Tonttukaupungin lumoissa

Wrocławin kaupunkiin oli helppo ihastua. Aseman lähistöllä kaikki tuntui iltamyöhällä lähinnä sellaiselta peruskaupungilta. Kävely ensimmäisen yön hostellille oli karuhko, kuten oli ensimmäinen hostelliyökin — siitä myöhemmässä blogissa. Mutta hostellin vaihdon ja vanhan kaupungin löytämisen jälkeen kaikki muuttui.

Vanha kaupunki on todella kaunis ja kompakti. Liikkuminen on helppoa, autot eivät ole riesana, mukavan oloisia paikkoja on joka lähtöön ja makuun. Ensimmäisenä aamuna osuin tulevaan vakiopaikkaani — Vega-nimiseen vegaaniravintolaan. Kahdessa kerroksessa läjäpäin herkullisia ruokatuttavuuksia, niin suolaisen kuin makeankin puolelta. Olen yrittänyt löytää annosvalokuvaajaa sisältäni, mutta valitettavan usein moinen unohtuu nälässä.

Iltarientoja en juurikaan jaksanut, koska rytmini oli Berliinin jäljiltä aamupainotteinen, mutta yhden päivän päätteeksi viihdyin kolmisen tuntia Literatka-nimisessä baarissa. Paikka jakautui selkeästi kahteen osaan: koko julkisivun mittainen kapeahko alue oli savuton, ja hieman epämääräisen oven takana oli sauhuttelijoiden onnela. Pysyin ikkunoiden puolella. Literatkan musiikkivalinta oli blues. Taas kerran jouduin raskain mielin toteamaan, että en pääse kyseiseen genreen sisään. Tuntui kuin sama kappale olisi alkanut kerta toisensa jälkeen uudestaan. Olut oli silti hyvää ja halpaa.

Hyvin pian hoksasin tontut. Puolan sana krasnale taitaisi tarkemmin kääntyä "kääpiöiksi", mutta enimmäkseen silti kai puhutaan tontuista. Pienet pronssipatsaat ottivat vieraan lämpimästi vastaan heti vanhaan kaupunkiin saavuttaessa. En ollut etukäteen tutustunut minkään vertaa Wrocławin historiaan, joten vasta myöhemmin selvisi että tonttuja on siroteltu ympäri kaupunkia. Nähtyäni paraatipaikalla muutaman ja huomattuani myöhemmin pari hieman ovelammin sijoitettua tulin johtopäätökseen, että niitä lienee jopa kolme–neljäkymmentä. Sittemmin selvisi, että niitä on koko kaupungin alueella lähes tuhat. 

Tonttuja voi olla melkein missä tahansa — portaanpielessä, ikkunalaudalla, maassa, seinällä, penkin alla tai käsinojalla, lyhtytolpassakin. Kullakin on ihan oma elämänsä — on kirjallisuuden ystäviä, muusikoita, lähes joka ammatin harjoittajia ja harrasteen harrastajia, pareja ja perheitä. Perinne ei ole kauhean vanha — taisi olla ensimmäinenkin tämän vuosituhannen alusta. Tontut ovat kunnianosoitus 1980-luvun rauhanomaiselle, kommunismihallintoa vastustaneelle Oranssi vaihtoehto -liikkeelle. Nyttemmin myös muutamat paikalliset kuuluisuudet ovat saaneet ihan näköisversionsa tonttukokoelmaan — heidän kohdallaan tonttumaisuutta on sopivasti karsittu.

Myös vanhan kaupungin ulkopuolella riitti hurmaavia näkymiä. Oder-joen yli on rakennettu valtava määrä siltoja, kaikki omanlaisiaan. Osalle silloista ahtautuu autojen ja raitiovaunujen metallinen virta, osa on jo ihan leveytensäkin puolesta pelkästään jalankulkijoita varten. Kaikki eivät vie suoraan joen toiselle rannalle vaan saattavat jättää ihmettelevän turistiparan herttaiselle saaripahalle — ei toki lainkaan paha asia se.

Kauemmas pohjoiseen suuntasin saatuani vinkin erikoisesta paikasta. Nadodrzen kaupunginosassa erään korttelin sisäpihalta löytyy aarre — seinien täydeltä piirroksia, maalauksia, reliefejä ja veistoksia. Taiteilija ja korttelin pitkäaikainen asukas Emil Kostrzewa sai 2012 käynnistettyä upean hankkeen: kun kaupungilta ei löytynyt rahaa alueen kunnostamiseen, Emil innosti muita asukkaita ja taiteilijoita tekemään sisäpihasta mielenkiintoisemman ja persoonallisemman. Seinillä näkyy kymmenten ihmisten kädenjälki, ammattilaisista harrastajiin, vanhuksista lapsiin. Osa maalausten hahmoista on kaikesta päätellen olemassaolevia ihmisiä, ehkäpä juurikin talojen asukkaita. Ihmisten lisäksi löytyy eläimiä mehiläisistä dinosauruksiin ja sitä sun tätä muutakin. 

