Kaupunki ja sen tuhoaja

Varmasti itse Napolissakin olisi riittänyt kaikenlaista katseltavaa. Itse ehdin lyhyen visiittini aikana katsella vain juna-aseman ympäristöä ja pientä osaa vanhasta kaupungista. Paikalliset tuntuivat lähes kilvan kehottavan käymään lähiseudun kohteissa.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä hyppäsin paikallisjunaan ja kolistelin kohti Ercolano-nimistä pikkukaupunkia aivan Napolin kyljessä. Jo matka itsessään oli kokemus. Samoin kuin kaupungin jätehuolto, myös paikallisjunaverkosto olisi kaivannut päivitystä. Liikkeelle ei päästy likimainkaan aikataulun mukaan, ja ison osan matkasta vauhti vaihteli verkkaisesta viipyilevään. Ruosteisen rapistuneita lähiömaisemia kehystivät ikkunoiden loputtomat graffitit. Junassa oli monenlaista kulkijaa, etupäässä väestön köyhintä osaa mutta myös turisteja.

Eksyipä vaunuun artistikin. Musiikki oli hanurista ja laulu syvältä rinnasta. Huolimatta tunteikkaasta ja vallan kelvollisesta suorituksesta kaikkien katseet vaelsivat pitkin vaunun mielenkiintoisella tavalla likaisia seiniä, eikä kolehdinkeruuseen osallistunut kukaan. Minulla ei ollut käteistä, mutta vaikka olisi ollutkin, niin olisinko uskaltanut erottua massasta? 

Lopulta päästiin perille. Asema kätkeytyi outoon syvänteeseen asuintalojen ja rakennustyömaan välissä. Aitapressujen havainnekuvien perusteella luvassa olisi pian vallan houkutteleva rautatiekokemus — mutta tietenkin nyt, kun minä olin matkalla, koko Eurooppa oli remontissa. 

Täällä kuitenkin olin, pahamaineisen Vesuvius-vuoren juurella. Ercolano on italialaistunut versio muinaisen Herculaneumin kaupungin nimestä. Kaupungin, joka oli kadonnut historiankirjoista lähes 1500 vuoden ajaksi.

Pompeji ei ole ainoa ajanlaskun alun tulivuorenpurkauksessa tuhoutunut paikka. Muinaisen Herculaneumin raunioita alettiin itse asiassa kaivaa esiin paljon ennen Pompejia, mutta sitten Pompeji varasti kaiken huomion laajuudellaan, luurankolöydöksillään ja järkyttävämmän tuntuisella tarinallaan.

Minä olin saanut Bratislavassa Marcelilta vinkin, että älä suotta mene Pompejiin. Herculaneum on kompaktimpi ja tarjoaa yhtä vaikuttavan kokemuksen.

Kävelin katua alas pienen keskusta-alueen läpi, portista sillalle ja sillalta lippumyymälään. Jo sillalta oli upea näkymä reilun hehtaarin kokoisen kaivauksen yli, mutta päältä päin katselua ei juuri voinut verrata siihen, kun laskeutui pohjalle, käyskenteli kilometritolkulla säännöllisten, tiheästi risteilevien katujen varsilla ja kurkisteli sisälle taloihin.

Kokonainen kaupunki oli ollut vulkaanisen aineksen peitossa puolitoista vuosituhatta. Nyt siitä oli saatu esiin vasta murto-osa, mutta sekin oli monimuotoisuudessaan lumoava. Kerrostaloja, holveja, muureja, aukioita, lähteitä, viemäreitä, kylpylöitä. Patsain koristeltuja pihoja. Ja kaupungin laidalla kalliopenkereeseen kaivetut venevajat täynnä hirvittävän kuoleman kohdanneita ihmisiä. Vaikka tiesin, etteivät luurangot olleet oikeita vaan taitavia jäljitelmiä, näky oli pysäyttävä.

Vesuvius oli varoittanut itsestään monen vuoden ajan maanjäristyksillä, mutta ajanlaskun alussa kukaan ei vielä yhdistänyt asioita toisiinsa. Pompeji oli saanut ensin niskaansa tulivuoren raivon. Tuhka ja kivimassa oli ruhjonut tuhansia asukkaita ja haudannut elävältä vielä tuhansia lisää. 

Herculaneumin asukkailla oli ollut joitakin tunteja enemmän aikaa. Isoin osa heistä pääsi pakoon maa- ja vesireittejä pitkin. Toisin kuin Pompejissa, vuoren sisuksista ryöpynnyt kiviaines ei satanut kaupunkiin, mutta sinne vyöryi rinteitä pitkin helvetti. 

Pyroklastinen pilvi oli monisata-asteista ilmaa täynnä tulikuumia tuhkahiukkasia. Se ei antanut kohtaamilleen ihmisille minkäänlaista armoa, vaan höyrysti lihan luiden ympäriltä sekunnin kymmenyksissä. Valtavalla paineella se tunkeutui rakennuksiin sisälle ja löysi tiensä pienimpiinkin koloihin. Sen voima ehtyi vasta, kun se oli pyyhkinyt kaikkien katujen kautta merelle. 

Amiraali Plinius vanhempi oli organisoinut vesiteitse tapahtuvan pelastusoperaation. Satoja ihmisiä saatiin turvaan, eivätkä loputkaan olisi tarvinneet paljon lisäaikaa. Venevajoissa odotteli enää joitakin satoja ihmisiä, ja laivat olivat tulossa. Mutta tuhon tuuli ehti ensin. Plinius itsekin menehtyi operaatiossa myrkyllisiin kaasuihin.

