Pizzapala ja Sorrentoon

Toinen kokonainen päivä Napolin seudulla suuntautui Sorrentoon. Sekin kuului paikallisten suosittelulistalle — kaunis, lumoava paikka, pakollinen nähtävä!

Jälleen kerran tarvitsin paikallisjunaa. Paikallisverkolla on Napolissa oma pieni sivuasemansa, Porta Nolana, vain parin sadan metrin päässä Napoli Centralesta. Liput ostetaan hupaisan pieneltä lippuluukulta hupaisan suuren hallin yhden seinän keskeltä, minkä jälkeen mennään keskellä isoa tyhjää tilaa nököttäviin liukuportaisiin — ja niillä laskeudutaan yksinkertaisempiin ja ahtaampiin käytäviin ja portaikkoihin. Harvoin jonkin paikan funktionaaliset mittasuhteet ovat tuntuneet niin huonosti mietityiltä. Vaan ehkäpä katutason pramea halli oli toisinaan tarpeen. Saattoihan siellä vaikka olla konsertteja kerran viikossa.

Juna onnistui lähtemään melko tarkalleen aikataulun mukaan. Nytkin kiskot veivät Ercolanoon, mutta se oli vasta alkua. Sorrento oli kolme kertaa kauempana. Vahingosta viisastuneena etsin heti vaunuun mennessäni ikkunan josta näki hyvin ulos, mikä osoittautuikin fiksuksi liikkeeksi. Napolin asumalähiöiden ruostepilkkuisen betoninharmauden jäätyä taakse maisemaan saatiin myös viehättävää maalaismiljöötä sekä vehreitä laaksoja korkeine kivisiltoineen. Tosin vaikka graffitit eivät nyt estäneet näkyvyyttä, niin jotain muuta osui useimmiten kohteen ja kameran väliin — tai sitten olin vain auttamattomasti myöhässä kamerani kanssa.

Perille päästyäni nälkä oli sitä luokkaa että päätin etsiä ravintolan. Ehkä nyt olisi hyvä hetki kokeilla kuuluisaa Napolin seudun pizzaa. Aikani katselin Google Mapsista edullisia paikkoja, ja lopulta silmiini osui Pizzeria Rosticceria da Michele. Mietin että tämähän oli oiva ratkaisu — koska alkoi näyttää siltä, että en missään välissä ehtisi mennä Napolin keskustassa siihen kuuluisaan L'Antica Pizzeria da Micheleen, niin pääsisin joka tapauksessa da Micheleen. Väliäkö sillä, kuka Michele paikan omistaa.

Paikka oli pois päin keskustasta, mutta ei kauhean kaukana. Äimäiltyäni hetken ilmansuuntia ja tarkkaa sijaintiani tajusin minne päin lähteä. Kiersin soman, pienen asema-alueen toiselle puolelle. Vähän matkaa Via degli Arancia käveltyäni löysin portaat, jotka veivät kymmenisen metriä alas Via Fuorimuralle. Lopulta pizzeria tuli vastaan.

Michelen rosticceria oli pienen pieni paikka. Sisätila oli lähinnä kioski. Onneksi ulkona sentään oli muutama pöytä, vieläpä osittain seinäsyvennyksen varjossa paahteelta suojassa. Tilasin munakoisopizzan ja istahdin odottelemaan. Ja se odottaminen kannatti. 

Uskallan väittää, että se oli paras koskaan syömäni pizza. Ainahan on varmasti jossain määrin kyse psykologiasta ja jopa itsesuggeroinnista, mutta en löytänyt tästä tuotoksesta mitään moitteen sijaa. Pelkäsin etukäteen, että napolilaiseen perinteeseen kuuluvat kaikki inhokkiasiani — ohut, kuiva ja kova pohja, vähänlaisesti täytteitä ja juustoa, kasvikset liian isoina ja huonosti valmisteltuina palasina... Iloiseksi yllätyksekseni ei mitään näistä! Pohja oli paksu, mehevä ja sopivasti taikinainen. Ainoastaan pohjan uunia vasten ollut paperinohut kuorikerros oli mukavalla tavalla rapsakka, mutta ei varsinaisesti vielä kova. Täytteitä ja juustoa oli täydellinen määrä, täydellisessä suhteessa. Pizza ei ollut liian rasvainen, eikä siinä ollut järjettömästi venyviä juustomassoja. Sen todella halusi syödä viimeistä murenaa myöten.

