Ateenan ihmeitä ja ihmisiä

Ateena on historiallinen ja moderni, ruuhkainen ja autioituva, köyhä ja rikas. Vaikka yllättävissäkin risteyksissä saattaa yhtäkkiä hoksata pylväitä tai raunioita kaiken takana tai yläpuolella, valtaosin keskusta on vain ilman kummempaa suunnittelua täyteen rakennettua uudempaa tai ikääntyvää kaupunkitaloa. On jokusia kauniita puistoja ja väljempiä aukioita, mutta enimmäkseen liian kapeita katuja täynnä hullusti pysäköityjä autoja, liian tiheään rakennettuja kortteleita ja ruuhkaisten liikenneympyröiden keskelle jääneitä aidattuja suihkulähteitä. 

Autoja kulkee kaikkialla loputtomana virtana. Huolimatta kohtuullisen toimivasta metroverkosta asukkaat haluavat ajaa autoillaan. Koska ruuhka on jatkuva, bussiliikenteen on vaikea pysyä aikataulussa — ja senpä takia asukkaat tukeutuvat vieläkin enemmän autoihinsa.

Vaikka talouskasvu on merkittävää, velkakriisi suunnilleen selätetty ja korruptiokin onnistuttu saamaan aisoihin uudella lainsäädännöllä, ongelmia löytyy edelleen. Kaupunki laajenee pinta-alaltaan. Ne joilla on varaa muuttavat uusiin lähiöihin, mutta köyhillä ei ole varaa keskustan vuokriin. Kaduilla nukkuu paljon ihmisiä pahvinpalasilla. Saastetta, likaa ja roskaa riittää.

Pääni oli melko sumuinen Ateenan jäljiltä. Vajaasta kahdesta viikosta vietin pari päivää tietovisaa juonimalla, kolmisen päivää vatsavaivoissa ja päivän–pari etsien apua vatsavaivoihin. 

Jos Euroopan Jyväskylä minulle jotain opetti, niin ehkä sen että en voi syödä mitä haluan. Ja reissussa korostuu terveellisen ruoan merkitys.

Merkittävät ruokaelämykset jäivät Ateenan osalta harvoiksi. Vakiopaikakseni muodostui UP, joka oli aivan hostellin lähellä, korttelin toisella puolella. Sen raakaruoasta löytyi vaivoihini sopivia herkkuja kuten keittoja ja puuroja, mutta myös salaatteja ja burgerintapaisia.

Pari kertaa jäin paikan päälle syömään. Ison toimistorakennuksen katutasossa oli pylväiköllinen käytävä, joka tarjosi luontaisen katoksen UPille ja muille pienille ruokapaikoille. Käytävässä oli jonkin verran pöytiä ja tuoleja. Se ei ollut idyllisin paikka syödä, sillä käytävä toimi yhdenlaisena tuulitunnelina. Kreikkalaiseen streetfood-tyyliin tuntui kuuluvan kaiken pakkaaminen erikseen, ja kevyt pakkausroska ampaisi välittömästi pieneltä pöydältä tuulen matkaan ellei ollut erityisen varovainen. 

Erikoisin piirre UPissa oli taustamusiikki. Kaiuttimista ei varsinaisesti tullut mitään mitä kutsuisin musiikiksi. Niiden parin puolituntisen aikana, mitä itse vietin paikan lähettyvillä, äänimaailma oli aina sama: pienen tiibetiläisen äänikulhon kilahdus ja pitkään soiva, korkeampi nuotti — isomman tiibetiläisen äänikulhon kilahdus ja pitkään soiva, matalampi nuotti — sitten taas se korkeampi nuotti, ja matalampi nuotti — korkea nuotti, matala nuotti, korkea nuotti, matala nuotti... Ymmärrän, että äänimaailmalla yritettiin ehkä viestittää jotain yksinkertaista, buddhalaishenkistä elämäntapaa, mutta jos olisin itse ollut töissä kyseisessä putiikissa, olisin mitä luultavimmin repinyt kaiuttimet seiniltä viimeistään kolmannen päivän aamuna. Tai jos kaiuttimet olisivat olleet liian korkealla, olisin ehkä repinyt korvani irti. Tai työsopimuksen tai pelihousut. Jotain repäisevää tilanne olisi vaatinut.

