Annan Istanbulille täydet pisteet

Kuten jo totesinkin, sain etukäteen sisäpiirin tietoa Istanbulin tilanteesta. Anna oli yksi niistä, joille olin heitellyt viestejä Couchsurfingin kautta. Aina on mukava saada paikallista kontaktia, koska he tietävät minne kannattaa mennä — ja Anna oli luvannut näyttää Kadiköyta niin paljon kuin ehtisi.

Olin sopinut näkeväni hänet tulopäivän iltana, jahka hän pääsisi töistä kotiin. Olin saanut itseni ojennukseen hotellilla, käynyt suihkussa ja hoitanut karun näköisiä puremajälkiäni. Sää oli lämmin, mutta halusin silti peittää enimmät jäljet pitkähihaisella.

Anna tuli lopulta, jonkin verran myöhässä. Hän oli ollut töiden jälkeen todella väsynyt ja halunnut levätä hetken. Sen jälkeen ei aikaa hukattu.

Kävimme tapaamassa hänen ystäviään pienessä baarissa, jonka omistajakin oli hänen ystävänsä. Monia nimiä, monia kasvoja joita en luultavasti näkisi uudestaan. Mutta ilmapiiri oli lämmin ja ystävällinen. Koska tässäkin paikassa oli hyllyllinen kirjoja, mainitsin Paolan minulle osoittamat kirjakauppakahvilat satamassa. Anna oli samaa mieltä, että yhteys oli ehkä hivenen outo mutta erittäin mukava — kirjat ja kahvi kuuluivat ehdottomasti yhteen.

Kävelimme merenrantaan. Istahdimme kiville lähelle yhtyettä, joka soitti jazz-standardeja seisaallaan kävelytien laidassa. Katselimme tyytyväisen näköisiä kissoja ja hitaasti taivaanrantaa kohti lipuvaa aurinkoa. Väkeä istuksi nurmella ja rantakivikossa nauttimassa lämpimän illlan rauhasta. Vanha mies tarjosi hupaisaa soutuveneretkeä edestakaisin rannan tuntumassa — ja sai useampiakin nuoria turisteja asiakkaakseen. Meitä ajatus huvitti. Eihän parikymmentä metriä irti rannasta tarjonnut näkymien puolesta mitään uutta, eli oliko soutuvene sitten vain joillekuille riittävän eksoottinen elämys?

Auringon laskeuduttua ilta viileni nopeasti. Lähdimme takaisin kohti pikkukujien vilinää. Matkan varrella hyödynsimme ison mutta lähes tyhjän ravintolan helpotusosastoa. Anna sanoi, että ravintola kuului ketjuun jota hän ei rahallisesti tukisi, koska sen omistaja kannatti konservatiiveja ja nykyistä hallitusta. Oli olemassa musta lista paikoista, joista useimmat turkkilaiset pysyivät kaukana. — Mutta vessassa niissä voi toki käydä, Anna virnisti. Kun kysyin, mistä tiedän mitä firmaa tukea ja mitä ei, Annan vastaus oli yksinkertainen: — Älä mene niihin paikkoihin missä on paljon tilaa!

Pistäydyimme syömässä taivaallisen makuiset baklavat, minkä jälkeen päädyimme baariin raki-lasillisille. (Jos jollekulle on epäselvää: Turkissa raki tarkoittaa anisviinaa, eli samaa kuin ouzo Kreikassa. Kreikassa raki sen sijaan on rypälemäskistä tehty kirkas tisle, vastaava kuin Italian grappa — käytännössä heidän "pontikkansa".) Kirkas neste muuttui harmaaksi jääpaloilla tai vettä lisäämällä. Huumaava aniksen maku siivitti keskustelua.

Anna oli töissä hotellissa. Aiemmin hänellä oli ollut omakin yritys, mutta korona oli sekoittanut matkailualan ja tehnyt monista pienistä firmoista kannattamattomia. Anna piti työstänsä, mutta kun kysyin mikä oli hänen unelmatyönsä, hän nauroi: — Unelmatyö on tietenkin ei työtä ollenkaan! Niinpä tietenkin, ajattelin hiljaa hymyillen, ehkä itsekin mieluiten eläisin vain matkustellen. Mutta toki tämä oli hyvä muistutus oman elämäntilanteeni mukavuudesta — työstä jota saattaisin tehdä jonkin verran vaikkei kukaan maksaisikaan.

Työtä tai ei, Anna ei pystynyt matkustamaan — muualle kuin takaisin kotimaahansa Iraniin. Tämä varjo viipyili keskusteluissamme kaiken aikaa. Aina kun aloin innolla selittää jotain matkan varrella kokemaani, sama ajatus iski piikkinä: Kaikilla ei ole edes mahdollisuutta matkustaa, valtaosalla maailman ihmisistä tietenkin taloudellisista syistä. Rahasta ei kai niinkään ollut Annan tapauksessa kyse, ainoastaan politiikasta ja byrokratiasta.

Silti noissa iloisissa silmissä loisti toivo ja uuden oppimisen into. Ajattelin, että Anna oli aktiivinen Couchsurfingissa, koska tapaamiensa turistien kautta hän tavallaan pääsi matkustamaan. Hän tuntui kuuntelevan kiinnostuneena mitä tahansa tarinoita.

Viisumiprosessit ovat pitkiä ja vaivalloisia. Mitä hankalammat suhteet maalla on muihin maihin, sitä hankalampaa on rakentaa toimivia järjestelmiä. Ihmisten halu liikkua hukutetaan paperiin. Annalla olisi pian mahdollisuus hakea viisumia ja päästä käymään edes jossakin lukuisista unelmakohteistaan. Moni noista kohteista oli oman matkani varrella, ja tajusin miten itsestäänselvänä olin pitänyt sitä että halutessani voisin mennä mihin tahansa niistä.

Parikin asiaa tapahtui pian Istanbulista lähtöni jälkeen. Alueelle iski kaksi maanjäristystä, joissa isommilta tuhoilta onneksi vältyttiin. Iranissa puolestaan sattui tuhoisa räjähdys, jossa kuoli yli viisikymmentä ja loukkaantui toista tuhatta ihmistä. Poliittinen tilanne, korruptio, rappeutuva infrastruktuuri ja vääjäämättömät onnettomuudet painavat ihmismieltä alas. Kurjuudesta tulee osa elämää, siihen jopa turtuu. Kansalla on tunne, että kukaan ei oikeasti piittaa ja ihmishenki on halpa. Olipa lupauksissa tuonpuoleisesta perää tai ei, ne tuntuvat poskettoman helpolta tavalta hallita massaa.

Anna ei antanut kohtuuttoman epäreiluuden lannistaa itseään. Hän luotti siihen, että hymyyn vastataan hymyllä. Hänen vilpittömään elämäniloon oli helppo yhtyä. Ei ihme, että koko kaunis, pitkä, moniin aiheisiin uinut ilta jäi vaikuttavana mieleeni.

Sain seuraavaa päivää varten vinkin pariin hyvään ruokapaikkaan ja jopa hamamiin. En pohtinut, miten ehtisin kokea kaiken. Minulla oli vain pari päivää aikaa — Annan tavoin ottaisin siitä kaiken irti.