Ho(s)tellielämää, osa 5: Arad, Sibiu, Bukarest — "Tuoksujen taiston paluu"

Aiemmin jo totesin, että Romanian osuus matkasta tapahtui kolmessa etapissa: Arad, Sibiu ja Bukarest. En edelleenkään ole varma, miksi ensimmäiseksi paikaksi tuli valittua nimenomaan Arad. Kauhean kaukana ei olisi ollut esimerkiksi Timișoara, mutta luultavasti se olisi vaatinut junanvaihtoja ja matka-aikaa sen verran enemmän ettei aikaa kaupungin tutkimiseen olisi jäänyt sitäkään vähää mitä Aradissa sain.

Arad oli myös liian harvan matkakohde, että olisi löytynyt hostelli. Siksi valitsin halvimman hotellin jolla oli edes kohtuullisen hyvät arviot — sattuipa vielä olemaan Ana nimeltään.

Käveltyäni Aradin asemalta reilun tunnin ajan tuulta päin sain lopulta määränpään silmiin. Hieman karumman ja rapistuneemman vaiheen jälkeen talojen koko ja kunto olivat hieman kohentuneet — ehkä tämä oli vauraampaa aluetta. Hotelli Ana oli vielä asteen verran modernimpi ja prameampi rakennus, vaikka siis vaatimaton useimpiin länsimaisiin pikkuhotelleihin verrattuna.

Booking.comista vilkuilemieni sisäkuvien perusteella olin tainnut odottaa vanhaa, pittoreskia pytinkiä ja herttaisesti hymyilevää rouvaa joka ohjeistaa paria alaistaan sopivasti ärähdellen. Sen sijaan etuterassilla harppoi edestakaisin laiha, tummahko mies päälle kolmissakymmenissä. Hän oli sonnustautunut outoa ysärivibaa huokuvaan bisnespukuun ja kiskoi hermoille helpotusta slim-savukkeestaan. Ehdin juuri ja juuri sanoa että minulla on varaus, kun hän jo vastasi: — Totta kai.

Mikään ei tuntunut olevan ihan aitoa ja ihan kohdallaan. En osaa sitä paremmin muotoilla. Julkisivu ei vastannut sisäpuolta sen kummemmin talossa kuin miehessäkään. Kaikki oli varmasti ihan hyvin ja normaalisti, ja seuraavana päivänä todellakin lähdin takaisin asemalle hyvin levänneenä, mutta jostain syystä kaikki nämä kävivät illan mittaan mielessäni:

— Miksi oven lukko toimii näin? Meneekö se oikeasti lukkoon?

— Miksi huoneen valot toimivat näin? Ei kai täällä vain ole kameroita peilin takana?

— Onpa hiljaista. Onko hotellissa ketään muita? Onko koko paikka olemassa vain jotta minulta saataisiin vietyä rahat ja munuaiset?

— Onpa meluisaa. Ketkä käytävän pään huoneessa riitelevät? Onko se muka oikea perhe?

Saatuani rinkan huoneeseen, käytyäni suihkussa ja vaihdettuani puhtaat vaatteet ylle palasin alas ja kysyin mieheltä olisi lähellä mitään mukavaa ruokapaikkaa. Kuulemma ei, vain pari josta pystyi tilaamaan kotiinkuljetuksen puhelimitse. — Täällähän on aamiaisravintola, olisiko keittiöstä löytynyt jotain jonka olisin voinut ostaa? — Normaalisti kyllä, mutta nyt kokki on kipeänä. Ei aamiaista, ei keittiötä. Kannattaa kävellä joenrantaan, siellä on ravintoloita.

Ja kuten taannoin kerroin, löysin lopulta vain kahvila-jäätelölän ja tyydyin hakemaan hedelmiä ruokakaupasta.