Nadodrze ei ollut ihan kaikkein helpoin löytää, mutta jos näet presidentti Rooseveltin mukaan (jostain syystä) nimetyn kadun, olet lähellä. Sisäpiha on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, jos kohta en ehkä suosittelisi menemään sinne hämärän aikaan — ihan jo siksi, että kuvia olisi hankala katsella, mutta kuten minulle vihjattiin, syitä on ehkä muitakin. Yhdessä sisäpihan kulmauksessa oli kieltämättä mielenkiintoinen maalaus "Kirotun armeijan" nimellä tunnetusta sotilasryhmästä joka omistautui isänmaansa vapauttamiselle kommunismin ikeen alta. Tuskinpa tämä sentään tarkoittaa, että mikään äärioikeistoryhmä on mukana tässä suloisessa sisäpihahankkeessa, mutta kun heti hurjan näköisen maalauksen jälkeen silmiini osui kuivauskaapin kokoinen, vahvasti tatuoitu ja klaniksi itsensä ajellut herra, hitusen siinä säpsähdin. Herra istui mattotelineellä ja huusi minulle. En toki tajunnut puolan kielestä mitään. Sitten hän osoitti palamatonta tupakkaansa. — Light? kysyin. Nyökkäys. — Sorry, don't have any. Mies hyväksyi kohtalonsa. 

Kolmiöisen vierailuni päätti käynti eläintarhassa. Jos kuulen, että kaupungissa on hyvin hoidettu, luontoa ja eläimiä kunnioittava eläintarha, minulla syttyy helposti halu piipahtaa. Ajankohta ei ollut paras mahdollinen, koska kevään reilumpi lämpö antoi vielä odottaa itseään ja iso osa eläimistä ei ollut maisemissa. Mutta silti mukava visiitti! 

Hiljattain avatussa Afrikarium-laitoksessa hait ja rauskut liitelivät pään ylitse, ja virtahepoja näki yhtä lailla möyrimässä maalla kuin polskimassa valtavassa sisäaltaassa. Tätä viatonta iloa pääsi todistamaan myös vedenpinnan alapuolelta, vahvan panssarilasin takaa. Pistin merkille, että koska hipot kiersivät laajaa aluettaan pitkällä syklillä, monet kävelivät pnssarilasin ohitse kuvitellen ettei ole mitään nähtävää — harmitti niiden puolesta jotka eivät nähneet Ladan painoisen otuksen kaartavan elegantisti esiin syvän vihreyden keskeltä ja katoavan sitten taas samaan samettiseen sameuteen.

Taisinpa myös ensi kertaa elämässäni nähdä livenä kapybaroja, noita hämmentävän rauhallisen näköisiä otuksia, joista tulee olo että evoluutio ei enää keksinyt mitä tehdä nille joten päätti jättää nämä ylisuuret jyrsijät nauttimaan vedessä lillumisesta ja tuijottamaan gurumaisesti etäisyyteen. Vastapainoksi olisi ollut mukava nähdä myös saukkojen temmellystä, mutta ei tainnut vielä olla heidän ulkoiluaikansa. Mittava ja monimuotoinen jokimiljöö odotti kyllä jo kutsuvan näköisenä. Saukkojen puute korvautui toisaalta suloisilla kirahveilla sekä Madagaskar-talolla, missä kissamakit ja vapaana lentelevät hedelmälepakot äityivät välillä melkoiseen suunsoittoon keskenään. 

Jostain syystä en ollut sinä päivänä vielä syönyt mitään, joten pistäydyin neljän tunnin kierroksen jälkeen eläintarhan valtavassa, lähes tyhjässä bistrossa. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta lopulta sain lautaselleni vihannesriisiä ja hulvattoman määrän pinaattia. Ei mitään kulinarismin kulta-aikaa, mutta nälkä sentään lähti.

Wrocławista on luvassa vielä kaksi blogipostausta. Tällä erää päättyköön mukavan kiireettömiin lähtötunnelmiin. Raitiovaunu toi luotettavasti takaisin juna-asemalle, joka näytti päivänvalossa huomattavasti mukavammalta kuin miltä se oli kolme yötä sitten kolkkona iltana tuntunut. Vähän kioskista matkaevästä, ja sitten juna jo saatiinkin laiturille.