Elämyksiä Istanbulissa

Olo on melkein kuin Suomenlinnaan lähtisi, mutta vedessä kelluu paljon isompi paatti. Edelliset kyytiläiset ovat nousseet maihin, uudet alkavat tungeksia sisään. Askeliaan kannattaa varoa — kaidettakin riittää jonkin matkaa, mutta ihan yhtä turvallinen olo ei ole kuin Helsingissä lautalle astuessa. 

Istumapaikkoja on kahden kannen verran. Yläkannella saa myös ulkoilmaa kasvoilleen. Tarjolla on teetä ja muita virvokkeita, sekä tiskiltä että suoraan kiertelevän myyjän käsistä. Osa matkustajista on turisteja, mutta valtaosa paikallisia omaa arkeaan toimittamassa.

Kolmen vartin lauttamatka Marmaranmeren syleilyssä Bosporinsalmen suulla tuulettaa päätä. Vastarannalla auteren pehmentämä Sultanahmet-alue isoine moskeijoineen näyttää uniselta, vaikka olen varma että turistien kuhina on loputon. Veden yli vaimenee niin ääni kuin kuvakin.

Ohitamme laivoja läheltä. Isolta tuntunut lautta kutistuu suuren rahtialuksen vieritse lipuessaan. Aallonmurtaja näyttää sekin omalaatuiselta laivalta. Lokit jahtaavat kirkuen joka venettä.

Hyppään raitiovaunusta suuren, auringon lämmittämän aukion laidalle. Suihkulähteitä, valtavia nurmikoita, siistejä ja hyvin hoidettuja istutuksia. Kauempana Sininen moskeija, suoraan edessä Hagia Sofia. Muuria ja strategisesti sijoitettuja puita — ei mahdollisuutta erityisen näyttäviin valokuviin. Silti historian massa vetää puoleensa.

Sisälle maksaa aivan liikaa, ja varaus olisi varmaankin pitänyt tehdä jo Bulgariassa. Halusin silti tulla ihastelemaan näitä ikonisia rakennuksia. Halusin tietää, miltä tuntuu olla lähellä.

Olin tainnut odottaa hulvatonta ruuhkaa ja melua. Toki ihmisiä on paljon, mutta aukio tuntuu kaikesta huolimatta melko rauhalliselta. Ehkä kaikki johtuu sen jättimäisestä koosta. Tai ehkä ihmiset vain haluavat käyttäytyä. Ehkä rakennukset puhuvat niin lujaa, että kaikki muu tuntuu pieneltä ja hiljaiselta niiden rinnalla.

Hagia Sofialta lähdettyäni päädyn Gülhane-puistoon. Huoliteltu, monin tavoin keinotekoisen tuntuinen viheralue kiertää Topkapin palatsia. Jälleen kerran ihmisiä riittää, mutta niin tilaakin. Matkaa puiston halki on reilut puoli kilometriä. Välillä istahdan penkille nauttimaan. 

Kukkia on istutettu kymmeniin erilaisiin tarkkoihin asetelmiin. Keskellä puistoa on perinteisestä tyylistä selvästi poikkeava, pienen näyttämön näköinen rakennelma. Satojen sähkökäyttöisten suuttimien tuottama vesiverho piirtää tietokoneella ohjelmoituja kuvioita. Harva pysähtyy edes katsomaan — joko he eivät etsi puistosta ohjelmoituja vesiverhoja tai ovat nähneet niitä elämässään jo liikaa. Vesiverho sanoo "Welcome". Pieni lapsi katsoo vettä aikansa. Äiti katsoo puhelinta.

Puiston jälkeen laskeudun harmaasta betonista rakennetulle rantatasanteelle. Lauttoja lipuu ohi. Kaukana valtavat, lasiseinäiset toimistorakennukset julistavat markkinatalouden ihmettä. Täällä sen sijaan on rauhallista. Tasanteen kaiteettomalla laidalla seisoo rivissä ukkoja onkineen. Kauempana laidasta betonilla nököttää odottavan näköisiä ämpäreitä. En näe niissä kaloja, eivätkä näe paikalle kerääntyneet kissatkaan. Ehkä niitä silti on.

Kissoja on tullut vastaan pari tusinaa. Istanbulissa niitä pidetään arvossa, ja ne puolestaan tietävät arvonsa. Ne kävelevät kiireettä, väistävät hitaasti jos ollenkaan, loikoilevat missä hyväksi katsovat. Herkkujahan nämä kuninkaalliset toki odottavat päivittäin, mutta niiden puuttuessa kelpaa halpa nappiruoka. Sitä näkee kupeissa monessa ovensuussa.

