Pitkän yön matka päivään

Budapestissa aloitin kaupunkiin tutustumisen heti saapumisiltana kävelemällä neljä kilometriä juna-asemalta hostellille. Fiksua tai ei, siinä toki näki paljon kaupunkia.

Brindisiinkin saavuin pimeän jo laskeuduttua. Satamasta hostellille oli kartan mukaan kolme ja puoli kilometriä, enkä tuntenut itseäni erityisen väsyneeksi. Päätin kävellä. 

Autottomia ihmisiä ei ilmeisesti ollut kanssamatkustajien joukossa paljon, sillä pullahdettuani laivan takaovesta sillalle ja sillalta laiturialueelle en ollut edes varma ketä seurata. Yleensä isompi ihmisvirta tietää oikean suunnan. Nyt oli joku vanhempi pariskunta menossa yhtäälle, satunnainen reppureissulainen toisaalle — ja koiransa pitkää helpottumista odottava nainen ei ollut vielä menossa minnekään. Lähdin kävelemään terminaalin näköistä rakennusta kohti. Pian yksi alueella käyskentelevistä viranomaisista tuli luokseni ja halusi nähdä passini. Näytettyäni sen hän viittilöi rakennuksen toisessa päädyssä olevalle ovelle. Näinkö täällä hoidetaan rajavartiointi? Oliko kyse rajavartioinnista? Matkustajat haahuilevat, viranomaiset haahuilevat, ja silloin tällöin he kohtaavat yössä papereiden syynäämisen merkeissä?

Pääsin ilman pysäytyksiä terminaalin läpi etupihalle. Siellä lukuisat taksisuharit tarjosivat kyytiä. Huikkailin heille iloisesti, että aioin kävellä. He katsoivat kuin olisin ottanut enemmänkin huikkaa.

Toisin kuin esimerkiksi Çeșmessä, Chiosissa, Ateenassa ja Igoumenitsassa, Brindisin satama oli kaukana varsinaisesta kaupunkialueesta. Ei ollut tällä reitillä selkeää ruutukaavaa, ei muotiliikkeitä näyteikkunoineen, eikä juurikaan muita ihmisiä. Ensimmäinen puoli kilometriä oli eri suuntiin matelevia rekkoja ja heikonlaisesti merkittyjä reittejä. Lopulta löytyi portti ja pieni vartiorakennus, jonka edustalla seisoi virkapukuinen nuori nainen. Hän nyökkäsi hymyillen kun kysyin että tästäkö. 

Satamasta päästyäni kävelin hetken aikaa kutakuinkin tyhjän keskellä. Sitten alkoivat muurit ja verkkoaidat, joista päättelin olevani pienteollisuusalueella. Kahden laatan levyiset, ruohoa tihkuvat kävelyväylät saivat miettimään, olivatko tien tekijät olleet kahden vaiheilla sen suhteen tuleeko siellä kukaan koskaan kävelemään. Lyhtypylväiden väleihin mahtui hämärän läiskiä. Erotin laatoilla mönkivät etanat ja kotilot juuri sen verran että onnistuin ne väistämään.

Tehdashallien ja pienten, hajanaisten toimistorakennusten valtakunta päättyi. Nyt tien toisella puolella oli pimeä pelto, toisella puolella sadan metrin verran matalia kerrostaloja, ikään kuin joku olisi kauan sitten yrittänyt aloittaa kaupungin pääkadun rakentamista mutta luovuttanut sitten kun ketään ei ollut kiinnostanut. Tässä talorykelmässä oli pizzeria ja pari eteisen kokoista ruokakauppaa. Vain pizzeria näytti olevan auki. Sen edustalla naureskeli muutama nuorison edustaja. 

Talokeskittymän jäätyä taakseni ohi ajoi tilataksi. Kuljettaja hidasti kohdallani ja huusi edustamaansa palvelua. Jälleen kieltäydyin kiittäen. Mies sanoi, että kaupunkiin on kuusi kilometriä. En uskonut, koska Google Maps näytti kahta.

Pian askeltamani hämärä tie kaarsi moottoritien liittymäksi. Siitä irtosi pienempi tie, joka hetken emmittyään muuttui kaduksi. Valottomia taloja oli molemmin puolin. Yhden edustalle oli pysähtynyt auto. Jalkakäytävällä seisoi bilepukuinen nainen, jutellen kuljettajan kanssa. Kävelin ohi kadun toista puolta miettien, olinko nähnyt prostituutiota vai vain jonkun heittämässä jotakuta kotiin. Päätin päätyä johtopäätöksettömyyteen.

Taloja ja melkein ruutukaavaa. Oletin reitin tästä eteenpäin olevan selvä. Google Maps oli eri mieltä. Sen mukaan katu vei yli kilometrin harhaan, mutta kääntymällä vasemmalle pääsisin näppärästi loppusuoralle. Vasemmalla vain näytti aivan pimeältä. Ei taloja, ei lyhtypylväitä. No, ehkäpä siellä ei sitten olisi autojakaan.

