Plovdiv — ja sairaalan kautta minne?

En osaa sanoa, mitä tästä matkasta olisi tullut, jos olisin päättänyt joka vaiheen päivälleen ja tunnilleen. Voi olla, että olisin saanut enemmän irti itse paikoista, kun ei olisi tarvinnut välillä keskittyä miettimään seuraavia siirtymisiä. Nyt tuntui siltä, että käytin ison osan monesta päivästä oikean junan tai majapaikan pähkintään, kun olisin voinut olla kaupunkia tutkimassa.

Mutta toisaalta niitä mukavia ja mielenkiintoisia hetkiäkin oli ollut riittämiin. Ja usein ne suunnittelemattomat jutut olivat olleet parempia. Pyllähdin uuteen maahan ja kaupunkiin ottamatta selvää juuri mistään, pidin silmät ja korvat auki — ja yleensä jotain kehkeytyi. Olisin menettänyt aika paljon, jos olisin sopinut joka päivälle valmiiksi jotain, ehkä jopa maksanutkin niistä jo, eikä tilaa yllätyksille olisi ollut.

Toisaalta ehkä kompromissi näiden kahden lähestymistavan välillä olisi ollut ideaali. Mutta kun ei koskaan tiedä, minä päivänä ja mihin hetkeen se mainio tarjous tulee, halusin olla avoin mahdollisimman moneen. Lähtö seuraavana päivänä? Niinhän olin ajatellut, mutta kun juuri tapasin nämä ihmiset ja he ovat huomenna menossa tuonne! Ei se mitään — lähtö sitä seuraavana päivänä!

Plovdivista olisin voinut lähteä jo päivää aiemminkin. Se oli viihtyisä paikka ja varmasti olisi ollut paljon lisää nähtävää — mutta patikkaretki Tanyan kanssa oli kruunannut edellisen päivän, ja minulla oli syyni päästä Kreikkaan pääsiäiseksi. 

Mistä päästäänkin yhteen eriskummallisimmista yksityiskohdista koko matkasuunnitelmassa.

Interrail-kortin ostanut ihminen haluaisi käyttää junia. Junilla ei pääse Bulgariasta Kreikkaan. Ei suoraan, ei Balkanin maiden kautta, ei mitenkään. Busseja ilmeisesti menisi, mutta niistäkään en tahtonut saada varmaa tietoa.

Niinpä jossain kohtaa matkapohdintojani mukaan oli hiipinyt ajatus käydä Istanbulissa. Istanbuliin pääsi junalla, ja sieltä Kreikkaan näytti olevan hyvinkin selkeitä ja varmoja linja-autoyhteyksiä. 

En myöhemminkään tällä matkalla tainnut saada keltään aivan selvää vastausta, mutta pari mutinaa vietti siihen suuntaan että Kreikan ja Bulgarian välit eivät olleet parhaat mahdolliset. Aiemmin maiden välillä oli ollut parikin ratayhteyttä — ne näkyivät yhä yhdessä rautatiekartassa jota olin Suomessa syynännyt, mutta Interrail-sovellus ei niitä noteerannut. Ratojen oli annettu ränsistyä, joko motivaation tai rahan puutteen vuoksi. Ja kuten koko tuon vuoristoisen alueen motto varmaan kuuluikin, autothan ovat paljon parempia. Murheellista.

Istanbul oli toisaalta ollut koko ajan itsessäänkin pieni kysymysmerkki. Eräs hurmaava valtiomies — kutsuttakoon häntä nyt vaikka Recepiksi — ei pitänyt kritiikistä, ja niinpä Istanbulin pääjehu oli pidätetty mitä todennäköisimmin täysin tekaistuin väittein. Kaupunki kuohui, mielenosoituksia oli paljon ja niiden liepeillä tapahtui ikävämpiäkin asioita. Kuinka tällainen pieni, rauhaa rakastava matkalainen edes uskaltaisi sekaan? Nyt olin kuitenkin saanut itse kohteesta ensi käden tietoa: — Tänne vain. Mielenosoitukset ovat ohi.

