Sarjassamme "erikoisia koettelemuksia"

Junamatka Varnasta Plovdiviin. Samassa vaunuosastossa kanssani on kolme muuta — keski-ikäinen mieshenkilö, kolmekymppinen nainen ja hieman alle kolmekymppinen nuorukainen. Ensin mainitut ovat kerrassaan miellyttäviä ja rauhallisia. Nuorukainen sen sijaan...

Hän tulee vaunuun jotenkin turhalla tohinalla. Hajustetta (partavettä tai deodoranttia) on todella ylenpalttisesti. Kuuden istuimen koppi täyttyy välittömästi läpitunkevasta, tukahduttavasta lemusta. Nuoret, nuoret! Mitä te oikein nykyään teette? Vai tuoltako minäkin haisin silloin kun vielä käytin hajusteita? Kuinka monta ihmistä olen tappanut?

Hän laittelee tavaroitaan hyvän tovin. Hänellä on muovikassillinen eväitä, lähinnä banaaneja, joita hän alkaakin melko pian popsia. Hän tarjoaa niitä meillekin. Kieltäydymme. 

Pian hän laittaa kuulokkeet korvilleen ja kaivaa esiin puhelimen ja kuulakärkikynän. Hän tuijottaa näyttöä kiinteästi. Soittaa pari pitkää puheluakin, ääntään varomatta. Kynää hän ei varsinaisesti tarvitse, mutta hänellä ilmeisesti vain täytyy olla se kädessä. Hän pureskelee ja imeskelee sitä — ja ennen kaikkea hän heiluttelee sitä. Kahden sormen välissä edestakaisin. Pakonomaisia pyrähdyksiä, hitaampia huljutteluja, rytmikkäästi, ilman rytmiä... Kynän sisällä olevat liikkuvat osat värisevät ja helisevät tuskin kuuluvasti. 

Jos tätä jatkuisi vain pari minuuttia, tuskin muistaisin koko asiaa matkan jälkeen. Mutta reilun vartin jälkeen se alkaa jo hieman ihmetyttää. Ja kun sitä on jatkunut puoli tuntia, nuori nainen sanoo hänelle jotakin — ja heiluttelu loppuu. Vain jatkuakseen viiden minuutin päästä uudestaan. Se ei taukoa kuin kynän käydessä suussa. 

Ja toki lopulta, kun juna viisi ja puoli tuntia myöhemmin saapuu pääteasemalle.