Pian pilveä seurasi vulkaaninen mutavirta, joka hautasi kaupungin metrien ja vuosisatojen syvyyteen.

Kaiken tämän tiedon kanssa kaduilla kävely tuntui jotenkin oudosti hidastavan askelia. Vaikka olemme päässeet Kuuhun ja saaneet luotaimia aurinkokunnan ulkopuolelle, vaikka olemme valjastaneet atomiytimen valtavan voiman, ihminen on edelleen usein mitättömän pieni luonnon mahdin edessä. Sveitsiläisen Blattenin kylän onneksi tutkijoiden tarkat laitteet varoittivat jäätikön murtumisesta, mutta kellään ei ollut mitään keinoa pelastaa muuta kuin ihmiset ja eläimet. Yhtä mahdottomalta tuntuu edelleen estää tulvia, tornadoja ja heinäsirkkoja.

Siellä täällä eri talojen sisäseinissä näkyi vielä alkuperäisiä koristemaalauksia. Lattioilla oli joitakin puisten huonekalujen hiiltyneitä jäänteitä, kun pyroklastinen pilvi oli syrjäyttänyt hapen ja estänyt palamisen. Huomasin hengitykseni ohenevan kuvitellessani tuota kahden tuhannen vuoden takaista yötä.

Palattuani keskustaan ja nautittuani pienessä paikallisravintolassa yksinkertaisen lounaan jäin odottelemaan päivän toista rupeamaa.

Täpötäysi bussi lähti iltapäivällä aivan juna-aseman pressuaidan edestä. Madeltuaan kapeita katuja vartin verran se pääsi metsäisemmälle alueelle ja alkoi kiivetä jyrkkää, mutkittelevaa tietä ylös. Joka šikaanissa kuljettaja antoi äänitorven laulaa. Hänellä ei juuri ollut mahdollisuutta nähdä, oliko joku tulossa mutkan takaa. Pari melko täpärää tilannetta olikin — tai no, täpärää näin turistin silmin. Heille ehkä harmainta arkea.

Vajaan tunnin ajomatkan jälkeen bussi pääsi kaltevalle, hiekkapohjaiselle kentälle, jonka ahtaudessa oli silläkin hetkellä muutama iso auto parkissa muutaman muun yrittäessä kääntyä ja sompailla toistensa ohitse. 

Olimme ehkä kilometrin korkeudessa. Tästä jatkettaisiin jalan. Opas kertoi vain, milloin pitäisi tulla takaisin jos mieli kyytiin. Kaikki lähtivät liikkeelle omaan tahtiinsa, ryhmät venyivät ja sekoittuivat toisiin ryhmiin.

Olin jo Herculaneumissa kuullut suomea. Pois lähtiessäni ohitin kolmen teinitytön ryhmän, joka pohti minne mennä syömään. Vesuviuksella puolestaan oli patikoimassa parikin suomalaista nuortaparia. Ehdin ihmetellä, mikä invaasio oli meneillään näin sesongin ulkopuolella, mutta sitten todellisuus iski: Vaikka matkani oli alkanut sesongin ulkopuolella, toukokuun alku oli tietenkin jo vallan otollinen aika pyöriä Italiassa. Näin voi ajantaju hämärtyä, kun on pitkään reissussa.

Parin–kolmen metrin levyistä polkua oli siellä täällä tuettu puu- ja kivirakentein. Rinne vietti alas oikealla puolellamme, joskus jyrkemmin ja joskus loivemmin. Maa-aineksen seassa oli loputtomasti soran kokoista vulkaanista kiveä, jonka huokoisen näköinen pinta oli pienten reikien peitossa.

Kraatteri oli laajahko. Kävellen sen kiertämiseen olisi mennyt maaston takia luultavasti puolikin tuntia. Osa kraatterin sisälaidoista oli liuskeisempaa, kovemman näköistä pystyseinämää, osa puolestaan loivahkoa hiekkarinnettä. Edellisestä purkauksesta oli jo kahdeksankymmentä vuotta. Sateet olivat sekoitelleet kiviaineksia, eikä maisema ollut niin karu ja aavemainen kuin monen aktiivisemman tulivuoren laella.

Kolmen vartin suhteellisen tasainen kapuaminen vei pilvimassan sekaan ja yläpuolelle. Hetkittäin maailma todella tuntui loppuvan vain muutaman askelen päässä. Sumu hiipi kraatterin harjanteen yli ja tiivistyi laskeutuessaan kosteudeksi sisärinteelle. 

Tähyilin syvyyteen. Ei elonmerkejä. Ei muuta liikettä kuin alas mateleva sumu. 

Sisäseinämässä oli kuitenkin yksi kohta, missä seinämän keräämä kosteus höyrystyi uudelleen ja nousi ylös monimetrisenä patsaana. Sillä kohdalla, ei ehkä kovinkaan syvällä, vartoi Vesuviuksen voima. 

Täältä se oli aikoinaan karannut kylvämään tuhoa. Kirjoittanut raskain, pikimustin kirjaimin yhden kuuluisimmista luvuista koko antiikin historiassa.

Milloin se mahtaisi jälleen haluta vapaaksi?

Pitkän polun päässä, aivan harjanteen kyljessä, oli mahdollisuus ostaa juotavaa ja matkamuistoja. Kuinkas muutenkaan. Takaisin päin kävellessäni mietin puodin myyjiä ja heidän joka-aamuista työmatkaansa.