Alkuperäinen ajatukseni ei ollut viettää Ateenassa kuin vajaa viikko — olisin todella halunnut kokea toisenkin saaren tai pikkukylän vuoristossa. Mutta voimat eivät riittäneet. Vaikka terveysongelmat hieman hidastivat elämää ja vaikeuttivat asioista nauttimista, hyviäkin kokemuksia riitti kylliksi. Taas kerran, ne liittyivät enimmäkseen ihmisiin.

Maria on Argentiinasta, mutta puhuu suomea koska on asunut Suomessa monta vuotta. Nyt hän etsii jotain uutta, koska Suomi on tylsä. Törmäämme Couchsurfingin kautta, sovimme hankalan tapaamisen Glyfadan suunnalle. Sinne kertyy Ateenan keskustasta matkaa junalla ja bussilla toista tuntia — varsinkin kun bussit eivät mene sinne minne Google Maps väittää. Yli kahden tunnin sompailun jälkeen olemme molemmat samalla raitiovaunulinjalla — eri raitiovaunuissa, ajamassa vastakkaisiin suuntiin. Jään satunnaisella pysäkillä pois ja nousen lopulta samaan vaunuun missä Mariakin on.

Yhteinen kieli on jotakin suomen, englannin ja arvauksen välillä. Emme anna sen häiritä. Kävelemme pitkän matkan kuvitellen pääsevämme jossain kohtaa rantaan. Lähes koko ranta on erilaisten hotellien yksityisessä omistuksessa. Ihmettelemme ortodoksikirkkoa, syömme jäätelöä. Hellyn pienen tytön anovaan katseeseen ja kaivan kolikon taskustani — pian paikalle tulee kaksi muuta tyttöä. Maria toteaa ettei olisi pitänyt heltyä. Minä en ole varma.

Marialla alkaa uusi työ Ateenassa. Hän joutuu omaksumaan monimutkaisen tietokonesysteemin, jonka avulla hän selvittää etänä erään ison firman asiakasongelmia. Hänen valttinsa on laaja kielitaito. Kaksi viikkoa hän saa asua ilmaiseksi hotellissa, sitten hänen pitää löytää itselleen asunto. Sinällään hänen ei tarvitsisi olla juuri pääkaupungissa, mutta jostain syystä firma haluaa rajoittaa asiakaspalvelijoidensa liikkumista antamalla heille painavat ja isokokoiset tietokoneet kaksine monitoreineen. Ehkä työ ei onnistuisi läppäriltä — tai ehkä firmaa kiusaa ajatus, että heidän työntekijänsä voisivat tehdä työnsä rennosti missä tahansa. Ei saa työ olla kivaa.

Palaamme keskustan suuntaan. Matkanteko on vähintään yhtä mutkikasta kuin mennessäkin. Odottelemme vartin ajan bussia lähes pimeällä kadulla bajamajan ja roskakasan välissä, sitten toteamme että jaksamme kävelläkin. Pireuksen tienoilla laskeudumme pitkät, kallioseinämään rakennetut portaat alas pieneen ravintolaan, missä näemme Marian työkaverin sekä joukon muita Couchsurfing-ihmisiä. 

Puheenaiheet vaihtelevat työn modernista määritelmästä siihen, miksi kaikki epäilevät Marian työkaverin seksuaalista suuntautuneisuutta. Väki vähenee, kunnes kaikki päättävät lähteä nukkumaan.

Ateenan viitisentoista vuotta sitten avattu Akropolis-museo on jättimäinen kompleksi. Toki esillepantavaakin riittää. 

Viidessä kerroksessa on yhteensä viitisentuhatta patsasta, reliefiä, astiaa, korua ja muuta. Kaikki yksinomaan Akropolis-kukkulalta ja sen lähiympäristöstä. Mikä tahansa näistä olisi monessa maassa ainutlaatuinen löydös — täällä tarjonta on suorastaan uuvuttavaa.