Parinsadan metrin kävelyn jälkeen pimeä, kapea, asvaltoitu kärrypolku osoittautui yhtäkkiä merkittäväksi liikenneväyläksi. Olin keskellä pientä, heinikkoista joutomaa-aluetta, jonka poikki meni pieni jonkinlainen sadeveden keruu-uoma — sikäli kuin näin oikein satunnaisten ajovalojen pyyhkäistessä maisemaa. Uoman yli meni silta, jossa kukaan ei halunnut olla yhtä aikaa auton kanssa. Niinpä kun autoja alkoi yhtäkkiä kiirehtiä joutomaan läpi useampia minuutissa, mietin jo että kääntyisin takaisin. En kuitenkaan kääntynyt, koska kartan mukaan olin jo hyvin lähellä loppusuoraa. Odotin hiljaista hetkeä ja hölkkäsin sillan yli. Heti yli päästyäni minun piti kiireellä väistää heinikkoon kahta suhteellisen surutta kaasuttelevaa autoa.

Sillan jälkeen tie kaarsi vasemmalle päin korkean, jyrkän penkeren juurta. Penkeren laella häämötti verkkoaita. Osittain kartastakin tarkistamalla tajusin, että ylhäällä oli muutaman kiskoparin verran ratapihaa. Tie sukelsi ratapihan ali vievään pimeään tunneliin. Tunneliin, jolla oli leveyttä hieman yli auton verran. Tunneliin, jonka tarkkaa pituutta en tiennyt. Tunneliin, josta tuli autoja vähän väliä.

Tunneli ei tuntunut riskin ottamisen arvoiselta. Oikealle erkani ramppimainen tie, joka nousi pengertä myöten ylös pienen hotellin näköisen rakennuksen pihaan. Kavuttuani sinne näin heti, että pihasta ei päässyt kuin takaisin alas. Kun kuitenkin näin sisällä tiskin takana jonkinlaisen respan, menin kysymään. — Anteeksi, pääseekö tästä jotenkin suoraan radan yli kaupungin puolelle? — Ei, ei mitenkään. Sinun pitää mennä tuonne noin. — Mutta kun minä tulin juuri sieltä. — Olen pahoillani.

Laskeuduin takaisin alas tunnelin lähelle. Katselin hetken ohitseni molempiin suuntiin singahtelevia autoja. Sitten katsoin kauas pimeään ja ajattelin koko sitä valtavaa lenkkiä, jonka joutuisin kävelemään, jos en menisi tästä ali.

Tunnelin suuaukon pielessä oli liikennevalo. Tajusin, että tottahan yhden auton levyisessä tunnelissa oli oltava jokin vuorottelusysteemi. Odotin, että valo vaihtui minulle vihreäksi, ja toivoin ettei takaani kohta hyökkäisi joku levoton sielu rämisevällä, huonovaloisella Fiatillaan.

Astuin tunneliin. Aivan pimeää. Laitoin puhelimeni taskulampun päälle. Toistaiseksi ei autoja. Jos sellainen tulisi vauhdilla, selviäisin tuurilla. Pysyttelin niin lähellä seinää kuin suinkin. Tunneli oikeni. Näin auton. Se ei liikkunut, vaan odotti valon vaihtumista vihreäksi. Juuri kun ehdin ruveta miettimään, kuinka pian valo vaihtuisi, se vaihtui. Huidoin puhelimellani ja kiiruhdin ulos tunnelista niin nopeasti kuin kykenin. Tie leveni sen verran, että auto mahtui ohitseni. 

En nähnyt kuljettajan ilmettä, mutta hän epäilemättä näki minun. Hymyilyttikö häntä tieltä harhautunut turistintolvana? Vai kiroiliko hän koko loppumatkan kotiinsa? Tarina ei kerro. Tarina kertoo vain, että ratapihan toisella puolella, muutaman rähjäisen laitakadun ja sillanaluksen jälkeen, Brindisin kaupunki tervehti minua pääkatunsa pehmeällä hehkulla.

Aamu näytti koko kaupungin aivan uudenlaisena. Matka takaisin majapaikastani juna-asemalle eilen kulkemaani pääkadun pätkää pitkin tuntui pikku pyrähdykseltä. Saatuani rinkan säilöön pienelle asemakioskille ja varmistettuani paikkaliput Napolin suuntaan oli kolmisen tuntia aikaa harhailla.

Kyltti mainitsin kirkon. Sinne. Puolen kilometrin kävelyn jälkeen saavuin korkean holvikaaren alitse komealle, lukuisten pyhimysten vartioimalle aukiolle. San Giovanni Battistan katedraalin portailla kähisi mies, joka oli joko humalassa tai krapulassa tai molempia. Häneen tuntuivat suhtautuvan suopeasti niin kirkon asiakkaat kuin henkilökuntakin. Sisältä löytyi verraten vähäeleinen kirkkosali. Alttarilla oli kuva pari viikkoa aiemmin kuolleesta Franciscuksesta.

Matka jatkui kohti merenrantaa. Päädyin Scalinata Virgio -portaikolle, joka kylpi auringossa. Portaiden yläpään aukiota hallitsi massiivinen roomalainen pylväs. Etsin rantapromenadilta mukavan jäätelöpaikan ja annoin sokerin nousta päähän. Italiassa gelato on pakollista.

Näissä levollisissa tunnelmissa palasin lopulta aseman tienoille, söin lähiravintolassa jäätelölle vastapainoksi terveellistä kulhoruokaa, hain rinkkani ja kiipesin Italian rautateille.