Yöllä järkytyin vielä, kun en tajunnut mikä ikkunani takana heitti nopeasti huojuvia varjoja verhoon. Avasin verhon, enkä nähnyt mitään. Vedin verhon kiinni ja palasin vuoteeseen. Sama iso huojunta. Jotainhan siellä täytyi olla. Avasin verhon uudelleen ja tutkin hämärää pihanäkymää. Lopulta tajusin, että yksi naapuripihan lampuista osoitti hotellia kohti, ja puolimatkassa valokeilan tiellä oli puu. Tuuli heilutteli hellästi viattoman näköisiä oksia — vasta verhoon osuessaan liike tuntui isolta. Päätin nukkua loppuyön silmät kiinni.

Sibiu oli sen verran iso turistikaupunki, että löytyi hostelleja. Valitsemani oli nimeltään B13. Arvioissa kehuttiin tunnelmaa ja henkilökuntaa, ja muutenkin paikka ilmeisesti oli siisti ja kunnollinen. 

No ei ollut.

Olin vähän omaakin huolimattomuuttani ymmärtänyt meiliin saamani monen sivun mittaiset ohjeet väärin. Viesti neuvoi nousemaan portaat ylös aulaan ja etsimään laatikon. Laatikossa olisi avain. Puolisen tuntia pähkäilin, mikä mahtoi olla se laatikko. Kokeilin kaikkia mitä löysin. Menin jopa tiskin taakse ja availin työpöydän laatikoita. Eipä tullut avainta vastaan.

Tiskillä oli lappu: "Jos on ongelmia, soita tähän numeroon." Lopulta katsoin, että minulla oli ongelma. Pian paikalle tulikin englantia intiaksi murtava mies. Hän selitti, että saamassani viestissä kyllä kehotettiin soittamaan heti kun pääsen paikalle — ja laatikkoleikit olivat vain niitä varten jotka tulisivat todella myöhällä. Selvä. Tämä meni minun piikkiini, vaikka en olisi pahastunut jos aulassa olisi ollut koko ajan joku. Tai ainakin selkeät, lyhyet ohjeet.

Mies näytti keittiön, saniteettitilat ja dormihuoneen. Tietyssä kohtaa käytävää betoni loppui kokolattiamaton alta, ja alkoi narina. Narina jatkui huoneen narisevalle ovelle asti, ja huoneenkin lattia narisi. Vuoteen jouset narisivat. Onneksi haju sentään oli siedettävä.

Se oli siedettävä vielä silloin.

Pian sisään tuli toinen kahdesta huonekaveristani. Sinällään mukavan oloinen parikymppinen heppu — mutta jestas, mikä odööri. Senkin jälkeen kun hän oli mitä ilmeisimmin käynyt suihkussa, pistävä hormonipohjainen haju valloitti huoneen kuin ampiaisparvi. Sitä ei kerta kaikkiaan päässyt pakoon, edes peiton alla. 

Toinen huonekaveri ei ilmeestä päätellen tuntunut edes huomaavan hajua. Jälleen mietin, kuinka hajuherkkä oikein olen. 

Käytävällä oli lokeroita matkatavaroille, mutta törmäsin yllättävään pulmaan: ovissa olleiden metallirenkaiden aukot eivät olleet tarpeeksi isoja sille jämerälle munalukolle jonka olin ottanut mukaan. Onneksi paikka vaikutti rauhalliselta ja huonekaverit rehellisiltä. Sijoitin nukkumaan mennessä arvokkaimmat tavarani vuoteen ja seinän väliin — heräisin varmasti jos joku yrittäisi jotain. En yleensä edes ole erityisen epäluuloinen, vaan lähinnä vain varovainen. Ehkä Aradissa viettämäni yö oli saanut minut vähän normaalia epäluuloisemmaksi. Tai ehkä kaikki johtui vampyyreista.

Vessat olivat hyvin epämääräisiä. Yksi oli selvästi epäkunnossa, toisessa ei ollut ovea. Käytin kolmatta. Aamulla ihmettelin kylpyhuonetta. Jäätävän kylmä, koska ikkuna oli auki. Vesi onneksi lämpeni nopeasti. Suihkuverhojen ylälaidat olivat silmien korkeudella. Vesi pääsi lattialla melko vapaasti kaikkialle, ellei ollut todella tarkkana.

