Ei enää Euroopassa

Matkan suurin tuntematon oli edessä. 

Istanbul on aina tuntunut kiehtovalta ajatukselta — toisaalta tuhansien vuosien historian kannalta, toisaalta ihan vain koska se on maailman kruunaamaton kissapääkaupunki.

Oli hyviä syitä olla menemättä. Tuenko turismillani jotain mitä en haluaisi tukea? Joudunko keskelle jotain minkä keskelle en haluaisi joutua? Onko kaikki liian outoa?

Toisaalta, olin käynyt Putinin Venäjällä, väkijoukkojen välttely on helppoa — ja jos Istanbul olisi oudompi kuin Mongolia, niin ehkä se olisi jo ihan kokemisen arvoinen.

Olisin tuskin voinut saada miellyttävämpää matkaseuraa yöjunaan. Samassa neljän vuoteen makuuosastossa kanssani oli päälle kolmekymppinen espanjalaispariskunta sekä eläkeikäinen sveitsiläisnainen. Espanjalaiset olivat minun tavoin ensimmäistä kertaa Istanbuliin menossa, mutta Paola-rouvalla oli lukuisia käyntejä takanaan. Kyllähän se rauhoittaa mieltä, kun samaan paikkaan on menossa vanhuksia ja lapsiperheitä — ja molempia oli riittänyt Plovdivin asemalaiturilla.

Olimme tietoisia, että keskellä yötä meidät herätettäisiin, koska rajalla katsottaisiin passit. Tämän kävi konduktööri erikseen joka osastolle ilmoittamassa. Mutta sitäpä ei tullut sanoneeksi ennen kuin sitten yöllä kolmen aikaan, että kaikkien pitää tuota toimitusta varten pukeutua, ottaa kaikki tavarat mukaan ja nousta junasta. 

Tunnelma oli absurdin abstrakti, kun unelias massa valui ulos vaunuista hämärälle asemalle keskellä tyhjyyttä. Jonkin aikaa ensin tietenkin vain odoteltiin. Kun oli odoteltu hyväksi katsottu aika, matkustajat kehotettiin jonoon kahdelle passintarkastusluukulle. Miksi ihmeessä jouduttaa tarkastusta lisäämällä tarkastajien määrää. Seuraavana oli vuorossa tavaroiden läpivalaisu. Samaan aikaan viranomaiset kävivät koirien kanssa läpi koko junan vaunu kerrallaan. Kun kaikki oli tehty, taidettiin vielä varmuuden vuoksi odotella vähän. Puolentoista tunnin kuluttua matka jatkui.

Aamulla juna lämpeni mukavasti Anatolian auringosta, Turkin tuulista ja Marmaranmeren moiskauksista. Hyttimme heräsi hyvissä ajoin ja laittautui kesäkuntoon.

Jos olin päissäni kuvitellut junan saapuvan keskelle savitiilenpölyistä basaarikaaosta, jossa matkustajat hyppäävät kauhistuneiden häkkikanojen yli puiselle,  koiranjätösten kuorruttamalle asemalaiturille, en tiedä kuinka paljon pahemmin olisin voinut olla väärässä. Halkalin asema oli moderni, monikerroksinen metallimonumentti. Tilaa ja väkeä riitti.

Paola suostui ystävällisesti opastamaan minut alkuun Istanbulissa. Ihmettelimme kaupungin julkisen liikenteen matkakortin hommaamista automaatilla. Matkasimme Marmara-junalla länsipuolelta Kadiköy-nimiseen kaupunginosaan. Tämä alue oli Paolan suosikki ja suositus. Pistäydyimme satamassa, sain nimet taivaanrannan maamerkeille — joukossa tietenkin Hagia Sofia ja Sininen moskeija, jotka parin kilometrinkin päästä näyttivät vaikuttavilta. Vaikka metro vei joka puolelle vesienkin ali, Paola kehotti ainakin kertaalleen kokeilemaan lauttaa. Hän vinkkasi kaksi terminaalia — pienemmät ja isommat lautat — ja kertoi että molempien terminaalien yläkerroista löytyi luonnollisesti isot kirjakauppakahvilat. Minä mietin vain, että miten niin "luonnollisesti", mutta ei se toki pahalta kuulostanut.

Paolalla oli Istanbulissa tehtävä. Koska hän tunsi kaupungin hyvin, hän oli lupautunut emännäksi pienelle lähipiiristä kootulle porukalle. Heillä oli ryhmähuone eräässä hostellissa, ja päätin lähteä hänen följyssään kysymään, löytyisikö sieltä vielä yksi irtovuode. Valitettavasti ei löytynyt. Olin siis edelleen ilman majoitusta, mutta päivähän ei ollut edes puolessa. 

