Chaos > Chios

Viimeinen ilta Istanbulissa, ennen kuin matka jatkuu Çeșmen kautta Chiosin saarelle Kreikkaan.

Kadiköyn kodikkailla kaduilla sadat baarit pursuavat väkeä. Näen vielä Annaa. Hän tietää, että Woodstock-nimisessä baarissa on jamit, ja ensimmäisenä esiintyjänä on iranilaistaustainen yhtye. Pienenpuoleiseen kellaritilaan sulloutuu toistasataa meluisaa nuorta aikuista. Bändi aloittaa melkein puoli tuntia myöhässä. Musiikki vie mukanaan, vaikka kuulovaurio on lähellä takanani olevan nuoren aikuisen vislatessa suoraan korvaani. Armottomassa tungoksessa on mahdotonta väistää.

Kolmen pitkän kappaleen jälkeen tajuan, että minulla alkaa olla kiire. Pitää päästä ulos baarista, hakea rinkka hotellilta ja järjestää itseni Esenlerin linja-autoasemalle. Puolitoista tuntia kuulostaa riittävältä. Niin aina.

Hyvästelen, lasken vielä seteleitäni. — Nuo riittävät kyllä Esenleriin, Anna vakuuttaa, — ja voit aina käyttää pankkikorttia. Epäilen sitä vahvasti, sillä päivemmällä olin huomannut ettei kortti toimi.

Pusken ihmismassan läpi ja kapeat portaat ylös. On jo valmiiksi kuuma. Ulkona on onneksi hieman viileämpää. Eksyn mutkittelevilla kaduilla ensimmäisen kerran jo ennen kuin löydän takaisin hotellille — vaikka olen kävellyt samoja katuja useita kertoja ja minulla on puhelimessa Google Maps auki. Olen ruutukaavaihminen.

Puhelin on toinen huolenaihe. Akku ei enää toimi kunnolla, tyhjenee puolessa päivässä. Kaivan esiin vara-akun ja vastikään Budapestista ostamani latauskaapelin. Yhdistelmä on hankala, kun johto jää kiinni milloin mihinkin — jos ei omiin tai vastaantulijoiden vaatteisiin, niin sitten rinkan lukuisiin remeleihin. Toisessa kädessä on lisäksi pienempi reppu. Hiki alkaa virrata.

Matkalla hotellilta juna-asemalle eksyn toisen kerran, kun en usko Google Mapsia — tuossahan on ihan selvästi lyhyempi reitti. On kyllä, mutta reitin varrelle osuu hankalasti ylitettävä katu, minkä jälkeen tulen alueelle jossa on mahdotonta arvata mitä mikin kartan yksityiskohta tarkoittaa. Näen Marmaray-junat suoraan yläpuolellani, mutta en ymmärrä mistä pääsen sinne. Eksyn kolmannen kerran, kävelen edestakaisin ylenpalttisen massiivisesti rakennetulla aukiolla jonka merkitystä on myöhäillan hämärässä vaikea arvailla. — Marmaray? kysyn mieheltä joka näyttäisi tietävän. Hän elehtii ja puhuu turkkia. Kiitän neuvosta ja jatkan.

Lopulta löytyy lippuluukku. Käteinen ei käy, virkailija viittilöi automaateille. Kokeilen jälleen ladata lisää rahaa IstanbulKartille. Ei onnistu — pankkikortissa siis todellakin on jotain vikaa. Yritän ymmärtää, miten seteleiden syöttäminen toimii. Nähtävästi siten, että syötetään yksi seteli ja lopetetaan toiminto. Aloitetaan uusi toiminto, syötetään toinen seteli ja lopetetaan toiminto. Sitten aloitetaan uusi toiminto, syötetään kolmas seteli ja lopetetaan toiminto. Tavattoman näppärää. Automaatti nielee loput kaksikymppiseni, pienemmät setelit eivät kelpaa. Eli kun myöhemmin vaihdan metroon, minulla ei ole oikeanlaista käteistä. En ehdi murehtia sitä nyt, vaan kiiruhdan portaat ylös. Marmaray lähtee juuri kun astun sisään.