Kun menin keittiöön puuronkeittoaikeissa, tiskipöydällä killitti iloisesti kaksi torakkaa.

Olin maksanut kahdesta yöstä. En jäänyt toiseksi yöksi.

Booking.comista löytyi vain muutaman euron kalliimmalla hotellihuone. Koskapa edellinen oli vähän turhan boheemi kokemus, niin nyt suunnistin luottavaisin mielin Villa Bohemiaan. 

Ei vieläkään herttaisesti hymyilevää vanhaarouvaa, mutta keski-ikäinen ystävällinen nainen vakuuttavan tuntuisessa jakkupuvussa ja vahvassa meikissä. 

Hänellä oli joltisenkin hupaisa tapa käydä tupakalla kellaritason keittiötilan vieressä olleessa pienessä varastohuoneessa ruohonleikkureiden ja muun sälän keskellä. Hän tuntui myös vaistoavan, kun joku käveli pihamaalla nimenomaan häntä etsien, sillä kahdesti käyntini aikana hän pinkaisi ulos varastosta savua kädellään hajottaen. Ehkä ulkona oli hänen makuunsa liian kylmä polttaa. 

Hotellissa majaillutta ranskalaisseuruetta kylmä ei tuntunut haittaavan, sillä näin heidät illansuussa pihalla hyvinkin keveissä vaatteissa. Siinä he puhuivat, nauroivat, hörppivät teetä ja polttivat savukkeitaan — kaikkea tuota hyvin ranskalaisesti.

Sain valita kahdesta suorastaan ylellisen oloisesti sisustetusta huoneesta. Tämäkö kokonaan minun, ja tähän hintaan?

Kaikki oli ensin todella hyvin. Lajittelin vaatteitani tuplaleveällä vuoteella. Sitten aloin tajuta, että huoneessa oli todella voimakas kukkainen tuoksu — paljolti samanlainen kuin yhtenä päivänä Budapestin hostellissa nuuhkimani.

Miksi en ollut huomannut sitä heti? Olivatko aivot torjuneet nenästä tulevat signaalit, etten saisi šokkia? Yritin avata ikkunoita, mutta haju lähinnä voimistui — ikään kuin aivot edelleenkin olisivat vähä vähältä paljastaneet totuutta. Luulen, että aivot eivät toimi näin, mutta muutakaan selitystä en kokemukselle keksinyt.

Menin lopulta puhumaan emännän kanssa. Hän vakuutti ettei huoneeseen pumpattu mitään tuoksua, eikä siellä ollut mitään mistä tuoksu olisi voinut tulla. Sain käydä uudestaan toisessa tarjolla olleista huoneista, mutta nyt tajusin hajun olevan siellä yhtä vahva. Emäntä totesi, että syyn täytyi olla siivoojien aineissa. Samaan ajatukseen olin päätynyt Unkarissakin. 

Jätin ikkunat raolleen ja lähdin päiväksi kaupunkia katselemaan. Palatessani emäntä kiirehti luokseni kertomaan, että oli luutunnut lattiaa kuumalla vedellä. Toivottavasti tuoksu oli nyt poissa? Menin huoneeseen. Tuoksu oli yhä siellä, ehkä kymmeneksen heikompana. — Nyt on hyvä. Kiitos paljon vaivannäöstä, valehtelin. Jotenkin nenä tai aivot tai molemmat tottuivat tilanteeseen ja sain nukuttua hyvät yöunet. 

Aamulla kapusin pihan kautta kellaritasossa olleeseen keittiötilaan, säikäytin emännän ruohonleikkureidensa keskeltä, lorautin alakuloisesti pulputtavasta automaatista valmiiksi kuumaa vettä Bratislavasta asti kuskaamieni hiutaleiden päälle ja mutustin yksinkertaista aamupalaani.