Netistä puhelimeen ladattavassa äänioppaassa on satakunta valikoitua kohdetta. Kuudenkymmenen kohdalla iskee ähky. Tarinat ovat mielenkiintoisia, mutta eivät onnistu jäsentymään. Pohjalla pitäisi olla melko laaja perustietämys, jotta kukin esine historioineen kiinnittyisi oikean kohtaan kokonaisuutta. Se ei toki ole museon vika, saati sitten Kreikan rikkaan ja moniulotteisen menneisyyden.

Ehkä vaikuttavimpana jää mieleen Athena Polias -temppelin päätykolmion jäänteet, jotka on koko komeudessaan tuotu sisälle eroosion armoilta. Athenen ja jättiläisten hahmot nähdessään voi vain kuvitella miten mykistävä kuva on ollut paikoillaan yläilmoissa ennen koko rakennuksen tuhoutumista.

Kovasti toivoisin, että Ateena saisi pian takaisin Parthenon-temppelinkin päätyjen veistokset ja muut kuvat — tai sen mitä niistä on jäljellä venetsialaisten piirityksessä sattuneen räjähdyksen jäljiltä. 

On ehkä totta, että Elginin luvaton ja nykyisillä mittapuilla huvittavan röyhkeä varastelu 1700-luvulla sekä British Museumin suojatumpi ympäristö pelastivat teokset jossain määrin Ateenan säältä ja saasteilta — mutta nyt Akropolis-museolla on täydelliset tilat valmiina palauttamista varten. Mielenkiinnolla odotan myös, millainen ketjureaktio siitä syntyy, kun britit alkavat vähitellen saada vaatimuksia ympäri maailmaa ja menettävät kaikki muilta kultuureilta omimansa aarteet.

Akropolis-museoon kannattaa varata kokonainen päivä hyvin nukutun yön jälkeen. Pidä myös selkeä ruokatauko. 

Pikainen juttutuokio hostellilla ranskalaisen Lean kanssa saa minut kokeilemaan opastettua kierrosta paikallisen ihmisen kanssa. Oppaat kuulemma tapaavat olla hyviä. Monet heistä ovat historian opiskelijoita tai muuten perillä kaupunkinsa taustasta ja tapahtumista.

William osoittautuu hauskaksi tyypiksi. Minun makuuni hieman liian teatraalinen, voitteko kuvitella, mutta hän tietää mistä puhuu ja osaa vastata kysymyksiin. Parituntinen kierros vie Akropoliin ympäri ja pariin muuhunkin kohteeseen — mutta ei tietenkään mihinkään maksulliseen paikkaan sisälle. Kierroksen lopuksi kiitoksiin ja kättelyihin kätkeytyvät setelit.

Ryhmä hajaantuu. Lean ja amerikkalaisen Aronin kera päädymme vielä myöhäiselle lounaalle. Etsinnässä on mahdollisimman autenttinen taverna, ja sellainen todellakin löytyy. Pienikokoinen, kuusissakymmenissä oleva isäntä häärää edestakaisin pienessä tilassa ja kirjoittaa tilauksia näennäisen sekavaan muistivihkoonsa. Kun olemme tehneet oman tilauksemme, hän sanoo: — Siinäkö kaikki? Minä söisin yksin enemmän! Minulla on ihmisiä ulkona jonottamassa! Yritämme selittää, että annoksien kokoa on vaikea arvioida ja että monet niistä näyttävät menun kuvissa tosi isoilta. Miehen ynseys saa Lean närkästymään. Lopulta hänen temperanttinsa voittaa isännän ja muun henkilökunnan puolelleen. Jotkut vain osaavat lukea tilanteita.

Aron on jo toinen erittäin epäamerikkalainen amerikkalainen johon tutustun tällä matkalla. Hän oli joutunut loukkaantumisen takia hylkäämään ammattiuran baseball-pelaajana vähän ennen isoja rahoja. Hän oli löytänyt riittävän hyvän toimentulon aivan muualta, ryhtynyt matkustelemaan ja oli sattumalta käynyt jopa Lean lapsuuden kotikaupungissa Strasbourgissa. 

Puhumme, että näkisimme vielä myöhemmin, mutta näin ei käy.