Siihen mennessä olin hankkinut kaikki paikkaliput Ruotsin yöjunaa lukuun ottamatta samana päivänä tai myöhään edellisenä iltana. Oli sunnuntaiaamu, kun menin Plovdivin asemalle kyselemään vuodepaikkaa illalla lähtevään junaan. Vähän aikaa piti kielimuurin yli sanoja heitellä, ennen kuin todellisuus iski: juna oli täysi. Seuraavan illan junaan oli lippuja.

Halusin vielä miettiä. Kaksi yötä. Kuka menee Istanbuliin kahdeksi yöksi? Ehkä vain alan etsiä sitä bussiyhteyttä suoraan Kreikkaan? 

Mutta sitten Kreikassakin pitäisi liikkua aika nopeasti, koska minulla oli yksi kiehtova ajatus joka antoi aikataulun. Siitä huolimatta, että tällä reissulla ei ollut tarkkaa suunnitelmaa tai aikataulua, tuo yksi ainoa asia antoi ajankohdan jota ei voinut muuttaa. Olin jättänyt ennen kyseistä päivää reilusti aikaa, mutta sitten olin pikkuhiljaa kuluttanut sitä — pari päivää pidempään Saksassa, päivän pidempään Puolassa, pari päivää Unkarissa... Ja nyt vielä yksi yö Bulgariassa.

Miettiessäni tätä yritin samalla miettiä, mitä tekisin loppupäivän ja huomisen ajan. Ennen kuin olin varma mistään, ei kannattanut tehdä mitään. Mutta piti tehdä jotain, että voisi saada varmuuden jostain.

Halusin rinkan selästäni. Luonnollisesti juuri sillä hetkellä Plovdivin asema oli osittaisessa remontissa, kuten koko Eurooppa, ja matkatavaroille ei ollut säilytystiloja. Virkailijan neuvosta kävelin ratapihan ali juuri valmistuneelle linja-autoasemalle. No se taas oli niin uusi, että matkatavarasäilö ei vielä toiminut 24/7, vaan ainoastaan arkisin työaikoina. Kuka ihme silloin tarvitsee matkatavarasäilöä? 

Edelleen tulevaisuutta miettien palasin junien alitse keskustan puolelle. Tutkailin lähimpiä hotelleja. Valitsin yhden. Sinne ei päässyt, koska katu oli remontissa — kuten koko Eurooppa, oletteko huomanneet. Olisi pitänyt kiertää kortteli. Valitsin toisen hotellin. Vanha nainen tiskin takana ei ymmärtänyt sanaakaan englantia. Hän huusi paikalle keski-ikäisen naisen. Lopulta sovimme, että viidellä eurolla voisin jättää rinkkani heille. Tarkemmin sanottuna aulasta lähtevien portaiden viereen noin puoli metriä leveän verhon taakse. Ajattelin, että kaikki olennainen oli päivärepussani — jos joku varastaisi rinkan, hän saisi kivan lajitelman matkavaatteita ja muuta pikkusälää, mutta ei mitään korvaamatonta.

Kun olin nyt hikoillut jo kolmatta tuntia, toissailtana huomaamani hienoinen kutina alkoi tuntua lähes sietämättömältä. Joko olin saanut puremia aivan uusilta ötököiltä tai sitten olin tosiaan kokenut Puolassa ludeinvaasion ja pirulaiset olivat seuranneet mukanani kolmesta äärimmäisen huolellisesta tarkastuksesta huolimatta. Olin huomannut uudet jäljet toissailtana, ja sen jälkeen niitä oli tullut jokunen lisääkin. 