Musta ja Harmaa astelevat tyynesti ämpäreiden ja kalastustarvikkeiden keskellä. Aurinko ilmestyy ohuen pilven takaa. Betoniin muodostuu täydellinen valoläiskä. Musta ja Harmaa asettuvat pitkäkseen. Joku kyllä herättäisi heidät päivälliselle.

Illalla avaan vaatimattoman oven ja astun pois likaiselta, pimeältä sivukadulta. Sisällä odottaa täysin omanlaisensa tunnelma. Aula on hyvin vanhanaikainen. Paljon puuta ja pehmeyttä. Minua tuijotetaan. Ei hätää, vain hassu turisti eksymässä paikkaan jota ei ole tarkoitettu turisteille.

Kissojen lisäksi arvonsa Istanbulissa tietää myös paikallisen hamamin isäntä. Olen harjoitellut joitakin turkinkuuloisia lauseita, koska tiedän ettei englanti ole yhteinen kieli. Halvin palvelu on itsepalvelu. Ei pesua, ei hierontaa. Muuhun minulla ei ole paikallista käteistä.

Teen kaikki mahdolliset virheet. Tarjoan rahaa — maksu vasta lopuksi. Lähden kohti oikean näköistä ovea — minut viitataan yhteen aulan seinustalla olevista pienistä kopeista. Ojennan käteni kohti ovenkahvaa — pitääkin odottaa että se avataan minulle. Yritän astua sisään — ei ei, kengät pois. Kiitän ja astun sisään. Saan saippuapalan käteeni. En heti hoksaa, mitä seuraavaksi. Isäntä kiirehtii nostamaan penkiltä pyyhkeen ja demonstroi sitä päälleni. En ole aivan varma mitä kaikkea riisun ja mitä jätän, joten nostan repustani esiin uimahousut ja katson kysyvästi isäntää. Tämä pudistaa ensin päätään, mutta vaihtaa sitten pudistuksen nyökytykseksi.

Talon pyyhkeeseen sonnustauduttuani astun pukukopista takaisin aulaan. Isäntä osoittaa lattialla olevia varvastossuja. Sitten viittilöidään kohti sitä ovea josta olin jo aikonut mennä. Pesuhuoneessa on valkoista rappausta, kaakeleita, pieniä loosin kaltaisia pesunurkkauksia, makuualustakin. Kookas mies tulee innokkaasti kohti, valmiina saippuoimaan. Toistelen "itsepalvelua" itsepintaisesti. Lopulta mies luovuttaa hämmentyneenä.

Keskeisin osa hamamia on laaja, vaaleaseinäinen, lämmitetty tila. Keskellä on laakea, laatoitettu penkki, johon mahtuisi helposti istumaan parikymmentä miestä. Tila ei ole erityisen lämmin. Eikä siellä ole höyryä. Mitä oikeastaan tiedän turkkilaisista saunoista? Vain sen mitä olen nähnyt elokuvissa? 

Isossa tilassa on vain yksi mies lisäkseni. Hän näyttää suunnilleen minun ikäiseltäni. Jos pitäisi veikata ammattia, niin ehkä jotain fyysisemmästä päästä. Hän yskii paljon. Ehkä turkkilaisten perusohje flunssan hoitoon on mennä saunaan.

Istuksin jokusen hetken. Ehkä jos tässä aikani istun, niin alkaa hikikin tulla. Lopulta roteva mies nousee ja tulee luokseni. Hän avaa lähelläni olevan puuoven ja viittoo astumaan sisään. Nyt näyttää mukavan tutulta — puuritilää lattialla ja puisia lauteita! Astun sisään, mutta mies komentaa äännähdyksellä takaisin. Tossut pois.

Tämä on oikea määrä lämmintä, mitä saunaan tulee. Kuumassa, kuivassa, puuntuoksuisessa tilassa on varmasti kahdeksisenkymmentä astetta. En näe vettä mitä heittää — mutta enpä toisaalta näe mitään minne sitä heittäisinkään. Vajoan mietteisiini ylemmälle lauteelle.

Hetken päästä havahdun päätilan puolelta kuuluviin ääniin. Näen puuoven ikkunasta, että roteva mies on päättänyt ryhtyä selvittämään sisuksiaan oikein toden teolla. Hän kävelee isoa tilaa ympäri. Yskimistä, röhimistä. En tunne häiriintyväni. Jostain syystä toivon vain vilpittömästi, että hän saa röörit auki.

