Kreikka — hyvä keikka

Kreikka ei mennyt kaikilta osin niin sanotusti putkeen.

Ehdin Chiosille ja todistin Vrontadosin rakettisodan. Pääsin Ateenaan ja näin lukuisia upeita kohteita. Mutta kun alun perin olin toivonut tapaavani vanhan ystäväni ja pääseväni hänen luokseen muutamaksi yöksi, niin se kaatui ystäväni saamaan pitkään työkomennukseen. Ja kun olin ajatellut kiertää niemimaata ja ehkä vierailla muillakin saarilla, huonot säät ja vatsavaivat saivat muuttamaan mieleni. Silti Ateena antoi useitakin uusia tuttavuuksia ja elähdyttäviä elämyksiä.

Vajaan kahden viikon jälkeen oli kuitenkin aika vaihtaa maata. Aivan samoin kuin olin pähkinyt reittiäni Bulgariasta Kreikkaan, myös siirtymä Kreikasta Italiaan mietitytti pitkään. Lopulta päätin ostaa bussilipun länsirannikolle ja hypätä sieltä laivaan.

Lähtöpäivän aamuna kaikenlaiseen säätämiseen meni vielä sen verran aikaa, etten olisi enää ehtinyt kävellä bussiasemalle. Viime päivien kokemukset paikallisliikenteestä eivät nekään olleet juuri kasvattaneet luottamusta. Hyväksyin tilanteen. Asensin puhelimeeni Uber-sovelluksen ja menin Retroversen henkilökunnan ehdottamaan paikkaan kadunvarteen.

Olin jo nähnyt Javieran käyttävän sovellusta. Ei se erityisen vaikealta vaikuttanut. Vartin verran opettelua, yritystä ja erehdystä, ja auto oli tulossa. Tuli vallan futuristinen olo, kun seurasin kartalta miten auto lähestyi, kääntyili risteyksistä ja odotteli välillä liikennevaloissa. Ohjelma kertoi paitsi auton merkin, mallin ja rekisterinumeron, myös kuljettajan nimen sekä välimatkan kymmenen metrin ja minuutin tarkkuudella. Se myös määritti hinnan etukäteen, joten kyydin päätteeksi ei olisi luvassa vaivaantunutta hintaneuvottelua, tippipolitikointia ja muuta arpomista. Uber ei ilmeisesti ole koskaan ollut kuljettajille keino rikastua, ei ehkä kaksinen toimeentulokaan, mutta ummikkoturistille se tuntui nyt taivaan lahjalta.

En ollut Javiera. En osannut aloittaa keskustelua mistään. Javierakin oli kertonut yhden kuskin sanoneen heti oven auettua, että "ei ulkomaalaisia". Yritin olla mahdollisimman hiljainen ja huomaamaton, sillä jos en tällä autolla pääsisi asemalle, uuden Uberin hommaaminen vetäisi aikataulun jo todella tiukalle.

Lukuun ottamatta alkutervedyksiä ja tilaajan nimen varmistamista ajomatka taittui hiljaisuuden vallitessa. Yritin uskotella itselleni, että hiljaisuus ei vaivannut minua. Sitäkin enemmän yritin esittää, että hiljaisuus ei vaivannut minua. Katselin hymyillen ja kiinnostuneena jokaista vastaan tullutta kerrostaloa ja lyhtypylvästä. Vasta aivan perillä varmistin, että olimme oikeassa paikassa. Silloin tajusin kuljettajan puhuvan aivan kohtuullista englantia ja olevan luultavasti paljon rennompi kuin perusyrmy yleisolemus sai olettamaan. Hämillläni ja tietämättä, miten päättää yhteinen taipaleemme, päädyin pyytämään anteeksi hiljaisuuttani. — No problem, kuljettaja naurahti.

Oikean paikan varmistamiseen oli selvä syy. Minun silmiini olimme keskellä hylättyä teollisuusaluetta. Sain flashbackin Rusen nurmettuneesta juna-asemasta viiden kilometrin kävelyn jälkeen. Mutta kuljettaja vakuutti, että tuosta sisään ja olisin Ateenan päälinja-autoasemalla.

Oikeassa oli. Sisältä löytyi iso odotussali, josta minut ohjattiin jättimäiseen halliin täynnä busseja. Uber oli kiertänyt koko korttelin, enkä olisi ikinä arvannut että sen keskeltä löytyisi moinen kompleksi. Monissa kaupungeissa asemat olivat keskeisillä paikoilla ja niillä oli prameat jullkisivut — miksi Ateenassa oli päädytty tällaiseen piilotteluun? Turvallisuussyistä? Rahanpuutteessa? Tarpeeksi ison tontin puutteessa? Keksin sentään yhden uskottavan tuntuisen selityksen: Bussit ovat isoja, ja keskustassa on muutenkin tarpeeksi ahdasta.

