Napoli, uusi kaupunki

Olin nyt jo viidettä kertaa Italiassa. Napoli oli kuitenkin uusi tuttavuus.

Saavuin päärautatieasemalle sopivasti möyhennettynä. Kolme päivää liikkeellä, ja tulopäivänä vielä melkein kahdeksan tuntia junassa. 

Subtrooppinen vyöhyke puhalteli vaihteeksi pilviä aivojeni misantrooppiselle vyöhykeelle. Alkumatkasta reippaasti ylipainoinen mies hotki muovikassillisen rapisevia eväitä sellaisella vauhdilla, että joutui säännöllisesti yskimään ruoanmurusia kurkustaan pitkin pöytää. Sitten kovaääninen, kauttaaltaan eläinkuoseihin sonnustautunut nainen terrorisoi ykkösluokan vaunua vetämällä kaksi tunnin mittaista videopuhelumaratonia ja käymällä joka pysähdyksellä vaunuvälikössä hermosavuilla ovien avauduttua kahdeksi minuutiksi. 

Vastapainoksi oli onneksi kauniita maisemia. Lähdimme aluksi pohjoisen suuntaan rannikkoa pitkin, ja junan oikealla puolella vilahteli tuon tuostakin auringossa kimalteleva Adrianmeri ja lukuisat pikkukaupungit lähes idyllisine satamineen. Myöhemmin, kun rata vei niemimaan poikki, saimme katsella viinitarhoja yhtä lailla Apenniinien rinteillä kuin pienten jokipahasten halkomilla pelloilla.

Ensimmäinen vaihtopaikka oli Bari, itärannikon isoin kaupunki — silti vain puolen Helsingin kokoinen. Erotin kuulutuksesta sanan "Bari" ja kompuroin kantamuksineni laiturille. Jokin mietitytti, ja kiirehdin kysymään edellä kävelevältä matkustajalta oliko tämä Barin pääasema. Ei, ei ollut Bari Centrale vaan Bari Torre a Mare. Ehdin juuri ja juuri takaisin sisälle, ennen kuin juna horjahti liikkeelle. Kyllä tarvittaisiin kaikille asemille selvästi omat nimet, vaikka kuinka olisivat isomman kaupungin lähiöitä. Muu on vain turistien kiusaamista.

Kun lopulta päästiin Bariin, minulla oli tunteroinen vaihtoaikaa. Ehdin kierrellä aseman edustan aukiolla ja syynätä liikenneympyrän kehystämää massiivista suihkulähdettä. Yritin myös löytää jotakin edes suunnilleen järkevää syötävää pienestä asemakahviosta. 

Loppumatkasta, länsirannikkoa lähestyessämme, konerikko, lakko tai muu viivytti junaa sen verran, etten ehtinyt Casertan asemalla siihen vaihtoyhteyteen mihin olin tähdännyt. Onneksi seuraava lähti puoli tuntia myöhemmin.

Tästä kaikesta pehmenneenä hyppäsin lopulta laiturille Napolin aseman kellarikerroksessa. Löydettyäni reitin ylös ja ulos eteeni avautui Piazza Garibaldi. Kummallisen isokokoinen aukio tuntui soveltuvan huonosti markkinoihin ja konsertteihin — ehkä se oli suunniteltu jonkinlaisia sotilasparaateja silmällä pitäen. Aukion toisessa päässä kohosi vaikuttavan kokoinen monumentti, jossa lakkipäinen Garibaldi tähysi tuimasti yli koko yhdistämänsä Italian.

Hostelli oli reilun korttelinmitan päässä aukiosta. Sinne asetuttuani tein vielä pienen tutkimusretken yön hämärään vaipuvassa keskustassa. 

Ensivaikutelmia itseeni imiessäni moni asia hämmensi. Kadun päässä hostellin välittömässä läheisyydessä olevan urheilubaarin ulkoseinällä jättimäinen näyttö luukutti jalkapallo-ottelua paikalle kerääntyneen hurmoksellisen seurakunnan iloksi. Aivan heidän vieressään lemusi asuntovaunun kokoinen kasa roskia ja jätteitä. Lähes yhtä isoja läjiä löytyi pitkin poikin lähikaduiltakin. Prioriteetit kohdillaan?

Ruutukaava rikkoutui monin paikoin vanhassa kaupunginosassa. Talot tuntuivat aivan liian isoilta ja korkeilta ollakseen niin lähellä toisiaan ja niin erikoisissa kulmissa. Jylhille möhkäleille piirsivät muotoa vain satunnaiset valaistut ikkunat, vieläkin satunnaisemmat vanhat valomainokset sekä matalalla roikkuvat, kaukaisen bisneskeskustan hehkua heijastelevat pilvet. Muistan ajatelleeni, että näkymät olivat melkein kuin neo noir -tieteiselokuvasta tai jostakin Ankardon tapaisesta synkistelevästä sarjakuvasta. 

