Ruse — Kuka huijasi ja ketä?

Junareitti Romanian Bukarestista Bulgarian Varnaan vie Ruse-nimisen kaupungin kautta. Se on Pohjois-Bulgarian suurkeskus aivan Romanian rajan tuntumassa. Juna hyökkää valtavan pitkälle Ystävyyden sillalle, ja ylitän Tonavan toistaiseksi viimeistä kertaa. 

Rusessa on monta asemaa, ja junalla on asiaa melkein kaikille. Useiden hämäyspysähdysten jälkeen juna lopulta matelee varsinaiselle asemalle. Ulkomaalaiset matkustajat ovat hötkyilleet jo useampaan otteeseen — itse olen vain luottanut Google Mapsiin ja Interrail-sovellukseen.

Ystävyyden merkiksi viranomaiset nousevat junaan. Kukaan ei astu Bulgarian maaperälle, ennen kuin passi on tarkastettu. Onneksi en vaikuta liian epäilyttävältä.

Vaihtoaikaa on ruhtinaallisesti. En tietenkään jää yli kahdeksi tunniksi asemalle, vaan haluan tutkia uutta kaupunkia sen verran kuin ehdin. Ehkä jopa käydä syömässä jossakin. Vettä ainakin pitää ostaa lisää. 

Asemalta vie suora iso puistokatu kohti kilometrin päässä olevaa aukiota. Kuulemma näkemisen arvoinen. Sinne istuksimaan ja nauttimaan auringonpaisteesta.

Kun aukio jo häämöttää edessäni, muistan että isoissa kaupungeissa junaa vaihtaessa on aina syytä tarkistaa että seuraava juna lähtee samalta asemalta. Kieltämättä se, mille äsken laskeuduin, vaikutti pääasemalta, ja minulla oli selvä mielikuva että Interrail-sovelluksessa oli sama nimi sekä saapuvalle että lähtevälle junalle — mutta hyvä silti katsoa vielä kerran.

Anteeksi mitä?

Interrail-sovellus kertoo, että lähtöasema onkin itse asiassa eriniminen. Miten en ollut tajunnut tätä aiemmin? 

Hyvä että tajusin nyt, kun oli vielä hyvin aikaa. Missä oli tämä toinen asema, jonka nimeä en edes osannut lausua?

Neljän kilometrin päässä, kertoo Google Maps. Tosiaankin onni, että huomasin. Parempi lähteä saman tien kävelemään sinne. Nappaan pari kuvaa nätistä aukiosta, tiirailen puhelimen kartasta oikean suunnan ja alan astella.

Olen jo tottunut siihen, että Googlen reittiehdotukset ovat toisinaan melko luovia. On leveitä pääväyliä ja turistien suosimia katuja — mutta kun etsitään lyhintä mahdollista reittiä, on kävelijöille aina tarjolla vaihtoehtoisia oikopolkuja puistojen poikki ja asuinalueiden välistä. Senpä takia en ihmettele pitkiä, kuumia asfalttiteitä, betonisia alikulkuja, verkkoaidattuja lähiökoulujen pihoja tai isoja automarkettejakaan. Parin ostoskeskuksen kohdalla mietin jopa kahvitaukoa, kun jalkapohjia alkaa pakottaa. Päätän silti ensin etsiä aseman. Enää pari kilometriä.

Ehkä jonkinlaisten kellojen pitäisi soida, kun automarketit vaihtuvat autokaupoiksi ja autokaupat autokorjaamoiksi. Ehkä pitäisi miettiä, miksi vastaan tulee koko ajan vähemmän ihmisiä, miksi jalkakäytävät loppuvat teiden varsilta, miksi kartan ehdottama reitti näyttää kohti tietä josta ei varmasti vuosiin ole kukaan mennyt muuta kuin likaisella kuorma-autolla.

Mutta Interrail-sovelluksessa mainitun aseman nimi lähestyy tasaiseen tahtiin. Ehkä tämä on kaikkien aikojen huikein oikotie — ja kohta eteeni tulee komea, vanha asema ja sen edustalla vilkas turistien virta. Ehkä lähestyn jotain alikulkutunnelia, jonka toisella puolella avautuu täysin toisenlainen maailma.

Iltapäivä on jo pitkällä. Aurinko jyrää niskaan. Vesi pullossa vähenee. Viiden kilometrin yhtäjaksoinen kävely rinkan kanssa alkaa tuntua päkiöissä. Vielä tämä rähjäinen kadunpätkä.

Rehellisesti sanottuna en varmastikaan enää usko olevani oikeassa paikassa. 

Vanha punatiilinen asemarakennus nököttää pienessä mutkassa. Pihamaa on kevyesti nurmettunut. Vieressä on hökkelimäinen kioski-kahvila, jonka terassilla istuu muutama paikallinen ukko ja akka. Ei tarvinne erikseen kertoa, että he katsovat minua huvittuneen kiinnostuneena. Kierrän asemarakennuksen toiselle puolelle. Ruosteisia raiteita, kauempana sadan metrin mittaisia tavarajunia. Ei ihmisen ihmistä. Menen yhdestä ovesta sisään. Joku väittelee puhelimessa jossakin näkymättömissä olevassa toimistossa. Palaan ulos.

Tarkistan taas aseman nimen Interrail-sovelluksesta ja kartasta. Tämä se on, ei epäilystäkään. Mutta tämä se ei voi olla.

Kioski-kahvilan asiakkaat eivät näytä englannintaitoisilta. Mieleeni tulee kysyä asiaa tekoälyltä. 

