Pari hahmomuistiinpanoa Bratislavasta

Hostel Waltzin yhteistilassa on pöytäjalkapallo. Sen ääressä on harvoin ketään. Olen vaalimainostani väsäämässä, kun saksalainen vieras haastaa henkilökunnan miespuolisen jäsenen otteluun.

Mainittu henkilökunnan edustaja tuntuu elävän jossakin 80–90 -luvun taitteen amerikkalaisessa nuorisoelokuvassa. Pitkä, langanlaiha, vaaleatukkainen surffihemmo käyttää hihattomia, lähes kyljettömiä paitoja. Hän uhkuu ilman salia aikaansaatua pyykkilautavatsaa ja huoletonta dude-asennetta. Parikin kertaa olen kuullut hänen selittävän jotain rentoa matkakokemustaan naispuolisille vastaanottotyöntekijöille.

Kun kuulen saksalaisen haasteen, aavistan intuitiivisesti että vastaus on toinen kahdesta:

"Hey, bro, pelit ja voittaminen on mun filosofiassa niinku tosi outoja konsepteja, mut jos sulla on kitara niin me voidaan tehä tosta futispöydästä nuotio ja mä voin esittää yhen biisin jonka mä kirjotin viime kesänä Kreetalla itteni voittamisesta."

"No okei, yks peli. Siis mä toki voisin pelata montakin, mutta mä murskaan sut niin tylyin lukemin että sä haluut sen jälkeen vaan mennä huoneesees itkemään. Ei millään pahalla."

Ei sanasta sanaan mutta hengeltään ysärisurffarin vastaus on jälkimmäinen. Ja se kommentti jatkuu läpi koko pelin, vaikka pelin luonteesta johtuen pisteitä tuntuu tulevan suht tasaisesti kummallekin. Hihaton-melkein-kyljetön häviää lopulta niukasti. Suhtautuu asiaan rennosti.

Kordian, sukunimeltään leijona, verhoutuu leoparditurkkiin ja uhoaa kuin tiikeri. Hänellä on Insta- ja Facebook-tilit ja varmaan muitakin. Hän on omien sanojensa mukaan somevaikuttaja ja hänellä on paljon seuraajia.

Hän on värikäs mies kolmissakymmenissä, varmaan vähän ylikin. Hän näyttää karttaa, missä kaikkialla on ollut viimeisen puolen vuoden aikana. Vaikuttava määrä paikkoja ympäri Eurooppaa. Hänessä on vahvoja lähi-idän piirteitä, hän on elänyt Puolassa ja Maltalla. Hänen aksenttinsa on taatusti mielenkiintoisin mitä olen kuullut — pehmeä sieltä mistä veikkaisi kovaksi ja päinvastoin.

Hänellä ei ole yksityisaluetta ympärillään. Hän on helposti lähellä, vieressä, käsi harteilla. Hän näyttää kuvia joita on ottanut lukuisista naisista. Eivät mitenkään säädyttömiä, mutta niissä on erikoinen viritys. Hän on kuin "alfa" ilman "alfan" elkeitä.

Hän näkee tietokoneeni ja iPadini laturin perässä. — Anteeksi, voisinko lainata laturinjohtoa? Luovun toisesta johdostani, koska akku näyttää täyttä. Kiitoksia tulee vuolaasti. Hän kysyy voiko auttaa minua. Hän osaa muokata valokuvia. Näyttää lisää kuvia, "ennen" ja "jälkeen" käsittelyn. Sanon että teen mielelläni itse kaiken retusoinnin.

Pari tuntia myöhemmin käyn kysäisemässä, saiko hän jo akun ladattua. Ei kuulemma vielä, kun se latautuu tosi huonosti ja puhelin on jatkuvassa käytössä.

Seuraavana päivänä törmään kaupassa kuminauhoja etsiessäni euron arvoiseen latausjohtoon. Heitän sen kassan liukuhihnalle. Hostellilla Kordian selittää parhaillaan respassa, että juuri nyt hänellä ei ole rahaa seuraavaan yöhön, mutta hän saa sitä pian koska hänellä on paljon seuraajia. Hän näyttää puhelimeltaan, miten paljon niitä on.

Kaivan ostokseni esiin. — Hei, oletko vielä johdon tarpeessa? Kordianin ilme kirkastuu. — Onko tuo minulle? — En muistanut että minulla on yksi ylimääräinen, valehtelen.

Kordian tulee ja halaa. Hän selittää, miten olen pelastanut hänet. Puhelimessa on koko hänen elämänsä — kuvat, kontaktit, ajatukset. Jätän huomauttamatta, että hänen puhelimestaan on akku sökönä.

Jälleen hän tarjoutuu kuviani editoimaan. Toistan että tykkään tehdä moiset asiat itse. Näytän hänelle vaalivideoni. Hän innostuu. — Voin auttaa, minulla on kontakteja ympäriinsä! Sitten hän näyttää kuvan, missä hän on käsi brittiläisen ministerin olalla. Toisessa kuvassa on pari Brysselin meppiä. Kiirehdin lisäämään, että en ole mukana ihan sen tason vaaleissa.

Itse vaihdan kaupunkia seuraavana päivänä. Kordian ehkä samoin. Minulla on tunne, että törmään häneen vielä. Joskus. Jossain.