Monikerroksinen Varna

Varnaan matkasin sillä tavalla ruhtinaallisesti, että koko kuuden hengen vaunuosasto oli kokonaan minun. Sinällään hyvä, sillä Rusessa suorittamani kävelylenkin jälkeen uhkuin varmasti edelleen sekä tuskan- että tavallista hikeä. 

Kyttäsin kylteistä kryptisen kyrillisiä kylännimiä. Olin viimeksi tarvinnut itäaakkosia kymmenen vuotta sitten Venäjän läpi huristellessani. Lukeminen oli hidasta mutta vaivalloista. 

Kesken oppitunnin huomioni kiinnitti mies pienessä tornissa kääntämässä suurta kampea. Selvästi toimitus oli kytköksissä rautatiehen, sillä torni oli aivan radan vieressä eikä mitään muutakaan tapahtunut lähettyvillä. Jonkin aikaa tuumiskelin, mitä mies väänsi. Tuskin ihan vitsiä? Huvittavin pääni tarjoama ehdotus oli, että hän oli kiireellä vaihtamassa vaihdetta, jotta meidän junamme lähtisi Varnaan päin. 

Melkoisen vaikea on kuvitella, että nykyään enää vaihteita käsin käänneltäisiin. Ehkä mies käänsi semaforia metaforisesti? Joku soramafian fariseus? Tai farmaseuttinen fata morgana? Olin liian uupunut pitääkseni ajatukset kasassa.

Varnan asema oli illansuussa kauniin rauhallinen. Suunta majapaikkaa kohti löytyi nopeasti. Kaduilla oli jo melkoisen pimeää, varsinkin sillä reitillä jota karttasovellus suositteli. Onneksi sain lohdutukseksi pari puskaisua matalan muurin päällä torkkuneelta katukissalta. Se jopa nousi lähteäkseen perääni, mutta luovutti sitten. Olisipa ollut antaa jotakin syötävää.

Majapaikan löydyttyä tutkiskelin keskusaukiota. Varna on kai edelleenkin yksi Mustanmeren suosituimmista lomakohteista, ja turistien tuoma raha näkyy katukuvassa — rakennukset ovat melko hyvässä kunnossa, leveillä kävelykaduilla on muotiliikkeitä ja ravintoloita. Mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen uhkapelitoiminta houkuttelee monia, sillä kasinontapaisia paikkoja riitti. Taisipa olla yksi aivan kämppäni vieressäkin.

Päivän raastavien kokemusten ja pitkän, nestehukkaisen junamatkan jälkeen koin ansainneeni hemmotteluhetken. En etsinyt halpaa katuruokaa vaan menin Nomad-nimiseen, hiukan prameampaan ravintolaan. Kun en tiennyt annosten koosta mitään, tulin vahingossa tilanneeksi syötävää enemmän kuin tarpeeksi. Ja vielä viiniä päälle. Muuta ei ensimmäiseen iltaan mahtunutkaan.

Seuraavana päivänä kiertelin kaupungilla ja eksyin lopulta rantaan. Olin huomannut uutisista, että Mustallamerellä oli sattunut öljyvuoto viikkoa aiemmin ja rantahiekkaa oli jouduttu siivoamaan mönjästä muutaman päivän ajan valtavalla kiireellä.

Hyvin pian mieleeni nousi kuva neuvostoaikaisen bättre folkin apeista lomista. Mielikuvaa ruokki pari–kolmekerroksisten rantahotellien 60-lukulainen, varmasti jo avajaisissaan vanhahtavalta vaikuttanut tyyli laimeine sinisen sävyineen ja rapistuvine betoni- ja metallirakenteineen. Sitä ruokki myös ruosteen kirjoma, toistaiseksi kiinni oleva huvipuisto, jonka yllä tuntui auringonpaisteesta huolimatta roikkuvan paksu, harmaa pilvimassa. Sitä ruokki kommunistisen leikkitoiminnansuunnittelujaoston ohjeiden mukaan hitsattu, ehdottomat minimivaatimukset täyttävä keinu, josta Mustanmeren ilmasto oli hiekkapuhaltanut maalin pois jo kauan ennen glasnostia. 

Rehellisyyden nimissä todettakoon, että ankeus johtui luultavasti paljolti siitä että varsinainen sesonki oli vasta tuloillaan. Viileä ilma ei ollut houkutellut uima-asuissa hietikolle kuin yhden hullunkurisen perheen — ja siitäkään ei kahlaamaan uskaltanut kuin kouluikäinen poika. Koirat ulkoiluttivat emäntiään ja isäntiään, lokit parveilivat lukuisten laivojen liepeillä. 