Yenikapin asemalla en pääse Marmaray-junan alueelta metron alueelle, koska matkakortilla ei ole tarpeeksi rahaa. Näen vartijan. Hän puhuu puhelimeen. Menen hänen luokseen, ja hän nostaa sormen merkiksi että pitäisi odottaa. Näytän epätoivoiselta, sillä tiedän että metromatkan jälkeen minulla on enää hyvin vähän aikaa löytää bussi. Vartija ei kiirehdi. Paitsi kun kaksi turkkilaista tulee kysymään jotain, hän vastaa heille puhelunsa lomasta.

Hän lopettaa puhelun. Näytän seteleitä. — Minulla on tarpeeksi rahaa, mutta nämä eivät kelpaa koneeseen, eikä pankkikorttini toimi. Ehkä olen riittävän surkean näköinen, kun hän viimein päästää minut portista ilmaiseksi. Kiitän ja jatkan matkaani. Näen metron merkkejä. Sinne.

Parinsadan metrin kävelyn jälkeen on jälleen portit edessä. Uusi vartija. Sama selitys. Tämä vartija sanoo, että ei voi auttaa. Käteinen ei käy. Lataa kortti. En voi ladata. No en voi auttaa. Mutta minulla on rahat, tässä. Käteinen ei käy. Etkö sinä voisi ottaa näitä rahoja ja jotenkin hoitaa maksun. — Ei ei ei ei, ikään kuin olisin juuri yrittänyt lahjoa hänet. En näytä enää pelkästään surkealta vaan lohduttoman epätoivoiselta. Mies joko heltyy tai turhautuu, kohauttaa olkapäitään ja osoittaa porttia. Alan tunkea läpi. — Ei ei ei, mies sanoo ja osoittaa toista porttia. Se on erilainen, leveämpi, ilmeisesti vammaisille ja vanhuksille. Odotan hetken että mies avaisi sen jollakin napinpainalluksella. Näin ei tapahdu. Arvelen, että hän antoi luvan kiivetä portin yli. — Ei ei ei, hän sanoo kun saan nostettua toisen jalan yli. — Tai okei, miten vain. Nostan toisenkin jalan portin yli. Vartija tulee ja näyttää, että portti olisi kyllä auennut jos vain olisin työntänyt. Huoahdan, hymyilen väsyneenä, kiitän. — Stupid tourist, selitän. Vartija ei hymyile, vaan hoputtaa minua eteenpäin.

Seuraava ongelma: Metroja kulkee kahteen suuntaan. Väärään suuntaan lähteminen varmistaisi bussista myöhästymisen. Onneksi huomaan kartan. Esenler, eli tähän suuntaan menevä metro. Laiturilla sellainen jo odottaakin. Odottaa vielä aika pitkään, oletettavasti koska näin myöhällä vuorot harvenevat. Viimein lähdetään liikkeelle. 

Silmät osuvat metrossa sisällä olevaan karttaan, ja tajuan taas jotain. Vaikka bussiyhtiöltä meiliin saamassani lipussa lukee "Istanbul autogar (Esenler)", niin luultavammin oikea metroasema on "Autogar" eikä "Esenler". Näin rohkeasti toivon, ja jään sillä kohtaa pois.

Metrosta ylös päästyäni kello on kahtakymmentä vailla yksitoista. Se on aika, jolloin bussiyhtiö on toivonut asiakkaiden olevan paikalla, jotta lähtö varmasti onnistuisi tasan yhdeltätoista. Olen siis jo yliajalla, eikä minulla ole harmainta aavistusta siitä missä bussini odottaa.

Pääsen ulkoilmaan. Näen muutaman bussin. Yhdessäkään ei lue "Flixbus" tai "Çeșme". Toistelen näitä sanoja eräälle bussikuskin näköiselle miehelle. Hän viittoo siihen malliin, että ymmärrän oman bussini lähtevän rakennuksen toiselta puolelta. 