Eksyn yhteen Couchsurfing-tapahtumaan. Not So Bar on avuttoman pieni. Sisälle mahtuisi istumaan ehkä kymmenkunta ihmistä — pelkästään sohvasurffaajia on tullut kolmattakymmentä. Tapahtuman järjestäjä Michaël sanoo, että joskus on tainnut olla yli viisikymmentä. — Ja silti aina tässä baarissa? — Silti aina tässä baarissa.

Väki seisoksii pienissä ryhmissä baarin edustalla. Tuntuu, että jokainen tuntee entuudestaan jonkun. Minä en tunne ketään. Yritän päästä mukaan muutamaan keskusteluun. En oikein onnistu. Liikaa melua, liikaa ihmisiä. Not so interesting. Lähden takaisin hostellille.

Sinällään tuo sokkeloinen viihde- ja ravintola-alue on mielenkiintoinen. Viivähtelen erinäisissä risteyksissä. Ihmettelen Little Kook -ravintolan raivoisan mielipuolista ultra hyper neon -koristevalaistusta, jossa Disney törmää yhteen jonkin määrittelemättömän japanilaisen mentaliteetin kanssa. Tämä lienee suunnilleen niin kaukana mielikuvieni Ateenasta kuin vain mahdollista.

Tämä lienee niin lähellä mielikuvieni Ateenaa kuin mahdollista. Tarvottuani puolen tunnin ajan ylös pölyistä rinnettä, monenlaisten pylväiden, portaiden ja amfiteatterinäkymien ohi, sitten Propylaian valtavan portaikko- ja porttirakennelman ali, pääsen Akropoliin laelle.

Siinä ne nyt viimeinkin ovat — Erekhtheion ja Parthenon. Ensimmäinen ehompana, toinen massiivisempana. Erekhtheionin temppelin tunnettu naishahmojen rivistö on jäljennös — oikeat patsaat ovat museossa turvassa. Parthenonin temppeliä tuetaan vähän joka suunnasta, pylväiden lomassa on metallirakenteita, turvavaijereita ja nostureita. Silti kapiteeleihin tähyäminen saa ihmettelemään entisaikojen rakennustaitoa. Päätyepiteetti on Elginin ryöstöoperaation jäljiltä lähes tyhjää täynnä. Yritän kuvitella museon pienoismallissa näkemäni veistosrivin oikeassa koossa kymmenen metriä yläpuolelleni ja henkeni salpautuu.

Akropolis, sananmukaisesti korkealle rakennettu kaupunki, on ollut vaikea valloittaa. Pyhimmät ja tärkeimmät asiat ovat aina olleet siellä. Antiikin aikaan Parthenonin temppeli kätki sisälleen valtavan Athene-patsaan. Venetsialaisten hyökätessä 1600-luvulla paikka toimi ruutivarastona — valitettavasti.

Korkealla tuulee. Hiki kuivuu paidasta nopeasti. Kävelen kukkulan toiselle laidalle, mahdollisimman kauas Propylaian portista. Siellä lepattaa korkeassa tangossa jättikokoinen Kreikan lippu. Ennen Ateena puolusti itseään täältä käsin muita Hellaan niemimaan kaupunkivaltioita vastaan. Nyt lippu rummuttaa yhtenäisyyttä vimmaisella jytinällä.

Javieralla riittää virtaa. Kolmekymppinen chileläinen on Ateenassa osallistuakseen isoon konferenssiin. Hän on geriatrinen hammaslääkäri. Työ ei estä olemasta sosiaalinen. Aikaa tuhlaamatta hän juttelee kaikkien tapaamiensa ihmisten kanssa niin hostellilla kuin muuallakin. Hän on välittömästi välitön, hän ohittaa tutustumisen vaivaannuttavuuden ja aloittaa keskustelun. Hän näyttää satoja ottamiaan valokuvia. Monissa hän on itse kuvassa — joko hän on ottanut selfien tai sitten hän on vain hymyillyt ventovieraalle ja tökännyt puhelimensa tämän käteen.

Kuvista hän kasaa Instaan koosteita, jotta hänen perheensä maailman toisella laidalla näkee kaiken mitä hän tekee. Hän on heille ikkuna ulkomaille. Vielä iltamyöhällä muiden jo mennessä nukkumaan hän istuu portaikossa ja juttelee toista tuntia poikaystävänsä kanssa. Aamulla hän on hereillä ennen muita.

