Hotellielämää, osa 9: Igoumenitsa ja Brindisi

Siirtymässä Ateenasta Napoliin ei ollut järkeviä hostelliratkaisuja tarjolla. Etsin halvimmat rauhallisen tuntuiset yöpymispaikat muuten melko hektiseen kolmepäiväiseen.

Igoumenitsassa otin huoneen Oscar-nimisestä hotellista pääkadun varrelta. Se oli vanha ja hyvin vanhahtavan oloinen paikka, henkilökuntaa myöten. Harmaa, viiksekäs ja leveästi hymyilevä mies — kukaties itse Oscar — riemastui kuullessaan kotimaani. Hän oli aikoinaan viettänyt hieman aikaa Joensuussa. Hänen antamassaan avaimessa oli perinteisen jykevä avaimenperä. Kun olin aikeissa kavuta portaat ylös seuraavaan kerrokseen, hän kiirehti sanomaan että käytä nyt ihmeessä hissiä.

Huone oli kellastuneisuudestaan huolimatta siisti. Suihku toimi koko lailla normaalisti, joskin lämmintä vettä sai odottaa. Kopissa ei juuri mahtunut kääntyilemään. Parvekekin löytyi, mutta hoksasin oven avausmekanismin toimintaperiaatteen vasta seuraavana päivänä juuri ennen lähtöäni.

Oscarista jäi ystävällinen ja rauhallinen mielikuva. En tiedä, kertoiko enemmän avuliaisuudesta vai vanhanaikaisuudesta, mutta sisään kirjautuessani mies kysyi halusinko aamuksi herätyksen. Olisin luullut moisen palvelun jo unohtuneen historian lehdille.

Brindisistä löysin kokonaisen asunnon. Järjestely oli samantyyppinen kasvoton ratkaisu kuin Varnassa — viestillä avainkotelon koodi, valokuva passista, ennakkomaksusta unohtunut kaupunkiverokin jäi kolikkoina pöydälle. 

Samoin kuin Varnassa, sain taistella ulko-oven lukon kanssa pitkään. Modernista systeemistä huolimatta avaamiseen meni minuutti, lukitsemiseen neljättä. Ympäri seiniä sijoitettujen valokatkaisijoiden funktiot hämmensivät niinikään. Siihen nähden, että sisään päästyäni menin vain suihkun kautta nukkumaan ja herättyäni häivyin heti aamupuuron jälkeen, oppimiskäyrä oli melko jyrkkä. 

Hiljattain peruskorjattu, karun toimistomaisesti sisustettu asunto oli katutasossa pienellä sivukadulla. Lattia oli kylmä ja mattoja harvassa, joten jälleen kerran kiitin itseäni villasukkien mukaan ottamisesta. Vuoteeseen mahtui vaivatta, samoin suihkuun. En tiedä, oliko asunnon omistaja mukana myös hygieniabisneksessä vai oliko kyse markkinointiyhteistyöstä, mutta shampoot ja muutkin tökötit olivat kaikki samaa, ekologista brändiä.

Makuuhuoneesta löytyi hyvän kokoinen televisio, mutta enpä taaskaan jaksanut ryhtyä tutustumaan paikalliseen ohjelmatarjontaan. Uni tuli odottelematta.

Majapaikkamuistiinpanot ovat taltiointeina jossain määrin itseäni varten, ja tämä lienee koko sarjan toistaiseksi tylsin osa. Yksi yö parahultaisen tyyriissä välilaskupaikassa harvoin jättää merkittävämpiä muistijälkiä. En pahoittele. Olin päinvastoin tyytyväinen, että bussilla, laivalla ja useammalla junalla suoritettu tuhannen kilometrin etappi sujui ilman pahempia ongelmia.

Brindisiläistä kodikkuutta