Enimmät rakennuksen ovet ovat kiinni. Pääsen muutaman eksymisen jälkeen toiselle puolelle. Luulen ensin tulleeni samalle puolelle — näkymä on lähes identtinen. Tuijottelen lähimpiä autoja — ei oikeita sanoja. Pysäytän jälleen yhden miehen, voisin vaikka vannoa että saman kuin aiemmin toisella puolella. Ensin hän ei tunnu ymmärtävän, tai minä en ymmärrä vastausta. Näytän hänelle bussilippuani puhelimen näytöltä. Hän alkaa toistaa samaa asiaa: — Kamil Koç, Kamil Koç! En ymmärrä mikä se voi olla. Hän osoittaa lipustani juuri noita sanoja, "Kamil Koç". Sitten hän osoittaa kauas aukion toiselle laidalle. Kiitän ja lähden ymmälläni siihen suuntaan.

Lopulta näen kyltin jossa lukee "Kamil Koç". Siis mitä? Olin päivällä mennyt Omio-nimisen varauspalvelun sivuille ja varannut sieltä lipun Flixbus-nimiseltä firmalta. Mutta mitä nuo firmat nyt sitten tasan ovatkaan, niin se varsinainen linja-autoyhtiö on näköjään Kamil Koç.

Isompia busseja ei näy liikkeen edustalla. Tajuan nyt, että kyse on jonkinlaisesta loungesta, odotustilasta. Menen sisään. Aion ensin jonottaa tiskille, mutta sitten huomaan vastakkaisen seinän ikkunoiden takana lupaavan näköisiä autoja. Menen ulos, kysyn kuljettajan näköisiltä. He vilkuilevat ympärilleen ja osoittavat lopulta yhtä autoista. Siinä se nyt sitten on. Omio – Flixbus – Kamil Koç — Çeșme — jotain, ei kiinnosta. Se on minun autoni.

Pitää vielä järjestellä tavarat — mitä otan sisään, mitä laitan tavaratilan puolelle jäävään rinkkaan. Touhuan rakennuksen seinustalla täysin naurettavan näköisenä, rinkka levällään likaisella asvaltilla. Ei auta. Kaikki arvokas ja rikkoutuva pieneen reppuun. Kiireessä huomaan, että arkkuuni on isketty jälleen uusi naula: mainittu Budapestista ostamani latauskaapeli on rikki. Liitin on viimeisen puolen tunnin tiimellyksessä vääntynyt taskussani ja irronnut. Kai onni onnettomuudessa, ettei se ole jäänyt puhelimen latausportin sisään. Akkua on enää parikymmentä prosenttia, ja tiedän ettei se riittäisi pitkään.

Alkaa uusi pengonta. En heittänyt pois vanhaa kaapelia, ehkä se sittenkin vielä jaksaisi toimia edes hieman? Luonnollisesti kaapeli on pienessä pussissa kaikkein alimmaisena ja taaimmaisena, mutta saan sen viimein käsiini. Kokeilen. Se toimii — hetkittäin, joitakin sekunteja kerrallaan. Huh.

Hikisenä pääsen omalle paikalleni, ja bussi starttaa. Viereinen istuin on onneksi tyhjä, samoin takanani olevat, sillä pelkään oman aromini leijailevan hyvän matkaa ympärilleni. Saan paitaa kuivumaan, ja ehdin rentoutua vartin verran. Sitten auto kaartaa toiselle asemalle ja väkeä tulvii sisään. Joudun lopulta peräytymään omalle istuimelleni.

Pidän junista. Bussit sen sijaan tuntuvat todella ahtailta ja hankalilta. En löydä mitään asentoa missä rentoutuisin. Selkänojaa saa taaksepäin, mutta vain hieman. Yö menee satunnaisesti nukahdellen. 

Havahdun lyhyestä horteesta parin tunnin jälkeen ja näen joka puolella valtavia pilvenpiirtäjiä. Mitä ihmettä? Onko Istanbulin lähellä jokin Istanbulia isompi kaupunki? Syynään Google Mapsia aikani. Tajuan, että vajaan kahden tunnin ajamisen jälkeen emme ole edelleenkään päässeet pois suur-Istanbulin alueelta — toisaalta siksi, että matkanteko kaupunkialueella on hitaampaa, toisaalta siksi että metropoli jatkuu kymmeniä kilometrejä itään Bosporinsalmelta.