Kävelin kilometrin mittaisen rannan päästä päähän. Tummat aallot hävittivät pian todisteet.

Palasin keskustaan kapuamalla jyrkkään ja vehreään rinteeseen muinoin rakennetut kiviportaat. Miellyttävän kaupungin kenties miellyttävin kohta, vaikkakin siellä toisensa kohdanneella kahdella kissalla ei ollut aivan niin miellyttävää. Oli vaikea arvioida, kumpi oli kumman reviirillä, mutta metelistä päätellen rajanylitys oli pöyristyttävä rikos.

Slivinitsa-bulevardilta löytyi mainio, kasvisruokiakin tarjoileva So Fresh. Annosta mutustaessani terassille rantautui minun lisäkseni toinenkin ulospäin yrmeän näköinen, viisikymppinen mies. Hänen kolme chihuahuaansa kiertelivät vapaasti pöytien lomassa asiakkaiden suureksi huviksi. 

Samana iltana päädyin paikalliseen Couchsurfing-tapaamiseen, mutta ehkäpä siitä erikseen.

Lähtöpäivänäni pistäydyin paikallisessa museossa, koska sitä oli kehuttu. Pelkästään "maailman vanhin tunnettu kulta-aarre" oli varmasti jo hyvä turistihoukutin. Ja tällä kaupungilla todellakin riitti historiaa — varhaisimmat löydetyt todisteet asutuksesta olivat yli kuuden tuhannen vuoden takaa, ja valta oli vaihtunut lukuisia kertoja sen jälkeen kun traakialaiset perustivat paikalle Odessoksen siirtokunnan. Arkeologit olivat kaivaneet esiin niin kreikkalaisten, roomalaisten, Bysantin, bulgaarien kuin osmaanienkin valtakausien kerrostumia. Kaksikerroksinen museo pullisteli koruista, kolikoista, kupeista, kannuista ja kaikenlaisista veistoksista, ja niiden tutkiminen päällisinkin puolin olisi varmasti vienyt päiviä. Tunnin kiertelyn jälkeen huomasin vain toljottavani kaikkea rekisteröimättä juuri mitään — kaipa kuukauden mittainen lomavaihde ja lukemattomat paikanvaihdot olivat tehneet tehtävänsä, ja informaatioähky iski.

Hengittelin ähkyäni pois museon edustan puistossa. Mietin, että näytteillä olevien aikakausien päälle historia oli jo nyt varistellut uudempia, hentoja kerroksia. Mitä tulevaisuuden arkeologit löytäisivät parhaillaan kadoksiin ruostuvasta neuvostoajasta? Entä vuosisadan lopun poliittisista ja taloudellisista myllerryksistä? Tai tästä uudesta vauraudesta kävelykatuineen ja lasiseinäisine luksushotelleineen? Olivatko ne liian lyhyitä jättääkseen selviä merkkejä? Näyttäytyisivätkö ne tuhannen vuoden päästä vain himmeänä kiisuna kapeassa sedimentissä? Mitä nimeä historioitsijat käyttäisivät koko kerroksesta, uuden ajan ja uusimman ajan jälkeen?

Totesin museokäynnin jälkeen, että oli jo hieman kiire sekä syödä että joutua junalle. Google Maps paljasti aivan aseman läheltä Supa-nimisen täysin kasvispohjaisen ravintolan. Jotta ehtisin pureskella ruokani, otin uhkarohkeasti skuutin alleni. Mahdoin olla kerrassaan hilpeä näky — rinkka selässä ja pienempi reppu äärimmäisen hankalasti kaulan ympärillä. Rullailin varovasti vaihtelevilla tyyleillä kivetyillä kaduilla, etsien kapeita jalkakäytäviä, pysähtyen tasaisin välein vilkaisemaan karttaa ja odottaen joka risteyksessä jääväni omituisesta suunnasta hyökkäävän auton alle. Ihme kyllä suoritukseni oli viis kautta viis.

Supa osoittautui kerrassaan viehättäväksi paikaksi — kotoisa sisustus, mukava pariskunta pyörittämässä, ikkunassa mottona "Food for the Neighbourhood". Herkullisen aterian lisäksi sain jopa vinkkiä seuraavaan kohteeseeni. 

Varna jäi mieleen lempeänä ja mielenkiintoisena paikkana. En välttämättä pahastuisi, jos tie veisi sinne joskus uudestaankin.