Työn ja sosialisoinnin lisäksi hän rientää nähtävyydeltä toiselle. Hän näyttää puhelimensa kartalla olevat parikymmentä merkkiä — näissä kaikissa pitää käydä, ja jokunen on vielä jäljellä. Hän on käynyt uimassa lähisaaren rannalla, jossa käyskentelee puolivillejä peuroja ja riikinkukkoja. Hän on käynyt Akropoliilla samana päivänä kuin minäkin, ja epäilemättä ehtinyt sen jälkeen vielä pariin muuhunkin paikkaan.

Olen yhden päivän ajan mukana hänen menossaan. Energia tuntuu tarttuvan.

Hän tietää ilmaisen konsertin jossakin. Hän haluaa kuulla sen vaikka vain osittainkin, koska on pari päivää sitten ihastunut kyseiseen musiikkityyliin jonkin baarin tanssiesityksessä. Kotipuolessa hän harrastaa etnistä tanssia, ja intoutuu moiseen täälläkin. Luonnollisesti hänellä on kymmeniä kuvia baari-illan improvisoidusta tanssista varsinaisen esiintyjän kanssa.

Liikennetyöntekijöillä on lakko. Metrot eivät toimi. Saamme epävarman tiedon joistakin busseista. Etsiydymme pysäkille. Bussia ei kuulu, mutta sillä välin Javiera tutustuu espanjalais-kreikkalaiseen mieheen joka odottelee toista bussia. Vartissa hän tietää miehestä enemmän kuin mitä itse saisin keneltäkään kyseltyä yhden viikonlopun aikana.

Lopulta otamme Uberin. Javiera on tottunut niiden käyttöön. Kun minä vielä emmin, hän on jo tilannut auton ja lupaa maksaa. Tarjoan myöhemmin vastavuoroisesti jäätelöt.

Ateenan uusi kulttuurikeskus on valtava kompleksi. On oopperaa, taidenäyttelyä, patsaita, suihkulähteitä, allasta, puistoa. Suuntaamme puistoon, josta on tehty koko kansan yhteinen paikka juoksuratoineen ja kuntoiluvälineineen, musiikkipeleineen, kiipeilyratoineen ja sokkeloineen. Ja väkeä tosiaan riittää.

Kaiken keskeltä löytyy valtava nurmirinne, jonka päätyyn rakennetulla lavalla yhtye yhä soittaa. Olin monen kertaan manannut, että emme millään ehtisi. Olimme lähteneet liikkeelle vähän sen jälkeen kun konsertti oli aikataulun mukaan jo alkanut, ja matka oli kaiken kaikkiaan kestänyt toista tuntia. Mutta ehdimme kaikessa rauhassa kuunnella vielä neljä kappaletta. Ja tietenkin Javiera haluaa meistä selfien yhdessä solistin kanssa — eikä hänen tarvitse muuta kuin mennä ja kysyä.

Kävelemme ison, aiemmin kuninkaanlinnan alueisiin kuuluneen puiston läpi vanhalle olympiastadionille. Täällä olen päättänyt kuvata toukokuun visaa varten urheilukysymyksen. Sitä ennen pengomme olympialaisnäyttelyn ja otamme kymmeniä erilaisia poseerauskuvia. Javiera haluaa myös juosta täyden ratakierroksen ja pyytää minua kuvaamaan sen timelapsella. Kierrosta juostessaan hän kuvaa samalla itse videota itsestään. Sen jälkeen hän hyppii portaat ylös luokseni, eikä vaikuta edes erityisemmin hengästyneeltä.

Liikahdamme Uberilla seuraavaan paikkaan. Mukaan seuraan liittyy Javieran kollega — nainen, johon hän on tutustunut vasta pari päivää sitten konferenssissa ja jota hän jo nyt ylistää ihanaksi ystäväksi. He ovat päättäneet todistaa Ateenan kauneimman auringonlaskun. Ajelemme Lykavittós-kukkulan juurelle ja ostamme liput kallion sisällä kulkevaan funikulaariin.