Yöllä matkaisäntä herättää väen ja ilmoittaa pitkän tauon. Suurin osa poistuu ulos. Muistan muiltakin matkoiltani näille seuduille, että bussiretkeilijöille on siroteltu jättimäisiä palvelupisteitä. Tarjolla on kaikkea vessoista tax-freehin ja gourmet'sta pikaruokaan. Puoliksi unessa tyydyn ensimmäiseen näkemääni sämpylään. Tarjoan kassan lukulaitteelle pankkikorttiani — ei, se ei todellakaan toimi. Onneksi hoksaan kokeilla samaista korttia puhelimeni "lompakossa". Toimii kuin unelma. On toki helpottavaa saada tietää, ettei tilissäni luultavastikaan ole vikaa, mutta samalla se tarkoittaa että fyysisen korttini siru on ehkä tavalla tai toisella vahingoittunut. Ellen saa asiaa jotenkin järjestettyä pankin kanssa etäneuvotellen, olen loppumatkan puhelimeni varassa — siis sen, jonka akku alkaa olla finito. Hyviä enteitä.

Aamuvarhain matkaisäntä tulee kysymään jotain mitä en ymmärrä ollenkaan. — Çeșme? hän kysyy tasaisin välein. Nyökkään joka kerta ja toistan. Sinne olen menossa, eikö se nyt ollut selvää alusta pitäen. Kaikki ympärilläni olevat osallistuvat keskusteluun, mutta sen valmiimpaa ei tule. Jossain vaiheessa mainitsen, että lipussani lukee "Çeșme autogar". Siinä olivat taikasanat. Isäntä on tyytyväinen. Minä en tiedä miksi. Eikö tämä auto muka ole menossa Çeșmen bussiasemalle? Miksei matkustajatiedoissa näy, että olen ostanut lipun juuri sinne?

Auto pysähtyy parinkymmenen kilometrin päässä Çeșmestä, näennäisesti keskellä mitätöntä lähiötä. Miksi isoin osa matkustajista jää tässä pois kyydistä? Luulevatko he, että ollaan perillä? Valistan itseäni Google Mapsin ja Googlen avulla. Vaikkei ympärillä näytä juuri miltään, olemme suhteellisen lähellä Alaçatia, Izmirin seudun uusinta ja kiinnostavinta turistikohdetta. Näin sitä oppii asioista.

Luulin, että olisin Istanbulin iltasekoilun ja surkeasti nukutun yön jäljiltä vallan toimintakyvytön. Toisin käy. Aurinkoinen Çeșme ottaa avosylin vastaan. Ensimmäisenä vaellan satamaan, missä kysyvä ei eksy vaan saa rinkkansa turvaan hassuun pieneen toimistokoppiin. Kunhan olen siellä ennen viittä, niin saan sen myös takaisin. Kyllä, aion ehdottomasti olla siellä viimeistään varttia vailla.

Satama-altaallinen kalliin näköisiä jahteja uinuu aamun pehmeässä valossa. Enimmät kahvilat ja kaupat ovat vielä kiinni selvästi turisteja varten rakennetulla, vaaleasävyisellä, hyvin hoidetulla ranta-alueella. 

Ensimmäinen auki oleva kahvila on Starbucks. Se on tyhjillään. Ostan tuoremehun ja menen ulos ison pihan peränurkkaan istumaan. Eikös vain viiden minuutin jälkeen viereiseen pöytään istu tyyppi, joka rapistelee ruokapapereitaan, ryystää juomaansa, polttaa neljä savuketta putkeen ja selailee Insta-videoita volume täysillä. Miksi juuri minä?

Saan itseeni ja puhelimeeni hieman virtaa. Lähden kävelemään rantaraittia pohjoisen suuntaan. Olin jo bussin ikkunasta nähnyt kookkaan linnoituksen, mutta ajatellut, että tuonne nyt tuskin päädyn. Päädyn sinne. Kierrän sen ensin ulkopuolelta, sitten mielenkiinnosta käyn kysymässä lipun hintaa. Mukavan edullinen. Maksan ja hoidan päivän kardioliikunnan jykevillä kiviportailla pilvettömän taivaan alla hellelukemissa. Juuri kun kiipeän pitkiä portaita, jyrähtää linnoituksen minareetista mahtipontinen Dhuhr. Se saattelee minut ylimmälle muurille, josta näen tämäniltaisen määränpääni: Chios, olen tulossa!