Hostellielämää, osa 8: Ateena

Kun tulin Ateenaan, olin varannut vuoteen yhdeksi yöksi hostellista nimeltä Pink Mango. Parin huonon kokemuksen jälkeen olin todennut paremmaksi tunnustella tunnelmaa ennen pidempiaikaista sitoutumista. Sitä paitsi tullessani Kreikan manterelle odotin yhä viestiä ateenalaiselta ystävältäni — jos hän palaisi työkomennukseltaan jostain netin tavoittamattomista, voisin majoittua hänen luonaan. Kaikki kuitenkin meni aivan toisin.

Pink Mango ei tuntunut hyvältä. Iltamyöhällä paikalla ei ollut henkilökuntaa, joten kun piti löytää oikea vuodepaikka ensin väärin ilmoitetun sijaan, ja kun sinne piti keräillä vuodevaatteita ympäri hostellia, maku katosi nopeasti. Kun lisäksi saniteettitilat oli ratkaistu hankalalla tavalla ja nukkumatila vaikutti homeiselta ja likaiselta, etsin vielä ennen uneen vaipumista kokeiluun toisen hostellin ja hyppäsin aamulla metroon. Arvioissa oli kovasti kehuttu Pink Mangon ilmapiiriä — siitä nyt en toki saanut juuri minkäänlaista kuvaa, koska tulin myöhään ja lähdin varhain. 

Retroverse oli hitusen kalliimpi, vaikkakin vielä kohtuullisen hintainen. Mutta se osoittautui saman tien verrattomaksi paikaksi.

Kun astuin sisään valoisaan aulaan, minua tervehti Melina, yksi niistä harvoista ho(s)tellityöntekijöistä jotka todella jäivät tältä matkalta mieleen. Puolentoista viikon aikana hän oli töissä keskimäärin joka toinen päivä. Aina kun näin hänet, hän hymyili vilpittömän iloisesti. Hänellä oli aina aikaa vaihtaa kuulumisia tuttujen asukkaiden kanssa, mutta myös uudet tulokkaat kokivat itsensä tervetulleiksi. Melina halusi heti kuulla suomen kieltä, ja sitten hän kysyi mitä tiesin Kreikasta. Kun listaamiini asioihin kuuluivat ouzo ja raki, Melina kysyi: — Pidätkö rakista? — Pidän! — Haluatko maistaa kotikyläni rakia? 

Jaa että halusinko. Sisäänkirjautumisen jälkeen minä ja toinenkin uusi asukas saimme eteemme lasilliset rakia, jota Melina säilytti keittiötilan jääkaapissa.

Kaikki työntekijät olivat erittäin avuliaita, mutta voisi sanoa että Melina meni vielä askelen pidemmälle. Yhtenä iltana mainitsin etsiväni kasvisruokapaikkaa joka olisi vielä auki, sillä UP oli sulkenut ovensa jo pari tuntia sitten. Melina muisteli nähneensä korttelin toisella laidalla hyvän uuden paikan — hän ei vain muistanut sen nimeä. Kun sanoin että UP on juuri siellä ja yritin näyttää sitä Google Mapsista, hänellä oli jo takki päällä. — Tule, näytän missä se on! Kiersimme korttelin. Kun lopulta selvisi, että puhuimme samasta paikasta, hän vain nauroi eikä ollut moksiskaan. Paluumatkalla hän auttoi minua vielä tilaamaan eräästä kiinalaisesta ravintolasta jotain mahdollisimman keiton kaltaista.

Itse hostelli oli vasta avattu. Kaikki oli mietitty ja rakennettu huolella. Keittiötila oli iso, ja kaikkea oli kaapeissa kaksin kappalein. Nukkumatilat olivat äänieristettyjä, ja sisäpintojen ja henkilökohtaisten verhojen ansiosta todella rauhallisia. Lokeroihin mahtui reilusti tavaraa, toisin kuin useimmissa paikoissa tähän asti. Jokaisessa dormihuoneessa oli kaksi erillistä suihkua, vessaa ja lavuaaria. Parvekkeelta näki katupuistikon latvustot, mikä kaikessa yksinkertaisuudessaan vei hostellin kauas keskeltä harmaata kaupunkia.

Retroverse oli sisustettu peliteemalla. Huoneiden nimet, kyltit ja värivalinnat noudattelivat sitä. Aulassa oli myös useampi retrohenkinen videopelikonsoli, joita sai vapaasti käyttää. Tästä seurasi ehkä yksi pieni miinus, sillä pelin ääniefektit ja nappien paukutus täyttivät usein keittiö- ja ruokailutilat. Onneksi sesongin ulkopuolella hostelli ei vielä ollut tupaten täynnä, joten pelitkään eivät myötäänsä melunneet. Ruokailutiloihin kuului lisäksi erillinen soppi, missä rauha säilyi huolimatta aulan aktiviteeteista.

Voin hyvin kuvitella, että jahka Retroverse vakiinnuttaa asemansa ja riittävän moni on siitä tietoinen, se voi huoletta nostaa hintojaan. Tällaista laatua tulee harvoin vastaan.

En tiedä, oliko kyse Ateenan ilmapiiristä, siitä millä mielin ihmiset matkustavat Kreikkaan vaiko ihan itse hotellin hyvästä tilallisesta suunnittelusta, mutta asukkaat alkoivat varsin helposti jutella keskenään. Mainitsin jo Lean, Javieran ja Santin, mutta ajauduin keskustelemaan monen muunkin kanssa. 

Jostain syystä hostellien tapaisissa paikoissa ihmisten persoonallisuudet nousevat usein vahvasti esiin. Retroversessa lyhyistäkin kohtaamisista piirtyi selkeitä muistijälkiä.

Amerikkalainen rehevä ja rehevä-ääninen nainen kuulutti asioitaan hyvin amerikkalaiseen ja uskovaiseen tyyliin, mutta kun hän eräälle asukkaalle kertoi työstään sosiaaliavustajana,  stereotyyppisen itsekeskeinen ensivaikutelma väistyi ja alta paljastui aidosti välittävä ihminen.

Irlantilainen nainen, joka jostain syystä kuulosti ensin korvaani amerikkalaiselta, osoittautui lyhyessä keskustelussa monipuoliseksi musiikinharrastajaksi. Harmillisesti en juuri hänen kanssaan ehtinyt uudemman kerran jutulle. 

Lyhyt, tanakka mies, joka hymyili kaiken aikaa muttei koskaan sanonut sanaakaan, osasi yllättäen korjata ruokailutilan pöydän kun henkilökuntakin oli sen suhteen kummissaan. Sama hiljainen mies toi eräänä iltana keittiöön kaupasta ostamansa valmiiksi paistetun kalan — päineen ja pyrstöineen. Hän laittoi sen lautaselle, otti jääkaapista kahden litran pullon Coca-Colaa ja ryhtyi syömään.

Retroverse oli koko matkan toistaiseksi paras hostellielämys — ja enteilenpä sen verran, että kovin monta kertaa tätä ykkössijaa ei seuraavan puolentoista kuukauden aikana hätyytelty.