Yrittäen olla raapimatta itseäni tutkiskelin majapaikkoja Booking-comista. Edellisten öiden majapaikat eivät inspiroineet. Hyvin vähän oli tarjolla. Päädyin katsomaan kahta halpaa hotellia, jotka olivat melko etäällä toisistaan. Kuvien perusteella tein valinnan ja kävelin puolitoista kilometriä. Kuvat eivät oikein olleet kertoneet koko totuutta. Pytinki vaikutti niin kolkolta  neuvostoajan tuotokselta että lueskelin arvioita. Vai niin. Ehkäpä ei sittenkään tänne. Kävelin takaisin asemalle ja jatkoin sen ohitse toiseen suuntaan. Ensivaikutelma oli parempi, ja vastaus lukittiin.

Seurasi sarja todella nopeita pohdintoja ja ratkaisuja. Miten toimin Kreikan suhteen? En ollut edelleenkään saanut ystävältäni vahvistusta, näkisimmekö Ateenassa ja jos niin milloin. Hän oli työkomennuksella jossain verkon ulkopuolella, eikä tiennyt pääsisikö sieltä pääsiäisen viettoon. Eli jos haluaisin toteuttaa haaveeni ja mennä pääsiäiseksi Chiosin saarelle, niin mitä luultavimmin en saisi ystävästäni seuraa. Miten pärjäisin yksin jossakin pienellä Kreikan saarella?

Perehdyin asiaan. Hämmentävintä oli vasta nyt tajuta, että määränpäähäni oli olemassa toinen, luultavasti näppärämpikin reitti. Chios oli Kreikan itäisimpiä saaria — siis aivan Etelä-Turkin rannikolla. Entä jos en Istanbulin jälkeen suuntaisikaan Pohjois-Kreikan kautta Ateenaan? Entä jos menisin ensin Chiosille ja sitten vasta Ateenaan? Tutkin tätä. Löysin hyvin pian useita varman oloisia bussiyhteyksiä Istanbulista Çeșmeen, mistä pääsisin lyhyellä lautta-ajelulla saarelle. Kaiken lisäksi siellä tuntui riittävän ajankohtaan nähden kohtuuhintaisia yösijoja, sillä saari oli huomattavasti suurempi kuin mitä olin kuvitellut. 

Mikäpä siinä. Kaksi yötä ja käytännössä kolme kokonaista päivää Istanbulissa. Aika vähän, mutta muut vaihtoehdot eivät tuntuneet yhtään fiksummilta. Kun olin vilkaissut Booking.comia sen verran että halpa majoitus kyllä järjestyisi Istanbulissa, päätin jättää sen päätöksen tuonnemmaksi.

Kutina vaivasi nyt toden teolla. Hotellihuoneessa tarkistin tilanteen ja huolestuin. Menin aulaan kysymään, mitä suosittelisivat paikaksi jos haluaisin huomenaamulla käydä lääkärissä. Sain osoitteen yliopistolliseen sairaalaan. — Hyvä, mistä saan bussilipun? — Bussissa maksetaan käteisellä. — Minulla ei ole. — Vaihdetaan, eurolla saat kaksi leviä, yksi kumpaankin suuntaan.

Olin nyt ensimmäistä kertaa koko matkan aikana vaihtanut käteisvaluuttaa. Takana oli useampia maita missä valuutta ei ollut euro, mutta lukuun ottamatta ruselaiselle taksisuharille antamaani kymppiä pankkikortin heiluttelulla oli pärjännyt erinomaisesti. Ainoastaan Berliinissä olin tarvinnut kosolti käteistä kaupoissa ja ravintoloissa — mitä en olisi etukäteen arvannut.

Aamulla hyppäsin pysäkiltä bussiin. Jäin aivan kuljettajan taakse, jossa oli kaksi tyhjää paikkaa. Lattialla olevien siivousvälineiden takia pystyin hädin tuskin istumaan käytävänpuoleisella istuimella. Hyrryyttelimme tasaisesti ympäri kaupunkia. Likavesi loiskui iloisesti ämpärissä jalkani vieressä. Näin paljon katuja, rakennuksia ja taideteoksia, joiden lähellä en ollut käynyt. Ehkä pitäisi ottaa tavaksi hypätä uudessa kaupungissa bussiin tai raitiovaunuun ja hankkia jonkinlainen kokonaiskuva?

