Bukarest in Peace

Pääkaupunki vilahti ohi.

Koska olin viipynyt useammassa kaupungissa suunniteltua pidempään, aikatauluni oli kiristynyt. Päätin jo etukäteen, että Romanian läpi mentäisiin viidessä tiiviissä päivässä. Yö Aradissa, kaksi Sibiussa ja yksi Bukarestissa.

Käynti ei ollut merkityksetön — miksi ei, siitä lisää hostellisarjan seuraavassa osassa.

Junamatka Bukarestiin oli hienoimpia koko reissulla. Maisema vaihteli pelloista metsien ja joenvarsien kautta satavuotisiin maatiloihin ja loputtomiin aurinkopaneelikenttiin, suunnattomien vuorten kasvaessa tasaisesti horisontissa. 

Alkumatkasta juttelin puolalaisen nuorukaisen kanssa, kun tämä ilmestyi lyhyen junan ensimmäiseen vaunuun. Olin vallannut ykkösluokasta, aivan kuljettajankopin oven vierestä, neljän istuimen pöytäpaikan. Nuorukainen tuli vähintään parikymmentä vuotta vanhan camcorderin kanssa kuvaamaan videota kopinoven ikkunan läpi. Varmasti sai hyvää kuvaa vastaan vyöryvästä rautatiestä — itse en olisi edes kehdannut kuvata, kun olisin pelännyt kuljettajan syöksyvän kopista ulos romaniaksi kiroillen.

Kun kysyin, oliko tekeillä elokuva, hän istahti hetkeksi vastapäätä. Kertoi olevansa tyttöystävänsä kanssa parin viikon matkalla. Camcorderin lisäksi heillä oli vanha filmikamera ja kova kaipuu analogiseen ja autenttiseen. Juttelimme hetken siitä nostalgisesta ajasta, kun kuvauskohteet piti valita huolella ja filmirullien kehitystä odotella viikon. No, minä juttelin nostalgisesti, hän retrosti innostuneena. Onnistuipa pakana siinä taltioimaan aivan radan viereen päässeen vuohilaumankin, kun vasta kaivoin omaa puhelinta taskunpohjalta. Muotoilin ajatuksen: onko sormi ajan hermolla hieman kuin peukalo rec-napilla?

Näin pariskunnan Brašovin asemalla, missä he jäivät pois ja minulla oli puolen tunnin tauko. Hymyilivät ja jatkoivat omiani ripeämmin askelin. Selvästi lisäturinointi ei heitä kiinnostanut, kun vaellusseikkailu vuorilla odotti. Minun piti tyytyä katselemaan vuoria junan ikkunasta.

Karpaatit muuttuivatkin viimein etäisen utuisista, lähes taivaanvärisistä hahmoista ällistyttäviksi monumenteiksi, jotka tuntuivat lähes kaatuvan solan yli. Talot jyrkillä rinteillä muuttuivat matalista ja leveistä monikerroksisiksi ja kapeiksi. Kauempana, korkeimman vuoren huipulla, kiilteli valtava risti alkuillan valossa. Viereisen vuoren laella vietti hiihtokeskus viimeisiä sesonkiviikkojaan.

Romaniassa junassa tupakointi oli ehdottoman kiellettyä. Niin kiellettyä, että heti seinässä olevan kieltokyltin toisella puolella kuljettaja, ehdottoman tarpeellinen apukuljettaja ja konduktööri polttivat ketjussa. Puolalaisnuoren videolle päätynyt ovi ei ollut millään tavoin tiivis, ja tietenkin konduktööri ravasi sisään ja ulos joka aseman jälkeen. Koko ensimmäinen luokka oli katkun vallassa koko matkan niin Sibiusta Brašoviin kuin Brašovista Bukarestiin.

Itse Bukarest tiivistyi kävelyyn illalla asemalta hostellille, kävelyyn aamulla hostellilta asemalle sekä pieneen lenkkiin aseman lähettyvillä. Näin laitakaupungin rapistunutta harmautta ja pari suloista kissaa. Näin katuja, jotka olivat paljon mittavampia luonnossa kuin kartalla. Näin kiinni olevia ravintoloita ja kahviloita, minkä seurauksena lankesin toistaiseksi suurimpaan syntiini koko reissulla: kävin McDonald'sissa.

Google Mapsin perusteella arvioin, että ehtisin aamulla ennen junan lähtöä käydä vilkaisemassa Piata Romaná -aukiota. Upeille kukkuloille ja moniin kauniisiin kohteisiin ei olisi asiaa alle kahdessa tunnissa. Mutta kuinka ollakaan, GPS-paikannus heitti sen verran että valitsin asemalle tulevista vinoista väylistä väärin ja ajauduin pahasti sivuun. Huomasin asian vasta vartin päästä, koska itsevarmana olin laittanut puhelimen taskuuni. Piti ylittää iso katu, mikä ottikin aikansa. Piti kävellä takaisin päin ja löytää oikea suunta. Sitten GPS ja vaisto päättivät pettää uudestaan, enkä vieläkään löytänyt oikealle kadulle. Kun lopulta löysin ja aloin paarustaa kohti aukiota, ymmärsin varsin pian kolme asiaa: Jos kävelisin aukiolle, minun pitäisi kävellä heti takaisin asemalle. Olin väsynyt. Minulla oli armoton nälkä.