Olen pitkin reissua säännöllisesti kokeillut, osaisiko Google Gemini auttaa milloin missäkin asiassa, ja kieltämättä tulokset ovat olleet hämmentävän vakuuttavia. 

Selitän tilanteen Geminille. Vastaus on yksiselitteinen: — Ei ole mitenkään mahdollista, että olet oikeassa paikassa. Kaikki matkustajaliikenne on Rusessa keskitetty pääasemalle. Olet luultavasti jollakin vähäisellä käytöllä olevalla teollisuus- tai tavara-asemalla. Hankkiudu mahdollisimman nopeasti takaisin pääasemalle.

Sitähän minäkin.

Laitan pääaseman kartan kohteeksi. Viisi kilometriä. Aikaa alle tunti. Näillä jalkapohjilla?

Milloin lie olen viimeksi huokaissut niin syvään. Miksi lähdin asemalta ilman että ensi töikseni tarkistin junan lähtöajan? Miksi en minkään vertaa epäillyt kaukaista asemaa? Miksi en heti kysynyt asiaa tekoälyltä? Tai ylipäätään joltakulta?

Piikkilankojen, maansiirtokoneiden ja halkeilleiden asfalttiteiden keskellä tuntuu yhtäkkiä hyvin yksinäiseltä. 

Halusin tehdä pitkän matkan yksin. Halusin irrottautua kotielämästäni niin paljon kuin kykenen. Halusin vapauden tulla, mennä tai jäädä — ilman että tarvitsisi olla huolissaan kenenkään muun jaksamisesta tai mielialasta. Jos itse uskoisin pystyväni, tekisin niin kuin halusin — ja jos jokin menisi pieleen, kärsisin seuraukset. Olen kuitenkin Euroopassa, lähellä kaikkea. Jos juna jättäisi, pääsisin johonkin yöksi.

Kun on yksin, on joskus yksinäinen. 

Kymmenen minuuttia takaisin päin käveltyäni myönnän tosiasian: En millään ehdi ajoissa pääasemalle kävellen. Minulla ei ole paikallista valuuttaa, ja vaikka olisikin, mistä löytäisin oikean bussipysäkin saati lippuautomaatin? Miten nämä asiat ylipäätään toimivat Bulgariassa?

Risteyksessä tiirailen ja mietin. Vähistä vaihtoehdoista päädyn BMW:n jälleenmyyjään. Kello on aika paljon ja paikka näyttää hiljaiselta — mutta eikö tämä ole ihan järkevä aika pitää autokauppaa auki? Sisällä näen keski-ikäisen naisen toimistoikkunan takana. Hetken viittilöinnin jälkeen tohdin avata oven. Englanniksi ei selviä juuri mitään. Alan jo kaivaa puhelinta esiin, jotta voisin kirjoittaa asiani kääntäjään. Silloin paikalle osuu alle kolmekymppinen mies. Selitän uudestaan omituisen tilanteeni. Tilanne ymmärretään. Taksi on ainoa ratkaisu.

Siirrymme toisaalle isossa rakennuksessa. Miehiä toimistossa tietokoneiden ja puhelimien ääressä. Nopeaa vierasta kieltä. Erotan vain sanan "taksi". 

Taksi onnistuu. Hyvä. Voinko maksaa kortilla? Ei, mitä luultavimmin en voi. Mutta kun minulla ei ole paikallista valuuttaa. Onko euroja? No on, mutta ei paljon... Kymppi. Kymppi riittää. Kiitos.

Vartoilen kiiltävänpuhtaiden bemareiden välissä pihan suuntaan tuijottaen. Näen taksin. Toimistosta kurkistaa ulos aiemmin puhelimessa ollut mies. — Se on tuo! — Kiitos, sitä arvelinkin!

Könyän lukuisine tavaroineni takapenkille. Kuljettaja on iloinen, puhelias, vanhempi mies. Hän yrittää sinnikkäästi luoda keskustelua kielellä josta kahdeksasosa on bulgariaa ja loput huonoa englantia. — Jaa mistä olen? Suomesta. — Haa, Finlandia! Jari Litmanen! — Kyllä, sama maa.

Taksimatka kestää kymmenisen minuuttia. Sinä aikana ehdimme solmia Bulgaria–Finlandia -veljesliiton, rakentaa uuden Ystävyyden sillan, joka ylittää paljon enemmän kuin Tonavan. Kun jo kaarramme aseman pihaan, luulen saavani varoituksen: Jos menen Varnaan, siellä on mafia. Iso mafia. Täälläkin on mafia, mutta Varnassa on isompi! Ehkä ymmärrän väärin.

Kymmenen euron setelini kelpaa maksuksi, kuten sovittua. En yhtään tiedä, onko se paljon vai vähän. Minulle se on vähän tai juuri sopivasti.

Etsin oikean laiturin. Siellä on juna. Näyttö kertoo, että se lähtee parin minuutin päästä — yli kymmenen minuuttia aiemmin kuin mitä Interrail-sovellus kertoi. En ehdi hankkia juotavaa. Minulla on pari desiä vettä ja desi mehua. Ehkä se riittää neljän tunnin junamatkalle.

Muista jatkossa tarkistaa aikataulut asemalta. Älä luota sovelluksiin. Paitsi ehkä tekoälyyn, ainakin joskus.

Ruse, englannin 'juoni, huijaus'. Kaupungin nimi oli enne. Mutta ketä tästä sietäisi syyttää? Ehkä ole yksin mielipiteineni, mutta syyttäisin yksin minua. Huijasin itse itseäni.