteista taputti soiton jälkeen — ja kun kirkon seinustalle viritetyissä rakennustelineissä hääräili nyt paljon remonttimiehiä, nämä tulivat vitsillä kaiteen luo ja kumarsivat.

Torilla riitti ihmisiä, ja tämähän ei vielä ollut edes sesonkiaikaa. Koristellut hevosvaunut koristelluine hevosineen, aukiota reunustaneista talojen edustalla olevat kymmenet terassit, elävät patsaat ja muuta katutaitelijat todennäköisesti vasta verryttelivät kiireisimpien kuukausien koitosta odotellessa.

Tori yltänee varsin korkealle myös kansainvälisessä pululuokituksessa. Kun jo maaliskuussa turistien murusia kyttäämässä pyöri monisatanokkainen parvi, voin vain kuvitella millaista meininki on kesälämpimillä.

Kaupungissa ja sen ympäristössä olisi tietenkin riittänyt tutkittavaa vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Olin reissua suunnitellessa miettinyt, kävisinkö Krakovassa ollessani Auschwitzissa. Idea kariutui siihen, että se ylitti jo entuudestaankin ryvettyneen päiväbudjettini kolminkertaisesti ja olisi lisäksi vienyt melkein koko päivän. Ehkä sitten joskus, jos tulen uudestaan ajan kanssa ja varta vasten tänne? Nyt kävin vain puolen päivän verran pyörimässä Kazimierzin alueen juutalaiskortteleissa.

Jokien ääreen tunnun useimmissa kaupungeissa jossain kohtaa ajautuvan. Niin täälläkin. Kävelin Veikselin rantaan, ja aikani ruskeaa virtaa tuijotettuani jatkoin vielä sillan yli Schindlerin emalitehtaalle. Sielläkin tyydyin katselemaan pääporttia ja entisten työntekijöiden valokuvia — sekä ottamaan pyynnöstä ryhmäkuvan satunnaiselle turistiryhmälle.

Jokusia ruoka- ja juomapaikkoja tuli tutuksi. Ensimmäisenä päivänä jäljitin reitin Google Mapsista löytämääni No Bones -ravintolaan. Pieni kyltti saa kääntämään katseen kadulta minimalistiseen käytävään. Käytävän perällä hohtaa hennosti toinen pieni kyltti. Päästyäni sen luo näen että käytävä tekee mutkan. Pienen, äskeistä pimeämmän käytävänpätkän päässä näen taas yhden kyltin. Sen luona käytävä kääntyy jälleen ja johtaa lopulta hieman valoisammalle alueelle, kuin sisäpihalle. Sen läpi, ja viimein tullaan ovelle josta päästään itse ravintolaan. Kiitokset tästä jännittävästä leikistä, ruoankin soisi moisen jälkeen olevan hyvää — ja olihan se. Tilaukseni taisi olla vegaaninen versio "klassisesta puolalaisesta possunleikkeestä" ynnä reilunkokoinen palanen suklaakakkua. Mukava pieni paikka, musiikkina ainakin minun käydessäni jonkin, kukaties paikallisen, naisyhtyeen punkahtavaa poppia.

Viimeisenä päivänä löytyi toinenkin persoonallinen paikka: viehättävä Vegab. Sisustuksesta ja ilmapiiristä tuli sellainen olo, että paikalla olleet kolme nuorta naista olivat sekä pyörittäjät että omistajat — en kyllä kysynyt. Paikka oli vain jotenkin täsmälleen heidän näköisensä. Tarjolla oli huolella paketoitua, maukasta katuruokaa ja paikan päällä tehtyjä mehuja. Hauskaa sinällään: Tullessani ravintola oli aivan tyhjä, mutta varttitunti tilaukseni jälkeen kaikki kymmenkunta pöytää olivat täynnä asiakkaita — ehkä olen tietämättäni trendsetter?

Kaikkia syömäjuomapaikkoja en vielä maininnut. Käyn ne luontevammin läpi seuraavassa blogissa, koska niillä on yhteinen nimittäjä — eräs hullu norjalainen.