Kävelymatkan päässä hostellilta oli K:n muotoinen risteys täynnä ravintoloita. Niiden joukossa oli L'Antica Pizzeria da Michele, joka oli hostellin isännän mukaan yksi kolmesta legendaarisimmasta pizzapaikasta koko kaupungissa. Tarkoituksenani oli toki kokeilla sitä aidointa ja alkuperäisintä pizzaa, kun kerran Napoliin asti olin tullut. Purettakoon tämä tiheä jännitys saman tien: en ehtinyt L'Antica Pizzeria da Micheleen kolmen päivän aikana — koskaan ei vain ollut oikein sopiva hetki aikataulujen ja vatsan täyttöasteen suhteen. Kävin kyllä heti ensimmäisenä iltana aukiolla tunnelmaa tutkimassa. Asiakkaita riitti jonoksi asti maanantai-iltanakin. Pizzerian portailla istuksi ympärillä tungeksivista ihmisistä välittämättä hartaan näköinen aasialaispariskunta viipaleet käsissään. Kieltämättä paksuja ja mehukkaan näköisiä. Siis ne viipaleet.

Hostellin henkilökuntaan kuulunut Braven-niminen nuori nainen vei halukkaita asukkaita hyviksi todettuihin ravintoloihin ja baareihin. Näillä kierroksilla oli mukana mukava kokoelma ihmisiä, mutta valitettavasti kaikki sulautuivat päässäni kutakuinkin yhdeksi massaksi, eikä keskusteluissa päästy juurikaan ruokaa ja juomaa syvempiin aiheisiin. Mieleen jäi jotenkuten vain ruotsalainen Kristen — jälleen uusi "Chris", monesko lie tällä reissulla. Kristen matkusti paljon ja nautti hyvästä ruoasta. Hän oli hankkinut jonkinlaisen erityisjäsenyyden lentoyhtiöltä, jonka myötä hän sai säännöllisesti lähes ilmaisia lentoja ympäri maailmaa. Olin yhtä aikaa kateellinen ja myrtynyt. Vuosia olen ollut sitä mieltä, että lentämisen pitäisi olla kallista.

Ensimmäisellä ravintolaturneella Braven suunnisti kohti yhtä suosikkipaikoistaan. Kun ehdimme perille, ravintola oli jo menossa kiinni. Braven neuvotteli meidät kuitenkin sisään. Minua hieman nolotti, että meidän takiamme neljä työntekijää ei päässyt kotiin jalkapalloa katsomaan. Lisäksi useimmat meistä eivät edes syöneet mitään isompaa. Braven ja eräs nuori espanjatar toisaalta urakoivat useammankin edestä. Itse tilasin suosituksesta jotain mikä käännettiin minulle perunapastaksi — paljastuipa siinä syödessä, että tässä paikan erikoisuudessa oli kosolti kinkkua, ja sen simppeli maku toi lähinnä mieleeni jonkin muinaisen kouluruoan. Oh well.

Siirryimme värikkäästi valaistuun baariin. Puheenaiheet jatkuivat melko kepeinä. Tosin jossakin alakulon hetkessä keskustelu sukelsi Israelin ja Palestiinan väliseen tilanteeseen. Kaikki olivat samalla kannalla syyllisistä ja uhreista. Braven mainitsi koko kaupunkia juuri kohauttaneen uutisen:

Israelilainen pariskunta oli ollut syömässä ravintolassa. He olivat ylistäneet kotimaataan naapuripöydän asiakkaille. Ravintolan emäntä oli yrittänyt kohteliaasti huomauttaa, että olihan Israelilla toki ongelmiakin, esimerkiksi sen suhteen miten se kohteli palestiinalaisia. Israelilaisnainen oli kiihdyttänyt nollasta sataan ja alkanut syyttää emäntää antisemitistiksi. Tämä oli todennut, että kyllähän Israelin apartheid ja koko Gazan sota oli selvä ongelma, ja että ainakin heidän ravintolansa asettui Palestiinan puolelle. Sen jälkeen israelilaisnaista ei saanut enää rauhoittumaan. Ravintolan omistajapariskunta oli pyytänyt riehujaa miehineen poistumaan. Ei tarvinnut edes maksaa laskua, kunhan he vain poistuisivat. Selkkaus kärjistyi siihen, että Napolin pormestari esitti julkisen anteeksipyynnön — israelilaisille.

Kun palailimme takaisin hostellille ja katselimme katujen valtavia jätevuoria, totesin Bravenille että pormestarilla olisi ehkä tärkeämpääkin tekemistä kuin pyydellä anteeksi mokomia. Braven oli samaa mieltä.

Nelipäiväisestä vierailustani kaksi päivää kului kaupungin ulkopuolella, ja niistä retkistä kerron lisää seuraavissa blogeissa. Itse Napolissa ehdin Bravenin tarjoamien iltakierrosten lisäksi pistäytyä vain maanalaisessa maailmassa.