Jätin rinkan hotellin toimistoon ja lähdin käymään juna-asemalla. Interrail on monin tavoin kätevä, kun voi vain hypätä junaan — paitsi jos junassa on paikkalippupakko. Läheskään aina paikkalippujen ostaminen ei onnistu netissä, vaan pitää käydä hyvissä ajoin asemalla varmistamassa saatavuus. Ymmärrän, että järjestelmät ovat monimutkaisia ja että ne kehittyvät eri tahtia eri maissa, mutta nyttemmin olen huomannut paikkalippupakon olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Onnekseni sain liput. Tein vielä pienen kierroksen aseman lähistöllä, hain elämäni Villa Bohemiasta ja palasin asemalle. Vielä laiturilla saatoin tavoittaa paidastani uhkuvan kukkaistuoksun. Lausuin hiljaa mielessäni toivomuksen, että loppumatka tarjoaisi enemmän koettavaa muille aisteille.

Popcorn-hostelli ei ollut kaukana Bukarestin pohjoiselta juna-asemalta. Jälleen kerran yöpaikkani oli hyvin vaatimattoman oloisella alueella. Naapuritalojen koirien vimmaisessa räksytyksessä aloin viimein lukea hostellilta meiliin saamaani ohjeistusta. Tuntui hassulta ottaa itsestään ja passistaan valokuvia siinä syrjäkadulla, mutta tarvitsin ovikoodin päästäkseni sisälle.

Kun olin saanut järjettömän pitkät ja monimutkaiset toimenpiteet hoidettua ja kiroillen vannonut että jatkossa kaikissa majapaikoissani olisi fyysinen ihminen ottamassa vastaan, sain auki nettisivun mistä koodin piti löytyä. Siellä luki vain: "Koodi annetaan kolme tuntia ennen sovittua sisäänkirjautumista." Mitä? Olin ilmoittanut tulevani jo paljon aikaisemmin — minun olisi pitänyt saada koodi jo neljä tuntia sitten!

Kävin huolella läpi koko varausprosessin tietoineen. Viimein valkeni: varaukseni oli seuraavalle päivälle. Tsiisus ja vielä kiesus sen polvella — olin valinnut väärän päivän!

Lähetin hostellille viestin. Vastaus tuli pian. "Asia järjestyy, ei huolta." Kymmenessä minuutissa varaus oli siirretty ja koodi avasi oven.

Sisältä löytyi Daniel, innokas nuori bukarestilainen, jolla oli yhteinen asunto veljensä kanssa kaupungissa, mutta jossa hän ei nimenomaan veljensä takia viihtynyt. Hän majaili Popcornissa halvalla tai ilmaiseksi ja toimi vastineeksi oppaana ja apuna muille asukkaille.

Popcorn ei ollut hääppöinen, mutta nyt ei onneksi iskenyt minkään lajin hajumyrsky vastaan — ellei neljän intialaismiehen aikaansaamaa maustetulvaa alakerran keittiötiloissa lasketa. Niinkin vanhaksi ja nuhruiseksi taloksi kaikki tuntui kohtuullisen siistiltä.

Bukarest ja Popcorn olisivat muuten jääneet melko pieneksi marginaalimerkinnäksi, mutta kolmen asukin kanssa käynnistynyt pitkä keskustelu vei monien vaikeiden kysymysten äärelle.

Romanialainen, pikkukaupungista kotoisin oleva Cris oli hieman minua vanhempi mies. Hän oli tullut Bukarestiin ottaakseen lennon ulkomaille. Hän ei kertonut yksityiskohtia, mutta hän tarvitsi säännöllisesti hoitoa, ja se onnistui helpommin tai laadukkaammin muualla kuin Romaniassa. 