Tämä bussi muistutti jälleen kerran, miksi pidän enemmän raiteilla liikkuvasta joukkoliikenteestä. Kuljettuaan kaksi kolmasosaa matkasta täsmälleen Google Mapsin näyttämää reittiä auto kääntyi yhtäkkiä ihan eri suuntaan. Eli julkisen liikenteen järjestelyjä oli hiljattain muutettu — todennäköisesti jonkin remontin takia. Menisikö auto enää sairaalalle? Bussin varsinainen määränpäähän saattoi olla kaukana kaupungin ulkopuolella.

Kun auto näytti liikkuvan koko ajan pois päin sairaalasta, päätin hypätä pois. Luonnollisesti näin auton kääntyvän takaisin sairaalan suuntaan heti seuraavassa risteyksessä. Huokaisin ja kävelin kiltisti viimeisen puolitoista kilometriä.

Sairaala se vasta remontissa olikin. Oli vanha puoli, osittain suljettu — ja uusi puoli, vasta rakenteilla. Kylttejä ei juuri ollut. Kysyin yhdeltä lääkäriksi pukeutuneelta naiselta suuntaa. Ymmärsin ohjeen väärin, mutta onneksi näin hänet vielä uudestaan ja sain henkilökohtaisen opastuksen lukuisten käytävien kautta suurehkoon saliin toisessa kerroksessa. Odotin vuoroani, vain saadakseni kuulla että ensin piti ilmoittautua sisään. — Tässäkö siis ei ilmoittauduta sisään? — Ei, alakerrassa. — Okei.

Löysin portaat ja oikean tiskin. Pitkällisen selvittelyn jälkeen paikalle saatiin ihminen joka ymmärsi riittävästi englantia. Tunnuin olevan jonkinlaisen huvituksen aihe. Minua kutitti, mutta ei naurattanut.

Lopulta palasin ylempään kerrokseen riittävän tärkeän näköisen paperin kanssa. Näytin sitä ja minulle näytettiin ovea. Jäin odottelemaan sen luo. Melko pian pääsin sisään. Minut ohjattiin pienen huoneen kulmassa olleelle vuoteelle. Edes kenkiä ei tarvinnut ottaa pois. Makasin paidattomana ja odottelin. Huoneeseen oli kolme ovea, ja se tuntui toimivan jonkinlaisena liikenteen solmukohtana. Ohitseni virtasi lääkäreitä, hoitajia, virkailijoita, siivoojia ja potilaita omaisineen.

Täytyy silti sanoa, etten ole vastaavanlaista hoitokokemusta saanut missään. Vuorollaan luonani kävi kuusi eri ihmistä, kukin tekemässä kaiketi sitä mitä parhaiten osasi. Yksi mittasi verenpaineen, toinen asensi anturit, kolmas haki sydänfilmin, neljäs poisti anturit. Sydänfilmi tuntui ylilyönniltä. Juuri kun aioin kysyä, oliko heillä paperit sekaisin, nuori mieslääkäri tuli ja otti kuvan parista puremajäljestä. — Aika ällöä, vai mitä? kysyin vitsillä. — Ei, ei, tosi mielenkiintoista.

Lopulta selvisi, että juuri mitään ei selvinnyt. Selitin, että olin itse netissä tutkinut mahdollisia syyllisiä paukamiini. Jos ne eivät olleet ylivoimaisesti pahimpia reaktioita hyttysenpistoihin mitä olin koskaan kokenut — ja vielä kahdesti, noin kuukauden välein — niin sitten en keksinyt muuta kuin luteet tai syyhypunkin. Minua rauhoiteltiin naureskellen. Ei luteita, ei syyhypunkkia. Ei mitään mitä saattaisin kuljettaa mukanani tai millä voisin "saastuttaa" tulevia majapaikkojani. — No mutta mistä sitten on kyse? — Me emme tiedä.