Napolin alla on valtava määrä monenlaisia käytäviä, kammioita ja luolia. Niitä on rakennettu eri tarkoituksiin jo antiikin ajoista lähtien: akvedukteiksi, viemäreiksi, hautapaikoiksi, pakoreiteiksi ja pommisuojiksi. Jossain vaiheessa joitakin niistä käytettiin jopa kaatopaikkoina.

Nykyään maanalainen verkosto on suosittu turistinähtävyys. Ilmoittauduin netissä aamun ensimmäiseen ryhmään ja menin hyvissä ajoin paikalle. Sisäänkäynti oli lähellä yhtä kaupungin lukuisista hylätyn näköisistä kirkoista. 

Ketään ei näkynyt, joten menin lähikuppilaan teelle. Olin silmännyt menua ja todennut hinnat kohtuulliseksi — mutta yllättäen kupillinen kuumaa vettä ja kylkeen tökätty halpatuontiteepussi maksoi vitosen. Yritin tehdä pienestä hetkestäni kadunvilinän laidalla kalliin kupin arvoisen.

Katakombivierailu oli melko epämääräisesti organisoitu. Useita ryhmiä laskeutui aivan perä perää pitkät portaat alas, ja ne risteilivät luolastossa toistensa ohi. Kaikuisissa tiloissa oppaiden äänet sekoittuivat välillä toisiinsa, ja iso osa infosta meni ohi. Säännöllisesti piti myös odotella, että yksi ryhmä sai siirrettyä itsensä toisen tieltä. Tuli tunne, että kymmenen minuuttia enemmän väliä joka poppoolle ja kierroksesta olisi tullut paljon rauhallisempi.

Odotin innolla kapeita, pimeitä käytäviä ja painostavan hijaista tunnelmaa. Minua kiinnosti nähdä, miten mieleni ja kehoni reagoisi — iskisikö jopa klaustrofobia.

Mutta luonnollisesti samaan ryhmään osui kymmenkunta puolaisnuorta, jotka olivat jo pitkin kierroksen alkupuolta pulisseet ja naureskelleet, ja jahka päästiin ahtaimpiin paikkoihin... nuoriso päätti ryhtyä laulamaan.

Opas oli etukäteen kertonut, että seuraavien minuuttien aikana mentäisiin pilkkopimeässä todella kapeissa salakäytävissä. Välillä pitäisi kumartua, välillä pitäisi mennä sivuttain. Kuulosti upealta. Mutta nuorten joukossa oli ilmeisesti mukana yksi tai kaksi, jotka tiesivät jo valmiiksi että heillä saattaisi iskeä paniikkikohtaus. Niinpä välittömästi kun pääsimme pimeän keskelle, he alkoivat hoilottaa ja nauraa. Kiitos vain.

Sinällään noin tunnin seikkailu oli mielenkiintoinen, jopa järkyttävä. Opas kertoi raskaalla intialaisella aksentilla roomalaisten lukemattomia kuolonuhreja vaatineista kaivutöistä, rotista, 1800-luvun lopun koleraepidemiasta sekä toisen maailmansodan aikaisista pommituksista, jolloin verkostoissa piilotteli tuhansia ihmisiä. Väkeä kuoli tauteihin, nälkään, janoon ja jopa hapenpuutteeseen.

Kun olimme jo kavunneet pääluolasta takaisin maan pinnalle, jäljellä oli vielä yksi käyntikohde. Tiiviin asuintalorykelmän paikalla oli nimittäin antiikin aikoihin ollut teatteri — ja tavallaan se oli siellä vieläkin. Iso osa sen rakenteista oli jätetty paikoilleen, ja talot oli monin kekseliäin tavoin muurattu niiden ympärille. Opas johdatti meidät läpi monimutkaisen tilan, joka aiemmin oli ollut asunto ja nyt vain osa turistikierrosta. Esillä oli lavastepienoismalleja ja teatterirekvisiittaa. Eräässä hassunmuotoisessa hallissa hän osoitti outoa, luukullista ulkonemaa katonrajassa. — Tuosta luukusta pääsee suoraan yläpuolella olevaan asuntoon! Luukku oli ymmärrettävistä syistä lukittu kummaltakin puolelta. 

Tulimme makuuhuoneen tapaiseen. Opas ilmoitti että tästä alkaisi maanalaisen matkamme viimeinen vaihe. Hän työnsi sängyn sivuun, ja mekanismi avasi lattialuukun. Portaat alas, ja edessä oli joitakin kymmeniä metriä ikivanhaa, vaaleatiilistä tunnelia, joka oli yksi alkuperäisen teatterin aluskäytävistä. Sitten vielä portaat ylös, ja päästiin matkamuistopuotiin. Hyvin olivat antiikin roomalaiset asian miettineet. 

Napoli oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Kaoottinen, likainen ja jopa pelottava — mutta toisaalta myös kaunis, kuhiseva ja historiaa pursuileva mahdollisuuksien maailma. Useimmissa kaupungeissa tällä matkalla on tullut tunne, että siellä voisi viettää enemmänkin aikaa, eikä tämä ollut poikkeus. Elämässä eivät matkakohteet lopu, ainoastaan aika ja raha.