Kukkulan laella on järjetön tungos. Kaikki ovat yrittäneet löytää hyvän paikan, kaikkialla kurkotellaan ja ängetään. Aurinko laskee. Kaksisataa puhelinta videoi. Harva katsoo näkymää suoraan. Heti kun aurinko on hävinnyt, isoin osa väestä kiirehtii pois. Pääsen vihdoin istumaan muurin kylkeen ja uppoudun taivaan värileikkiin. Laskeutuiko noiden vuorten taakse aurinko vai sateenkaari?

Sanomme näkemiin Javieran ystävälle ja kävelemme hostellille. Alan olla koko lailla poikki, mutta Javiera alkaa välittömästi kokata itselleen neljän kananmunan iltapalaa. Hän juttelee Santi-nimisen nuoren argentiinalaispojan kanssa. Hän esittelee meidät: — Antii, this is Santii! Hänestä se on hillittömän hauskaa. Santi on onnistunut matkustamaan Ateenaan asti ilman minkäänlaista englannintaitoa.

Huomaan Lean. Hän on palannut pikareissultaan Naxosiin. Kuulemma myrskysää vei ison osan ilosta, ja paluumatkalla laiva oli täyttynyt oksennuksen hajusta. Hän ihmettelee ääneen toisessa pöydässä nauravaa Javieraa. Minua huvittaa sekä yhteinen huomiomme chilettären energiasta että meidän selvästi hillitympi käytöksemme. Kun mainitsen, että pitkien päivien jälkeen hän vielä jaksaa soittaa pitkän videopuhelun sulholleen, Lea hämmentyy. — Luulin, että hän ja tuo argentiinalainen ovat pari? — Eivät kai sentään, minusta he tapasivat vasta eilen.

Ateenan vähistä hyvistä ruokakokemuksista paras on viimeinen ilta ennen lähtöäni. Lea on myös lähdössä seuraavana päivänä, tosin toiselle saarelle. Hänen on käytettävä illalliseen kaikki hostellin jääkaappiin ostamansa ainekset. Siitä riittää minullekin. En juurikaan saa tilaisuutta auttaa ruoanlaitossa, sillä Lea on nopea. Korvaukseksi haen lähikioskista oluet.

Keskustelumme tekee laajan kaarroksen pienen ihmisen elämästä talouden ja politiikan kautta kysymykseen mikä on elämässä tärkeintä. Lea toivoisi voivansa vapaammin järjestellä elämäänsä. Työtä jaksaisi paremmin, jos siitä saisi useammin lyhyitäkin irtiottoja. Itse yritän muotoilla vajaalla englannintaidollani ajatusta jonka vasta hiljattain olin jotenkuten mumissut suomeksi:

Jossain kohtaa Kreikkaa huomasin ajattelevani, että jahka tämä matka on ohi, palaan normaaliin arkeen, eli siis... ...ja ensimmäinen mielikuvani oli jostain syystä jokin hetki Wrocławissa. 

Ei, eihän nyt sentään — en minä asu Puolassa. Päässä vilisi useitakin kuvia matkan alkuvaiheilta, ennen kuin sain silmieni eteen kuvan asunnostani Jyväskylässä. Aivan, tuollahan minä elän.

Kaikki tämä tapahtui tietenkin hyvin nopeasti, ja vain aivojen alitajuisena syötteenä. Totta kai järjen tasolla tiesin kuka ja mistä olen. Mutta olin ollut sen verran kauan liikkeellä, että muistikuvat lähimenneisyydestä eivät olleet automaattisesti jotain Suomessa kokemaani.

Ehkä minulle tarpeellinen irtiotto on niin pitkä, että muisti ei heti yllä aikaan ennen irtioton alkuhetkeä? Tässä tapauksessa siis puolitoista kuukautta — olisiko se aina yhtä pitkä aika, vai riippuisiko se siitä minne menisin ja mitä tekisin tai kokisin?

Ymmärsin kuitenkin, että lyhyt matka ei riittäisi minulle, jos todellakin haluaisin saada ajatukseni muualle. Voi olla, että olin tiedostanut tämän jo joskus aikaisemminkin, mutta en ollut koskaan sanonut sitä ääneen itselleni — saati muille.

Puolitoista kuukautta. Toinen mokoma vielä edessä.