Chios > Chaos

En ollut selvillä yksityiskohdista. En tiennyt, tasan missä ja tasan milloin. En tiennyt, mitä kaikkea olisi ehkä syytä tietää. Toivoin että asiat selviäisivät paikan päällä.

Olin yrittänyt selvitellä mahdollisia bussiyhteyksiä. Olin kysellyt takseista. Olin myös useamman päivän ajan kysellyt seuraa Couchsurfingin kautta. Mikään ei ollut tärpännyt.

Matka Chiosin kaupungista Vrontadosiin ei tuntunut ylivoimaiselta — kuutisen kilometriä kävellen. Mutta pitikö sama matka vielä kävellä yötä myöten takaisinkin päin?

Varmuuden vuoksi hankkiuduin hyvissä ajoin matkaan. Google Maps tarjosi jälleen kerran jännittävän tuntuisen reitin, mutta luotin siihen että se oli lyhyin.

Kahden kaupungin välillä ei varsinaisesti ollut sellaista kohtaa jonka olisi arvannut raja-alueeksi. Taloja riitti enemmän tai vähemmän koko matkalle. Aluksi mutkittelin ylempänä rinteillä, mutta jossain vaiheessa päädyin päätielle merenrantaan. Nelikaistainen minimoottoritie oli verraten hiljainen, joten kapeahkot kevyen liikenteen väylät eivät pahemmin pelottaneet. 

Muutama levähdyspaikka, pari venesatamaa, pari pientä uimarantaa, pari huoltoasemaa, pari kauppaa. Ei kahviloita tai ravintoloita. Valtava muraali pitkässä muurissa. Veteen pystytetty patsas, jonka jalustassa luki kreikaksi "Vrontadostin tuntemattomalle merimiehelle". Jokunen tuulimylly. Näistä maamerkeistä ja pitkistä väleistä ilman mitään maamerkkejä muodostui kuiva ja kuuma patikkani kaupungista toiseen. 

Vrontados ei rannasta käsin näyttänyt juuri miltään. Jokunen pieni puoti, kiinni pääsiäisen takia. Yksi ravintola, joka näytti olevan lähes tyhjillään mutta johon ei emännän mukaan nyt mahtunut syömään. 

En tiennyt, minne kannattaisi mennä. Halusin hyvän näköalapaikan, mutta en tiennyt oliko sellaista edes olemassa. Näin kartalla molemmat kirkot. Päätin käydä katsomassa miltä ne näyttivät. Tie kiemurteli ylös rinnettä asumalähiön läpi. Mitä ylemmäs pääsin, sitä enemmän näin vahvaa verkkoa talojen katoilla ja ikkunoiden peittona.

Pääsin eteläisemmälle, Agios Markoksen kirkolle. En nähnyt kuin pari satunnaista ihmistä. Talonmiehen tapainen viritteli verkkoa pienen alttarin suojaksi. Viereen autoili perhe, joka tenttasi häntä. Kun he alkoivat laittautua takaisin autoon, menin kysymään saivatko he hyviä vinkkejä. Kyllä saivat — parhaat näkymät olisivat vuorenrinteellä. Sinne oli lähes kymmenen kilometrin matka. Harmikseni minun oli tyydyttävä johonkin vähemmän vaikuttavaan paikkaan.

Palatessani kirkolta alemmas näin tv-ryhmän haastattelemassa poliisipartiota. Heidän siirryttyään eteenpäin äidyin jutulle poliisien kanssa. Mainitsin olevani Suomesta, mikä poiki odottamattomia reaktioita. Nuorin poliisi, alle kolmekymppinen nainen, oli ollut vuosia sitten koululaisvaihdossa Ylöjärvellä. Toiseksi nuorin, yli kolmekymppinen mies, kertoi olevansa vannoutunut Darude-fani. Vanhin poliisi, siviilipukuinen operaationjohtaja, ei tiennyt mitään Suomesta mutta kertoi paljon illan kulusta ja antoi oman vinkkinsä katselupaikasta.

Pääsin pohjoisemmalle kirkolle. Sen nimi oli Panagia Erithiani. Myös sinne oli viritetty erinäisiä suojavarustuksia. Kirkon pihamaalta näin pienen laakson toisella puolella eteläisemmän kirkon. Välimatkaa oli ehkä kolmisensataa metriä linnuntietä. 

Ymmärsin nyt, että minun kannaltani paras mahdollinen paikka oli juuri se mitä poliisit olivat suositelleetkin — tienpätkä laakson itälaidalla lähellä heidän valvomaansa risteystä. Löysin kohdan, josta näin molemmat kirkot. Tähän tulisin illemmalla, mutta nyt piti löytää kauppa ja ostaa paljon evästä.