Kun tutkin eri vaihtoehtoja Booking.comista, Paola sanoi että Istanbulissa Agoda-sovellus oli parempi. Siispä latasin sen, ja pitkän seulonnan jälkeen löysin Classio Hotellin. Ehkä taas siitä myöhemmin erikseen.

Lähdimme hostellilta. Kuljimme kapeilla kujilla, koukkien kymmenien kulmain kautta loputtoman tuntuisessa ihmisvirrassa. Oli vaikea sanoa, mihin yksi liike loppui ja mistä toinen alkoi. Kahvilat ja kojut lähes kaatuivat toistensa syliin. Kissat kärttivät ja usein saivatkin kärttämänsä. Koiria makoili missä mahtui, eivätkä ne olleet alkuunkaan huolissaan että joku voisin niihin kompastua. Joka kolmannesta kojusta kurkotti joku kättään, kutsuen kaupantekoon. Jo ensimmäisen minuutin jälkeen olin sekaisin suunnista.

Paola näytti minulle omasta mielestään ihmeellisen ruokapaikan. En kehdannut sanoa, että ainoa ihmeellinen asia oli halpa hinta — tosin se oli Paolalle itselleenkin tärkeä asia ankaran budjetin matkailussa. Paikan nimi ei jäänyt muistiini. Vaikutelma oli kuin olisi tullut laitosruokalaan. Sisustusta ei ollut, vain kelmeitä betoniseiniä ja laitosmaiset pöydät, tuolit ja astiat. 

Linjasto alkoi ulko-ovelta ja päättyi kassalle yläkerran ruokailutilaan vievien portaiden vieressä. Henkilökunta lappoi lautaselle niitä asioita mitä sormella osoitti, joskin minulle jäi jokseenkin epäselväksi oliko mahdollista ottaa vaikka pieni määrä kaikkia kahtakymmentä sorttia vai pitikö valita kaksi. Sormella osoittaminen johti sen kummemmitta kysymyksittä valtavaan kauhalliseen, joten lautanen täyttyi jo kahdesta sortista. Toki sitten sai ottaa lisää toiselle lautaselle, kunhan oli ensin käynyt oudon vaivaannuttavan keskustelun. Paolahan sen keskustelun kävi, kohtuullisen sujuvalla turkilla. Minä vaivaannuin vieressä.

Paola maisteli valitsemiaan ruokiaan silmät suljettuina, silminnähden nauttien. Minäkin söin, nälkä kun oli, mutta en valitettavasti saanut kummempaa elämystä. Pinaatti oli keitetty lähes kastikepisteeseen eikä maistunut juuri miltään. Valkoiset pavut tomaattikastikkeessa oli mitä todennäköisimmin vain kumottu tölkistä tarjolle. Sama päti muihinkin saamiimme ruokiin. — Tämä on hyvin... perusluonteista ruokaa, uskalsin sanoa. — Se siitä tekee niin hyvää! Ei tarvita ihmeempiä mausteita, kun kaikki raaka-aineet ovat niin tuoreita ja maukkaita! 

En tiennyt mitä olisin vastannut. Ehkä oma makuaistini on vain tylsynyt, mutta se oli yksi matkani mitäänsanomattomimmista aterioista. Mieleeni nousivat Wrocławin eläintarhan lähes tyhjässä jättiruokalassa saamani simppeli annos ja Bukarestin McDonald'sin aamupalan uppopaistettu köyhyys. En osannut laittaa näitä kolmea järjestykseen.

Toisessa Paolan suosikkipaikassa joimme salepia, joka on perinteinen turkkilainen talvijuoma. Turistithan saavat tehdä outoja asioita. Salepiin ihastuin heti — orkidean hento olemus puski jännittävällä tavalla maidon, sokerin ja kanelin läpi. Ehkä Istanbul vielä onnistuisi kutkuttamaan makuhermojani.

Hyvästelin Paolan. Hän kehotti ottamaan yhteyttä, jos vielä tarvitsen jotain. Yhteystietoja en tosin saanut — ehkä hän arveli minun löytävän takaisin hostellille. Jos olisin muistanut sen nimen, niin ehkä olisinkin vielä löytänyt. 

Jäin yksin. Kaivoin esiin puhelimen, avasin Google Mapsin ja kirjoitin "Classio Hotel".

Päivä oli ollut mukava. En sillä hetkellä vielä arvannut, miten mukava ilta oli luvassa.