Bussin luona odotti kaksi miestä, vanhahko kuljettaja ja keski-ikäinen lähtöä vahtinut asematyöntekijä. Molemmat vaativat ankaralla kreikalla minua laittamaan eväät tavaratilaan. Sisällä ei saisi syödä. Lupasin pyhästi etten söisi, ja lopulta he luovuttivat silmiään pyöritellen ja dramaattisesti tuhahdellen.

Tällä kertaa linja-autossa oli hieman enemmän tilaa. Huolimatta ajoittaisesta höykytyksestä matka taittui mukavasti maisemien vaihdellessa merenrannasta vuorenrinteisiin. Hetkittäin iski vielä pieni harmistus, etten ollut ennättänyt pistäytymään missään idyllisessä pikkukylässä. Reitti vei Korintin kannaksen kautta Peloponnesoksen niemimaalle ja sieltä lopulta vavahduttavan upean Rion–Antirrion sillan yli takaisin Manner-Kreikan puolelle.

Yli kuuden tunnin matka sisälsi yhden pitkän tauon. Käytin taukopalatsin sisätiloja vain toilettivierailun verran, ja söin mukaan ostamiani eväitä häveliäästi pihan betoniportailla. Miksipä olisin sisällä nuutunut, kun ilma oli kaunis.

Komeiden näkymien lisäksi mieleen jäi pysähdys pienehkön kylän laidalla. Kyydistä poistui vain teini-ikäinen tyttö, joka tallusti kylätietä näkymättömiin nenä puhelimessa, sekä kuusikymppinen rouva, joka kaivoi kuljettajan avustuksella tavaratilasta valtavan röykkiön hupaisan hatarasti pakattuja laatikoita. Nähtävästi laatikoissa oli erilaisia kasveja, mikä herätti vain kysymyksen: Oliko todella tarpeellista raahata kasveja Ateenan asvalttipelloilta tänne vuoriston vehreyteen? Epäilemättä hän tiesi paremmin.

Vähän ennen illansuuta laskeuduin Igumenitsan bussiasemalle ja väänsin rinkan selkääni. Jonkin aikaa puhelinta käänneltyäni tajusin miten päin olin kartalla ja mistä hotelli löytyisi.

Taiteilin kapeilla jalkakäytävillä pikkuteitä pääkadulle. Kadun toisella puolella oli rivi hotelleja ja ravintoloita, toisella puolella satama-alue lukuisine laivoineen.

Epäilemättä kaupunki oli kasvanut sataman ympärille. Igoumenitsasta pääsee nopeasti lautalla Korfulle, ja se on samalla Manner-Kreikan läntisimpänä keskuksena ilmeinen lähtöpaikka Italian-laivoillekin. Mietin mielessäni, miten tavan väki elää paikassa, jonka selkein identiteetti on "liikenteen solmukohta". Toki alueella varmasti riittää rikasta historiaa ja monenlaisia perinteitä.

Asetuttuani hotelliin menin portieerin suosituksesta Chocolat-nimiseen ravintolaan ouzolle Kreikkaa hyvästelemään. Kuvatessani paria katukissaa huomasin pimeillä portailla istumassa parikymppisen naisen rinkka selässä. Uteliaisuuttani kysäisin, onko kaikki hyvin. Nainen kiitti ja sanoi vain odottavansa yölaivan lähtöä. Itse en ollut edes ajatellut yölaivaa. Se olisi ollut selvästi kalliimpi, eikä ajatus oikein muutenkaan miellyttänyt.

Hotellille palatessani pysähdyin lähes kuivan jokiuoman yli vievälle sillalle. Pimeydessä korviin osui outo ääni. Kävelin joenuomaa pitkin pois päin kadusta. Rakennetun uoman betoniseinän kaiteen yli nojatessani tajusin kuulevani kymmenien, ellen jopa satojen sammakoiden kurnutusta. 

Seuraavana päivänä tilasin pienessä kuppilassa aamiaiseksi leivän. Menun tiedoissa luki "paahtoleipää, levitettä ja kasviksia", minkä takia lähes puolen tunnin odottelu sai epäilemään oliko tilauslappu pudonnut keittiön lattialle. Lopulta tarjoilija toi koreilevan monimutkaisen asetelman ranskalaisineen. Mikäpä siinä, halpa oli ja hyvältä maistui.

Siirryin terminaalille. Turvatarkastuksen jälkeen matkustajat saivat rauhassa tallustella laiturialueen poikki laivalle. Suurten autoporttien vieressä laivan peräpäässä oli oma pieni ovi autottomille. Välimeren seudulla monet hommat hoidetaan sopivalla rentoudella — ei kai tätä mainita vain jonkinlaisena voorsadouvinkina tulevasta?

Laivalla oli päivä aikaa ravistella Kreikka Adrianmeren aalloille. Tehdä tilaa Italialle.