Nyt en yllättäen päässyt lähellekään poliisien valvomaa risteystä. Paikalla tungeksi väkeä satamäärin. Kiihkeää kreikankielistä puhetta megafoniin, kuin lakkomielenosoituksessa ikään. Väkijoukon hurrausta. Kolme lippua, joista tunnistin vain Kreikan. Arvasin kaiken liittyvän tähän iltaan. Löysin kiertotien ja ohitin tungoksen. Väkijoukon laitamilla oli lapsiperheitä ja vanhuksia. Kaikki seurasivat tapahtumaa hymyssä suin. Vaikka uhoaminen kuulosti aggressiiviselta, kyse oli harmittomasta ja hyväntuulisesta perinteestä ennen illan koitosta.

Jouduin kävelemään alas rantaan ja vielä kilometrin–pari takaisin kohti Chiosia, ennen kuin löysin auki olevan myymälän. Se oli pieni huoltoasema. Tarjolla oli vain kaikkea epäterveellistä: sipsejä, keksejä, limsaa. Ostin sen verran että varmasti riittäisi koko yöksi.

Jälleen kävelyä. Takaisin rantatietä, sitten ylös rinnettä. Väki oli hajaantunut risteyksestä, joten pääsin suorinta tietä katselupaikalle laakson itälaitaan. Koska mitään ei tapahtuisi vielä ainakaan tuntiin, tienpätkällä ei ollut ketään — paitsi yksi kuusissakymmenissä oleva mies.

Minun pitäisi kertoa Chrisistä, koska puolet tämän illan sykähdyttävyydestä johtuu hänen tarinastaan. Mutta haluan ehdottomasti kirjoittaa hänestä aivan oman blogitekstin. Tyydyn nyt toteamaan, että hän istui penkereellä juuri siinä kohtaa tietä jonka olin valinnut asemapaikakseni. Nyökkäsin hänelle, hän tervehti amerikaksi. Kuten arvelinkin, hän oli siellä samoissa aikeissa kuin minäkin. Aloimme jutella, juttelu jatkui koko illan. Mutta siitä tosiaan lisää myöhemmin.

Ilta laskeutui viimein. Tienpätkällemme kerääntyi paljon väkeä. Ei kuitenkaan läheskään niin paljon kuin olin kuvitellut. Oli pääsiäinen, ja useimmille paikallisille tärkein asia oli jumalanpalvelus. Päivällä katsastamani tyhjät kirkot olivat nyt pimeän tullen varmasti viimeistä seisomapaikkaa myöten täynnä.

Mutta kirkolliset menot eivät olleet tuoneet minua tai Chrisiä Vrontadosiin. Chris oli kuullut Rouketopolemosista ensi kerran parikymmentä vuotta sitten, minä kymmenisen vuotta sitten. Meidän haaveemme sattui toteutumaan samana vuonna.

Hieman ennen yhdeksää se alkaa. Aurinko on laskenut tuntia aiemmin, ja nyt sen kajo on hävinnyt taivaanrannasta. Täällä laaksossa, korkeiden vuorten välissä on jo lähes pimeää.

Ensimmäinen raketti syöksähtää ilman eri varoitusta taivaan poikki. Se lähtee Agios Markoksen kirkon juurelta ja päätyy jonnekin Panagia Erithianin suunnalle. Pian näemme toisen raketin, ja kolmannen. Sitten taivas täyttyy tulesta ja savusta. Pauketta, suhinaa, rätinää.

Hyvin pian toinen kirkko käy vastahyökkäykseen. Pari yksittäistä rakettia, sitten valtava sarja. Jo ensimmäisen viiden minuutin aikana laakson yli on lentänyt viitisenkymmentä tulipunaisena kipinöivää ammusta.

Rouketopolemos, kirjaimellisesti "Rakettisota", sai alkunsa 1800-luvun lopulla. Perimätiedon mukaan tässä pääosin leikkimielisessä mittelössä käytettiin alunperin jopa tykkejä, mutta koska kuulat alkoivat tuottaa selkeää tuhoa, tykit kiellettiin. 

Vuosikymmenten ajan joka pääsiäinen Vrontadosin kaupunki on jakautunut kahteen joukkueeseen. Kotitekoisia raketteja väsätään pitkin kevättä kuukausitolkulla. Parhaimpina vuosina niitä on ammuttu illan aikana pitkälti toistasataatuhatta. Jututtamani poliisit kertoivat, että viime vuosina rakettien määrä on pudonnut kolmeenkymmeneentuhanteen.