Sain kortisonipiikin ja reseptin apteekkiin. Kortisonitabletteja ja voidetta. Kiitin kaikkia ja yritin kysellä, missä tämä pitää maksaa ja kenelle näytän vakuutuskoodini? — Ei, kaikki on kunnossa! — Eikö tämä siis maksanut mitään? — Ei maksa mitään!

Olin sekä ällistynyt että huojentunut. Olihan ollut olemassa pieni mahdollisuus että jokin lude olisi löytynyt ja vuodepaikka Istanbulin-junaan olisi jäänyt käyttämättä. 

Suoriuduin sairaalalta apteekkiin ja sieltä bussilla hotellille. Silloin sain hangout-kutsun Couchsurfingin kautta. Sovimme tapaamisen alkuiltaan. 

Maailma on täynnä hämmentäviä ihmisiä hämmentävine tarinoineen. Itävaltalainen Claire kiersi ympäri Eurooppaa pienellä asuntoautolla jonka hän oli itse kunnostanut. Hän oli paitsi arkeologi, myös ammattisukeltaja. Ja niin epätodennäköiseltä kuin se kuulostaakin, hän oli onnistunut yhdistämään nämä kaksi intohimoaan. Hänen viimeinen opinnäytteensä koski erään järven pohjalla maannutta muinaista rakennusta, jonka rakennusajankohdasta ja historiasta hän oli kehittänyt aivan oman teoriansa. Arkeologisessa yhteisössä siihen suhtauduttiin hyvin skeptisesti, mutta hän johti yhden kesän ajan pientä sukellustiimiä ja löysi riittävät todisteet. Kaikkien oli myönnettävä, että hän oli ollut oikeassa.

Siirryimme Central Perkista Dayana-nimiseen, hyvin perinteiseen ravintolaan, koska Claire halusi jotain aitoa bulgarialaista. Itse tyydyin jälkiruokaan, koska olin jo ehtinyt syödä. Juttelun tuoksinassa olin kadottanut ajantajun. Onneksi Claire oli valppaana ja kysyi eikö minulla ollut kohta kiire. Oli tosiaan. Reilu tunti aikaa hölkätä hotellille hakemaan rinkka ja sieltä asemalle. Ja jostain piti ostaa vähintäänkin vettä matkalle. Hyvästelin uuden tuttavuuden ja jätin hänet syömään melkoisen lihaisaa annostaan.

Parin pienen harhautumisen jälkeen löysin tutummalle kadulle. Näin vielä kerran antiikkiareenan jonka yksityiskohtia en ollut ehtinyt tutkia, Together-kyltin takaa nousevat portaat joita en ollut ehtinyt kiivetä, tienviitan lähellä olleelle linnoituskukkulalle joka myös oli jäänyt väliin. Siitä huolimatta lähdin täältä hyvillä ajatuksilla eteenpäin.

Kun pääsin hikisenä perille, mikään asematunnelin putiikeista ei ollut enää auki — yhtä lukuun ottamatta, ja sen myyjälle ei tietenkään kelvannut kortti tai eurot. Vilkuilin laiturilla ympärilleni. Yksi nuoripari näytti koko lailla lähestyttävältä. — Anteeksi, olisiko teillä antaa levejä euroja vastaan, niin saisin ostettua vettä? — Vettä? Meillä on ylimääräinen pullo! — Okei, voinko ostaa sen? — Ei tarvitse maksaa mitään, ota pois!

Kiitin moneen kertaan. Haahuilin kauemmas. Yritin kuivatella paitojani. Onneksi oli melko lämmin ilta. Ja kohta pääsisin makuuvaunuun unille.

Juna kuulutettiin tulevaksi.