Palaan takaisin päätilaan. Lämpö on uinut sisääni. Rauhoitun penkillä. Roteva mies uskaltautuu yrittämään keskustelua, vaikka sanoja ei juuri ole. — Finland, vastaan hymyillen siihen tavallisimpaan kysymykseen. — Finland! hän kommentoi ja tekee käsillään eleen kylmän merkiksi. Nyökkään, ja jatkan: — Finland, sauna country. Epämääräinen nyökkäys. — Meilläkin on hamam, yritän uudelleen. Hymyilemme sen merkiksi, että vaikkei sanoja ehkä ole ymmärretty, niin olemme kuitenkin samalla puolella. 

— Tämä hamam sata vuotta, mies saa sanottua. En ole aivan varma kuulemistani sanoista, mutta moneen kertaan molempien käsien sormet auki ja kiinni on melko universaali matemaattinen merkki. — Hieno paikka, sanon vilkuillessani päätilan kolmeen metriin nousevaa, muhkuraisen rappauksen peittämää kattoa. Keskustelukumppanini on samaa mieltä.

Menen vielä hetkeksi lämmittelemään. Palatessani näen saunatoverini kykkivän yhden seinustalla olevan pesualtaan luona. Hänellä ei selvästikään ollut pyyhkeen alla mitään. Suomalaisena minua luonnollisesti nyt nolottaa, että oman pyyhkeeni alla on uimahousut.

Jään yksin. Peseydyn niin hyvin kuin taidan. Palaan päätilasta pesuhuoneeseen. Kieltäydyn jälleen pesutoimenpiteistä. — Pahoittelen, ei ole rahaa! selitän hymyillen. Tuskinpa tulen ymmärretyksi.

Jälleen teen kaiken väärin. Olen lähdössä aulan puolelle — ensin pitää vaihtaa pyyhe toiseen. Astun aulaan ja olen menossa omaa koppiani kohti — ensin pitää istuutua seinustalle kuivattelemaan. Saan useampia pyyhkeitä päälleni ja selkeän hierontayrityksen. Jälleen joudun sanomaan ei. Yritän kuivua, mutta vannoutuneena jäkihiki-ihmisenä minusta tuntuu kuin äsken viileällä vedellä suorittamani huuhdonnan tulokset valuvat hukkaan vuolaiden norojen valuessa kasvoja ja selkää pitkin. Hyväksyn tilanteen ja yritän uskoa, että kaikki tämä kangas päälläni lopulta kuivattaisi minut.

Aulassa on isäntä, kaksi melko iäkästä asiakasta ja minä. Noin vartin ajan seuraan, miten he seuraavat tv-lähetystä. He vaikuttavat olevan samaa mieltä lähetyksen kanssa tai kutakuinkin tyytyväisiä tarjontaan. Tulkitsen ohjelman uutisiksi, mutta sävy on kummallinen. Juontajat juontavat ylpeissä, teatraalisissa asennoissa. He puhuvat isosti, melkein huutaen, kuin julistaen. En ymmärrä mitään aiheesta, mutta esitystapa tuntuu naurettavalta. Ovatko kaikki uutiset Turkissa tällaisia? Onko tämä täkäläinen tyyli? Vai onko tämä mielipideohjelma? Onko tämä propagandaa? Vanhukset tuijottavat ruutua vakavina.

En kuivu. Sopivan kunnioittavaksi katsomani ajan jälkeen nousen mennäkseni koppiini. Isäntä tulee avaamaan. En enää mokaa minkään asian suhteen ainakaan kovin pahasti. Joudun kuivaamaan itseäni hyvän tovin, ennen kuin saan hien loppumaan ja vaatteet päälle.

Maksan ja poistun kiitellen. Isännän ilme ei paljasta mitään, mutta toivon että mahdollisesti aiheuttamani mielipaha oli rahan arvoinen. 

Kadulla minut valtaa rauha ja rentous. Huolimatta kulttuurienvälisestä ultrajuoksusta sauna on tehnyt tehtävänsä. Hotellille vievät askelet tuntuvat keveiltä.

En kykene ostamaan mitään. Aina kun pakkaan rinkkani seuraavaa siirtymää varten, se pullistelee kuin viimeisillään tiineenä ja tarjoaa lisähaasteen jokaisessa oviaukossa. Painoakin mieluummin pudottaisin.

