Sydän kurkussa Romanian sydämeen

Kylmällä Aradin asemalla todistin siivekkään draaman. Lähellä katonrajaa oleva kyltti ei ollut kyllin iso kolmelle pululle. Se hymyilytti. Miksi se myöhemmin tuntui kuin komedialliselta enteeltä? 

Kun lähdin Sibiun suuntaan, päädyin samaan vaunuosastoon alle kaksikymppisen nuorenparin kanssa. Olin nähnyt heidät jo asemalla — kiinni toisissaan ja toistensa huulissa niin huolella että olin vakuuttunut toisen olevan siellä vain hyvästelemässä toista. Suorastaan hämmennyin, kun he molemmat nousivat junaan.

Junassa touhu jatkui samaan malliin. Jos olisin alkanut laskea suudelmia, olisin luultavasti seonnut laskuissa viimeistään parintuhannen kohdalla. He juttelivat näennäisen tauotta, jos yksittäisiä suudelmia ja viidentoista suudelman sarjoja ei huomioida. Monia lauseita säesti sanojen väliin ängenneet moiskautukset.

Ei minulla ole mitään romantiikkaa vastaan, mutta rehellisyyden nimissä on todettava että jossain vaiheessa minulle tuli jotenkin huono olo. Tilanne ei tuntunut terveeltä. Siinä oli jotain oudon pakonomaista, varsinkin miehen puolelta. Pahasta aknesta kärsivä, hyvin nörtin oloinen nuorukainen ei juuri pohtinut, mikä oli hyvä tapa pitää toisesta kiinni — varsinkin julkisella paikalla tuntemattoman matkustajan silmien edessä. Välillä teki mieli kysyä tytöltä, tekevätkö pojan otteet kipeää, mutta uskoakseni tytön olisi ollut verraten helppo päihittää hintelä nuorimies mikäli olisi halunnut. 

Jossain vaiheessa pitkää matkaa tasaisesti jatkunut, syljentäyteinen keskustelu muuttui hyvinkin riitaisan kuuloiseksi. Ehkä poika oli sanonut jotain outoa. Tuntui, että hän joutui selittämään sanomisiaan pitkään ja hartaasti. Tyttö väisti kauemmas, nojasi ikkunan suuntaan. Poika hivuttautui vähä vähältä lähemmäs, ja tunsin että minun pitäisi olla jossakin ihan muualla.

Lopulta tilanne rauhoittui, äänet pehmenivät, suupielet kääntyivät hymyyn. Puhelimista löytyi hauskoja nettivideoita. Suudelmien tahti palasi kolmeenkymmeneen minuutissa. En tiedä, olinko helpottunut vai en.

Toisaalta, silloin kun pari huomioi minut, sävy oli yhtäkkiä aivan toinen. Matkan alussa poika kysyi mistä olin. Suomi taisi vastauksena yllättää, sillä hän kysyi vielä mikä minut toi Romaniaan. Kun myöhemmin yritin saada videolle vuoristoon satanutta hentoa lumikerrosta, poika heitti arvauksen että suomalaisena olin tietenkin innostunut lumesta. Aina vastausteni jälkeen pariskunta kuitenkin keskittyi tiukasti toisiinsa.

On kai mahdollista, etten osannut vastata riittävän ystävällisesti tai avoimesti, ja he arvelivat minun mieluummin olevan hiljaa. On myös mahdollista, että ikäero tuntui heistä hankalalta.

Sitten iski rytmihäiriö. Pääni oli jo ehtinyt turtua verkkaiseen tahtiin, kun kehon piti yhtäkkiä kiihdyttää lähes paniikkiin.

Tajusin meidän olevan sillä asemalla, jossa minun kuului Interrail-applikaation mukaan vaihtaa junaa. Ryhdyin kiireellä pakkaamaan, mutta juna nytkähti liikkeelle ennen kuin olin lähellekään valmis. Kysyin nuoreltaparilta, eikö äskeinen asema ollutkin Vintu de Jos. Hämmennystä, puhelimen selailua. Kyllä. Kirosin tarkkaamattomuuttani. — Minun piti jäädä pois! 

Hieman myöhemmin konduktöörin avulla kuitenkin selvisi, ettei minun olisi kuulunutkaan vaihtaa junaa. Osa vaunuista vain oli irrotettu Vintu de Josissa, tämä vaunu menisi Sibiuun asti. Poika kiirehti vitsailemaan, että olipa hyvä että en ollut huomannut asemaa ajoissa — nythän olisin ollut keskellä vuoristoa vailla mitään tietoa minne mennä. Totta. 

Rauhoituin vähitellen. Teki mieli olla hermostunut, mutta en osannut. Tarkkaamattomuuttani enemmän kirosin nyt Interrail-sovellusta, samalla kun kiitin mielessäni outoa tunnelmaa jonka takia olin unohtanut seurata sijaintiani. Ehkä tämä oli ystävällinen varoituslaukaus kohtalolta. Hätkäytys. 

Juna jyrisi eteenpäin. Vaimensin hätkähdystäni ja suudelmien ääniä laittamalla kuulokkeet päähän ja kuuntelemalla musiikkia. Syvennyin tuijottamaan ikkunan takana näkynyttä, jo yöhön jäänyttä laaksoa. Rinteiltä vyöryi pohjaa kohti paksu sumumassa. Huoleni hautautuivat.