Kun kerroin, että olin matkani varrella jutellut yhden jos toisenkin ihmisen kanssa Euroopan tilanteesta, sanainen arkku aukesi heti. Hän ei nähnyt mitään muuta tietä parempaan maailmaan kuin koko Euroopan yhdistyminen Venäjää vastaan. 

Mainitsin, että Suomessa oli paljon sellaisia jotka eivät pitäneet Suomen Ukrainalle antamaa tukea järkevänä — että ainoa hyödyllinen ja turvallinen ratkaisu olisi asettua Venäjän puolelle, käydä kauppaa sen kanssa entiseen malliin ja unohtaa Ukraina, tai muuten Suomi olisi seuraava kohde Venäjän valloitushulluudessa.

Harvoin olen kuullut intohimoisempaa vastalausetta. Cris ymmärsi, että pelko on jossain määrin realistinen, mutta pidemmällä aikavälillä siitä ei seuraisi mitään hyvää. Hänelle Putinin Venäjä edusti äärimmäistä pahaa, jolle ei saanut antaa periksi. Hän kertoi, että Ukrainan ja Romaniankin välillä oli ollut kaikenlaisia ongelmia — mutta Venäjän hyökättyä nuo ongelmat olivat saman tien väistyneet isomman ongelman tieltä. 

Jälleen kerran vajosin miettimään: Oliko Venäjän hyökkäys välttämätön paha, jotta muut maat ymmärtäisivät erimielisyyksiensä mitättömyyden todellisen uhan rinnalla?

Emmekö me yksinkertaisesti osaa rakentaa rauhaa ilman että välillä on sodittava?

Keskusteluun liittyi Ofek, israelilainen mies joka ei halunnut olla missään tekemisissä kotimaansa nykymeiningin kanssa. En tosin toisaalta saanut sellaista vaikutelmaa, että hän olisi halunnut aktiivisesti yrittää sitä muuttaakaan. Hänen näkemyksensä oli, että ihmisen evoluutio ei ollut enää luonnollista, ja se johtui ihmisen tekemistä huonoista valinnoista. Toisaalta hän kuitenkin sanoi, että me esimerkiksi valitimme turhaan luonnonkatastrofeista, koska niiden vain oli määrä tapahtua. Yritin puoli tuntia saada vastausta, eivätkö "huonot valinnat" ja determinismi olleet vääjäämättömässä ristiriidassa keskenään, mutta kieli-, kulttuuri- ja käsitysmuuri esti yhteisen maaperän löytymisen.

Ofek oli muutenkin ajautunut aika kauas elämän esoteerisemmille merille. Hän kertoi, että juuri kun oli saanut tietää yliluonnollisista parantavista kyvyistään hän oli menettänyt voimansa — mutta kun yritin selvittää, mitä se tarkoitti ja miten hän oli varma asiasta, emme päässeet puusta pitkään.

Lopulta, Danielin liityttyä seuraamme ja Crisin poistuttua unille aikaisen herätyksen takia, päädyimme puhumaan musiikista. Daniel oli jo kolmas kohtaamani ulkomaalainen jolle suomalainen metallimusiikki oli todella kova ja tärkeä juttu. Hän luetteli useampia bändejä kuin olisin itse äkkipäätä muistanut. Efok paljastui räpin ystäväksi, ja hetken ajan intoilimme kaikki kolme siitä miten samanlaista hiphop oli kaikkien meidän kotimaissa — oli pinnallisempaa uhoa ja leveilyä, mutta myös henkilökohtaista avoimuutta ja tietenkin yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Ja parhaimmillaan se oli kussakin maassa sen omalla kielellä!

Intialaisen ruoan herkullinen tuoksu nenässäni kiipesin lopulta yläkertaan ja ylävuoteeseen. Seuraavana päivänä kohti Bulgariaa.

Kuvissa: Villa Bohemia sisältä ja ulkoa, ovessani mystinen Donald / Elon -hybridi, hostellihuoneet á la B13 ja Popcorn, pari hyönteistutkielmaa sekä stuff of nightmares.