Mutta puhtaasta kiinnostuksesta päätän vierailla yhdellä Istanbulin vilkkaimmista kauppa-alueista — egyptiläisessä basaarissa.

Alueella on selvästi kaksi osaa: varsinainen basaari, joka majailee loisteliaassa kauppahallissa, ja sen ulkopuolella laajalle levittäytyvä katujen ja kujien verkosto. Kauppahallissa on korkea, koristeellinen holvikatto, jonkinasteinen ilmastointi ja siistin yhteneväiset puukoristeiset puodit. Ulkopuolelle jäävä, huomattavasti isompi ja monimuotoisempi kauppaviidakko kiipeilee ylös ja alas likaisia kujia, hyödyntää satunnaisten isompien rakennusten alakertoja ja työntyy kadunlaidoilta aivan asiakkaiden syliin. Järjestys ja epäjärjestys. Kuin ykkös- ja kakkosluokan vaunuosastot.

Se, missä en juurikaan näe muutosta, on itse tarjonta. Ehkä ykkösluokan vaunussa tuotteet ovat tyylikkäämmin ja järjestelmällisemmin esillä, ehkä puodit ovat houkuttelevampia ja kalliimpia — mutta samaa tavaraa on tarjolla kaikkialla. Samat maustepakkaukset, makeiset, huivit, paidat, laukut ja kengät. Pelkästään kauppahallin läpi kävellen näkee samat tuotteet pariinkymmeneen kertaan — ja sen ulkopuolella pariinsataan kertaan lisää. Harvassa ovat poikkeamat ja uniikit tavarat. Mieleen ei jää ensimmäistäkään liikettä, joka näyttäisi myyvän itse tehtyjä käsitöitä. Ehkä sellaista tavaraa myydään jossain aivan muualla.

Selkein ero lienee se, että kauppahallin ulkopuolella on pakko olla todella valppaana. Minä hetkenä hyvänsä voi joltakin sivukujalta ampaista moottoripyörä tai skootteri liikkeelle. Sellainen saattaa myös päristellä jyrkkää kujaa alas raivokkaasti tööttäillen. Hidastaminen ei tule kyseeseen — kaikkien vain kuuluu väistää. En tiedä, kuinka usein käy niin että joku ei väistä.

Jaksan ihmetellä basaaria reilun tunnin. Kun lopulta päätän poistua, menee vielä parikymmentä minuuttia ennen kuin löydän tien ulos. Google Mapsista ei juuri ole apua, ellei ole todella taitava karttojen kanssa. Sijainti saattaa helposti olla kapean kujan verran pielessä.

Palaan lauttasatamaan sillan kautta. Sillan alusosasta löytyy useita ravintoloita. Kiipeän ylös. Ohitan kymmeniä onkijoita, jotka luottavat siihen etteivät loputtoman lauttaliikenteen päästöt ole kertyneet raskametalleiksi saaliiseen. Tai ehkä saalista ei koskaan tule. Täällä en näe edes kissoja toiveikkaina kärkkymässä osuuttaan.

Kalamiesten lisäksi sillalla häärii iso joukko krääsäkauppiaita ja kengänkiillottajia. Yhdeltä kiillottajalta putoaa juuri sopivasti eteeni harja. Huikkaan hänelle ja osoitan sitä. Täydellisesti ajoitettuna hän kääntyy, palaa takaisin, poimii harjan ja aloittaa loputtoman kiitosten sarjan. Hän asettuu jakkaralleen ja kutsuu luokseen. — Kiillotan kenkäsi kiitokseksi! hän ilmoittaa. Katson lenkkikenkiäni ja sitten häntä. — Ei haittaa, tiedän mitä voin tehdä noille, tule tule! Kiitän kauniisti useampaan kertaan, lopulta sanon että en kerta kaikkiaan ehdi. 

Kovasti tekisi mieli jäädä jonkin matkan päähän seurailemaan, kuinka pian harja lipsahtaa jälleen hänen käsistään. Mutta eihän sentään sovi olla niin skeptinen. Kaikki tekevät täällä sen mitä kokevat tarpeelliseksi pärjätäkseen. Vilpittömyys ei ole hyve eikä pahe — ehkä se on jotain mihin kaikilla ei yksinkertaisesti ole varaa.

Lautan huminassa ja meren kohinassa palaan tehdasasetuksiin. Istanbul on saanut minusta otteen, mutta lähtö on silti huomenna. Koetan muistaa hengittää.