Vastaan tuli amerikkalaisen korporaali-imperialismin maineikkaimman prikaatin etätukikohta. Toisin kuin paikalliset ruokapaikat, se oli auki. Luovutin. Oven avaamista säesti pelletorven vinkaisu. Tuijotin itsepalveluautomaatin näytön kuvia. Tuo näyttää isolta ja mehukkaalta. Ja vielä perunakakku kaveriksi ranskalaisten sijaan. Ehkä pettyisin hieman, mutta en kai paljon.

Petyin paljon ja vielä paljon enemmän. Kuvassa luvattu tuote oli ollut vähintään kaksi kertaa niin korkea kuin koko pakkaus minkä pian sain eteeni. Pakkauksen sisältä löytyi onneton lätty, joka ei millään lailla toteuttanut moneen kertaan kuulemaani maksiimia: "Eihän se mitään hyvää tai terveellistä tai gurmeeta ole, mutta Mäkkärissä aina tietää suunnilleen mitä saa." Ei tiedä. Ei ainakaan Romaniassa, ei ainakaan sinä aamuna. Lähdin varttia myöhemmin kömpimään kohti asemaa — jos en fyysisesti, niin ainakin henkisesti nälkäisempänä.

Yritettyäni turhaan ihastella aseman edustalla liikenteen puristuksissa ruiskinutta suihkulähdettä hain rinkkani matkatavarasäilöstä. Kaikkeen kyllästynyt säilytysvirkailijatar sai melkein pinnistettyä kohteliaan hymyn huulilleen. Aseman kauppa oli auennut, ja sain viimein järkevää syötävää: banaanin ja mustikoita. 

Bulgariaan lähtevää junaa jännitettiin aivan viime hetkiin asti. Aseman isot näytöt pysyivät vaiti sen kohtalosta, ja infotiskin lasin takana istunut sfinksi oli yhtä kryptinen. 

Minuutit kävivät vähiin. Silmäilin vuoronperään lähimpiä raiteita ja suurta näyttöä. Näytöllä olevaa tyhjää lähtöraideruutua tuijotti myös pitkä, nelikymppinen mies. Olemuksen ja tiukaksi pakatun putkikassin perusteella päätin hänen olevan kansainvälinen kickboxing-mestari. Hän kävi sisäistä monologia ääneen englanniksi. — Varna, täsmää, junan numero, täsmää, olen siis oikeassa paikassa. Mies katsahti takaviistoon ja huomasi minut. — Sori, puhun ääneen. Täytyy pitää fokus. Eilen tuli juotua vähän liikaa viskiä. Tiedät varmaan tunteen.

Kun en ollut ihan varma, tiesinkö, katsoin parhaimmaksi siirtyä etäämmälle. Lopulta, juuri ennen junan ilmoitettua lähtöaikaa, näytölle ilmestyi raiteen numero. Sieltä täältä ympäri asemaa ihmisiä nytkähti liikkeelle ja lähti pakaaseineen kohti sivummalla ollutta laituria. Viidessä minuutissa se täyttyi matkustajista. Hieman myöhemmin sinne saapui junakin, ja kaikki pääsivät onnellisesti kyytiin.

Kun Bukarest vähitellen jäi taaksemme, minä nojasin päätä ikkunaan tulevaa kohti katsellen. Popsin mustikoita yrittäen olla piittaamatta seinän takaa mustikoiden sekaan tunkevasta savukkeen aromista. Kerran pysähdyimme keskellä pusikkoa. Katsellessani ikkunoita raapivia oksia huomasin kuljettajan kurkottavan ulos kopistaan ja napsaisevan oksasta yhden lehden. 

Matkaa siivittivät amerikkalaisen mies- ja naisoletetun monenlaiset keskustelut. Jossain vaiheessa mies alkoi sekoitella pelikortteja.

— Tiedätkö, että jos korttipakkaa sekoittaa neljä–viisi kertaa, on erittäin todennäköistä että kortit ovat sellaisessa järjestyksessä missä ne eivät ole koskaan maailman historiassa olleet.

— Miten niin? 

— Mahdollisia järjestyksiä on enemmän kuin koko maailmankaikkeudessa on atomeja.

— Häh? Siis paljonko?

— Viidenkymmenenkahden kertoma.

— Siis... viisikymmentäkaksi kertaa viisikymmentäkaksi kertaa viisikymmentäkaksi...?

— Ei, vaan viisikymmentäkaksi kertaa viisikymmentäyksi kertaa viisikymmentä... aina yhteen asti.

— Miten se voi olla mahdollista? Mistä tiedät?

— Googleta vaikka.

— Okei... Kumpiakohan on enemmän — hiekanjyviä kaikilla rannoilla vai tähtiä taivaalla?

Kosmiset voimat veivät meitä pois Romaniasta.