Näytös on henkeäsalpaava — ei pelkästään tyrmäävän visuaalisuutensa takia, vaan myös sen keston. Noin tuhannen ammuksen taiston jälkeen seuraa enimmillään vartin tauko, kun uusia raketteja ladataan telineisiinsä. Sitten sota jatkuu. Ja se jatkuu kolmen tunnin ajan. Vartin välein uusi punainen ryöppy valaisee taivaan, joka kylpee savussa. Keskiyötä kohden mentäessä yhä vähemmän erottaa yksittäisiä juovia.

Sota käydään kahden kirkon välillä. Tarkoituksena on osua vastustajan kellotorniin. Itse tehdyt raketit eivät ole erityisen tarkkoja, mutta osumiakin tulee. Enin osa ammuksista suhahtelee yli tai ohi, mutta silloin tällöin jommankumman kirkon katolla nähdään kipinöivä kierre. Raketti on iskeytynyt tornin seinään tai kattotiileen ja kieppuu holtittomasti alas. Silloin tällöin raketti harhautuu aivan omille teilleen — yksi niistä kaartaa ylitsemme ja putoaa takanamme olevaan pusikkoon.

Aiemmin illalla tapaamamme hollantilaisperhe palaa luoksemme tienpätkälle. Heillä on paikallinen tuttu Agios Markoksen joukkueessa ja he ovat olleet aivan laukaisupaikan välittömässä läheisyydessä kirkon alapuolelle viritetyssä suojahäkissä. Katsomme Chrisin kanssa kateellisina isän näyttämää videokuvaa, ja päätämme kokeilla onneamme. 

Laakson itälaidan katselupaikka jää taa, kävelemme risteykseen ja siitä ylös eteläiselle kirkolle. Löydämme reitin turvahäkille, mutta meidät komennetaan pois. Vain harvat ja valitut pääsevät sisään, turistien turvallisuutta ei voi kukaan taata eikä kukaan halua heitä vastuulleen. Chris yrittää jäädä kirkon seinustalle häkin yläpuolelle, itse siirryn hieman turvallisempaan paikkaan. Se on viimeinen kerta sinä yönä kun näen hänet. 

Sota on huomattavasti hurjempaa seurattavaa laukaisupaikan suunnasta. Agios Markoksen ohjukset sinkoavat kaukaisuuteen, sitten tulee ryöppy tänne päin. Enin osa menee parikymmentä metriä ohitseni, yksi harhautuu reitiltään ja iskeytyy seinään aivan lähelläni. Olen suojassa portaiden alla ja suojaan vielä varmuuden vuoksi käsillä kasvojani. 

Mietin, miltä suoraan päin tuleva raketti mahtaisi tuntua. Kuulemma vuosien myötä osumia ja mustelmia on tullut. Myös tulipaloja on syttynyt lähes joka vuosi. Tänäkin yönä kuulen sireenit useampaan otteeseen.

Puolisen tuntia myöhemmin alan etsiä Chrisiä, mutta en löydä. Palaan kirkolta risteyksen kautta aiemmalle näköalapaikalle. En näe häntä sielläkään. Taistelu alkaa hiipua. Sumu on noussut mereltä. Koko laakso on täynnä usvaa ja savua. Raketteja ammutaan edelleen, mutta ne näkyvät enää muodottomana loimuna.

Astelen hitaasti risteyksen suuntaan. Tunnelma on kuin kriisivyöhykkeellä. Väkeä aineellistuu ruudinhajuisesta sumusta yksittäin, kaksittain, ryhminä. Risteyksessä ambulanssitiimi on työn touhussa — joku on loukkaantunut, mutta johtuuko se raketista vai sumusta? Kukaan ei varmasti kertoisi minulle.

Odottelen turhaan Chrisiä risteyksessä. Olisiko hän sittenkin vielä kirkolla? Lähden kapuamaan sumuista mäkeä ylös. Vastaan tulee tusinoittain jumalanpalvelukseen osallistuneita kynttilät käsissään. Tekisi mieli lainata Leinoa, mutta asvaltti ei tunnu sammalelta.

Chris oli luvannut minulle kyydin Chiosiin, vaikka hänellä olikin hotellihuone Vrontadosissa. Jo senkin puolesta olisi mukava löytää hänet. Mutta vajaan tunnin haeskelun jälkeen luovutan.

Alkaa pitkä, synkkä paluumatka. Päkiöihin ja varpaisiin sattuu jo lähtökuopissa, mutta jalka siirtyy toisen eteen kunnes kaksi tuntia myöhemmin astun sisään majapaikkaani ja rojahdan kuolleena vuoteelle.

Mieli välkkyy, paukkuu, humisee. Kuolleenakin olen enemmän elossa kuin aikoihin.