Christopher

Ensimmäinen muistikuva Chrisistä oli yksinkertainen ja vaatimaton. Hän istui nurmikolla tienlaidassa ja hymyili. — Hello, hän sanoi. 

Keskustelu vain käynnistyi. Amerikkalainen pitopalvelunpitäjä oli välitön ja varauksettoman ystävällinen. Ilman turhia korostuksia ja koristeluja hän kertoi tarinansa jos joku halusi sen kuulla. 

Hän oli vaimonsa kanssa alunperinkin valinnut elää elämänsä toisin kuin useimmat amerikkalaiset. He eivät suostuneet raatamaan läpi koko elämänsä vain vääntyäkseen eläkepäivillään pariin helppoon lomakohteeseen tai fossiloituakseen Floridaan. He olivat lähteneet maailmalle niin usein kuin vain olivat päässeet firmastaan irrottautumaan.

Sitten lääkäri oli kertonut heille pahimman mahdollisen uutisen.

Vaimo oli hyväksynyt kohtalonsa urheudella, jota en uskaltaisi luvata itseltäni löytyvän vastaavassa tilanteessa. Hän oli alkanut laatia listaa. Listasta oli tullut viimeisten elinkuukausien keskipiste. Se oli kuin rakkauskirje, testamentti ja elämän tarkoitus yhdellä paperilla.

Kaksitoista paikkaa missä he olivat jo käyneet. Kaksitoista paikkaa missä he olivat haaveilleet pääsevänsä käymään. Jokaiseen noista paikoista Chris sirottelisi pienen määrän vaimonsa tuhkaa.

Ensimmäiset matkat yksin olivat olleet kipeitä. Mutta nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, lista tuotti iloa ja antoi hänen elämälleen suunnan. Iso osa kohteista oli vielä käymättä.

Jokainen matka toi uusia kohtaamisia. Venetsiassa Chris oli etsinyt pienen, rauhallisen sillan, kyykistynyt, sanonut jotain vaimolleen ja sirotellut tuhkan kanaaliin. Noustuaan ylös hän huomasi joukon satunnaisia ohikulkijoita kerääntyneen hänen taakseen ihmettelemään. Kymmenkunta turistia, kuka mistäkin, halusi tietää mitä Chris teki. Ja kun hän kertoi heille, siitä tuli yhteinen kokemus. Vaikuttuneina tarinasta he olivat päättäneet mennä syömään yhdessä — ventovieraat ihmiset. Chris oli edelleenkin yhteydessä moniin heistä.

Vrontadosin rakettisodasta Chris oli lukenut parikymmentä vuotta sitten. Kun hän oli maininnut asiasta vaimolleen, he olivat saman tien päättäneet että kävisivät siellä joskus. Koko ajatus tuntui niin pähkähullulta. Moni muukin suunnitelma oli jäänyt toteutumatta sairauden iskettyä, mutta nyt Chris oli täällä. Hän kaivoi paidan rintataskusta pienen tuhkauurnan. Jossakin vaiheessa iltaa hän tyhjentäisi sen. 

Kun raketteja oli liidellyt taivaan poikki muutamaan otteeseen, huomasin Chrisin ponnistavan ylös kaiteesta kiinni pitäen. — Tehty, hän sanoi hymyillen, laittoi tyhjän uurnan taskuun, henkäisi syvään ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Nyökkäsin. En keksinyt mitään sanottavaa. Uusi rakettilaivue ampaisi kohisten matkaan Pyhän Markuksen kirkolta. Taivas leimusi punaisena.

Chris kertoi kierrelleensä saarella pitkin poikin. Kun sanoin, että se kuulosti upealta, hän sanoi että voisin lähteä seuraavana päivänä hänen mukaansa. Ja jos tarvitsisin tämän illan päätteeksi kyydin takaisin Chiosiin, se olisi pikkujuttu hänelle.

Miksi emme siinä hetkessä vaihtaneet puhelinnumeroita, en osaa sanoa. Kai oli niin selvää, että olisimme yhdessä koko illan. Kun saimme hollantilaisperheeltä vinkin, että saattaisimme päästä katsomaan rakettien laukaisua lähempääkin, lähdimme kirkolle yhtä matkaa. Emme päässeet suojahäkkiin. Chris jäi kirkon seinustalle häkin yläpuolelle, minä siirryin kauemmas. — Etkö pelkää, että jokin raketeista tulee päin? kysyin. — Se olisi mahtavaa, hän sanoi.

Kun myöhemmin palasin etsimään häntä, seinustalla ei ollut ketään. Ovelus oli tietenkin keplotellut itsensä sisään suojahäkkiin, ajattelin. Menin kysymään. — Mene pois, täällä ei saa olla! nuori nainen huusi häkin oven takaa. — Onko siellä jossain kuusikymppinen amerikkalainen nimeltä Chris? huusin takaisin. Nainen lähti kiertelemään ja kyselemään. Häkki oli iso, siellä oli vähintään viitisenkymmentä ihmistä. Juuri mitään valaistusta ei ollut. Pian nainen tuli takaisin päätään pudistellen.

Arvelin Chrisin palanneen tapaamispaikallemme, mutta hän ei ollut sielläkään. Pelkäsin tietenkin pahinta, mutta en oikein tiennyt mitä olisin kysynyt ja keneltä. Jos hänet olisikin viety ambulanssilla pois, eihän minulle sellaista kerrottaisi. Potilassalaisuus.

Seuraavana päivänä mietin keinoja saada häneen yhteyttä. En tiennyt muuta kuin etunimen, ammatin ja sen että hän oli New Yorkin lähistöltä. Tiesin, että hänellä oli huone yhdessä Vrontadosin kymmenistä hotelleista ja että hän oli ottanut auton yhdestä Chiosin kymmenestä autovuokraamoista. Minulle ei taatusti kerrottaisi mitään sen kummemmin hotelleista kuin autovuokraamoistakaan. Ajattelin, että voisinko jättää yleisluontoisen viestin: "Jos teillä on tällainen asiakas, välittäkää hänelle nämä terveiset ja puhelinnumero. Minun ei tarvitse tietää mitään." Mutta vaikka se ehkä olisikin onnistunut jossakin yhtiössä, useimmat yhtiöt olivat kiinni pääsiäissunnuntaina.

Tiesin myös, että hän lähtisi sinä päivänä Ateenaan. Niin hän oli sanonut. Kun menin satamaan selvittelemään mahdollista lähtöaikaa, sain kummastuksekseni kuulla ettei sinä päivänä lähtisi laivoja muualle kuin Turkin suuntaan.

Luovutin ja nautiskelin hieman haikeana viimeisestä vuorokaudestani saarella.

Maanantaina rymysin rinkkoineni satamaan ja etsin oikean laiturin. Asetuin jonon päähän. Hämmästys oli melkoinen, kun tajusin että Chris oli aivan edessäni. — Hello, hän huikkasi huomatessaan minut. Hän oli mennyt päivistä sekaisin. Hän oli ollut alunperinkin tulossa samalle laivalle kanssani.

Jouduttuamme erillemme lauantai-iltana Chris oli pian komennettu pois kirkon seinustalta. Hän oli oli yrittänyt etsiä minua, mutta ei ollut hoksannut katsoa naapurirakennuksen ulkoportaiden alle. Hän oli palannut ensimmäiselle näköalapaikalle ja lähtenyt hieman myöhemmin hotellilleen toipumaan.

Vaihdoimme naureskellen numerot, vaikka tiesimme viettävämme koko päivän samassa laivassa.

Löysimme vapaat paikat laivan kahviosta. Ison pöydän ääressä istuksi jo puolalainen, pari vuotta aiemmin Ateenaan muuttanut nuoripari. Juttua riitti koko matkan ajan.

Lisää ihmeellisiä asioita paljastui päivän mittaan. Kun aloin ajankulukseni ratkoa New York Timesin ristikkoa läppärilläni, Chris mainitsi ratkovansa samaisen tehtävän joka päivä. Meillä molemmilla oli tilaus.

Chris ei pitopalvelun johtajana ollut sieltä vähiten tunnetusta päästä. Vuosien varrella hän oli saanut hoitaakseen monenlaisia kekkereitä. Hän oli tavannut henkilökohtaisesti niin Donald Trumpin (mistä ei ollut erityisen ylpeä), Bill Clintonin kuin Dalai Lamankin.

Tutustuttuani Krakovassa Haraldiin ja kuultuani, että hän oli tavannut Joe Roganin, olin ajatellut huvittuneena että olin siis kolmen kättelyn päässä esimerkiksi suuresti arvostamistani Sam Harrisista ja Neil DeGrass Tysonista — mutta toisaalta myös Elon Muskista ja Donald Trumpista. Nyt sain valitettavasti Trumpin vieläkin lähemmäs. 

Onneksi vastapainona oli Dalai Lama. Chris kertoi olleensa äärimmäisen vaikuttunut miehen rauhoittavasta ja ylimaallisesta presenssistä.

Olennainen osa elämää on kuolema, menetys. Olennainen osa meitä jokaista on, miten suhtaudumme menetykseen. En osaa sanoa Dalai Laman elämänasenteesta, mutta toivoisin että minulla olisi Christopherin asenne. En usko, että sitä voi mistään ostaa tai itselleen rakentaa. Elämä muokkaa elämänasenteen. Voi vain toivoa. 

Saavuimme Ateenaan iltamyöhällä. Pireuksen satamassa ei ollut terminaalia, ei siltoja, eikä kuljetuksia — vain satamalaituri. Matkustajat laskeutuivat liukuportaat avoimelle keulaportille ja tungeksivat siitä laiturille autojen ja satamatyöläisten sekaan. Miksi tehdä asiasta sen monimutkaisempaa.

Puolalaispariskunnalta sain joukon ohjeita, joilla suunnistaa hostellilleni. Sataman metroaseman lippuautomaatti ei sylkenyt ulos sitä mitä olin pyytänyt. Taas uusi paikka, taas uudet tavat asioilla toimia. En olisi halunnut irrottautua edellisestä. Chris oli ottanut vastaan pariskunnan tarjouksen tulla heille yöksi. Sanoimme hyvästit metron portilla.

Johonkin tulevaan hetkeen. Kukaties.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hostellielämää, osa 10: Napoli ja Genova

Suur-Berliini

Sekunteja pimeyksien välissä