Ainoa mahdollinen vikatikki oli ottaa pizzan kanssa iso olut. Pieni olisi riittänyt hyvin, ja vesi olisi saattanut olla sitäkin parempi ratkaisu. Henkilökohtainen täyttöasteeni oli äärirajoilla. Hyvä ettei ollut kiire minnekään.

Lähdin keskustan suuntaan Via Fuorimuraa pitkin, nousematta enää portaita ylös isommalle tielle. Hyvin pian aloin hahmottaa jotain, mitä en muista missään kaupungissa tässä määrin kokeneeni — korkeuseroja.

Vähän ennen keskustaa tien vasemmalla puolella oli yhtäkkiä henkeäsalpaava pudotus. Vallone dei Mulini, myllyjen laakso. Kymmeniätuhansia vuosia sitten tulivuorenpurkauksessa syntynyt syvä, kapea rotko — nyt kuin vihreä viilto vilkkaan kaupungin sydämessä. 

Viilto päättyi koko lailla siihen missä seisoin. Se tuli rannikon suuntaisesti kaukaisuudesta minua kohti, teki pienen mutkan ja loppui. Mutta ei luonnostaan. Rotko oli täytetty.

1200-luvulla rotkon pohjalle oli alettu rakentaa myllyjä, jotka olivat ainakin osittain toiminnassa 1800-luvun puoliväliin asti. Sitten laakso tukittiin. Molemmin puolin rotkoa levittäytynyt kaupunki haluttiin yhdistää. Rotkon kapeimmalle kohdalle alettin ajaa kiviainesta, minkä lisäksi käytettiin muurattuja siltarakenteita. 1870-luvun alussa rotkon yllä komeili Piazza Tasso, suuri aukio ja liikenteen solmukohta. Via Fuorimuran viimeiset kymmenet metrit ennen aukiota olivat myös täytetyn rotkon yllä.

Kun vesi lakkasi virtaamasta mereen, myllyjen laakson myllyt hylättiin ja koko alue sai rauhassa kasvaa umpeen. Sinne kehittyi lopulta aivan oma, uniikki mikroilmasto harvinaisine saniaisineen ja lihansyöjäkasveineen.

Jäin pitkäksi toviksi nojailemaan kaiteeseen ja tuijottamaan alas. Monta kymmentä metriä syvä rotko oli poikkeuksellisen vaikuttava näin keskellä kaupunkia. Vastapäinen seinämä kohosi vielä paljon korkeammalle, ja holvatun muurin takana ollut nelikerroksinen talo näytti majesteettiselta koko rotkon jatkeena. Lähellä syvintä kohtaa lepäsi kasvillisuuden valtaamassa rinteessä moniosaisen, monikerroksisen rakennuksen jäänteet. Kenties kauan sitten joesta voimansa ammentanut saha, kenties valtava jauhomylly. Nyt se olisi yhtä hyvin voinut olla viidakon kätkemä, vaikeapääsyinen luostari. Kunnes nosti katseensa ja näki kaupungin rotkon ympärillä.

Olin laskeutunut juna-aseman tasolta tälle kadulle pari–kolmekerroksisen talon verran. Ja nyt vieressäni oli tämä pudotus. Kyllähän Jyväskylässäkin on mäkiä ja notkoja, mutta Sorrenton korkeuserot tuntuivat lähes laittomilta.

Jatkoin Via Fuorimuraa eteenpäin kohti keskusaukiota. Oli outoa kuvitella, että jalkojeni alla oli joskus ollut laakso.

Piazza Tassoa hallitsi autoliikenne. Autojonoja eri suuntiin syljeskelevän risteysalueen ympärillä oli kyllä jonkin verran kävely- ja terassitilaa, mutta paikka ei silti tuntunut minusta houkuttelevalta. Kahdesta eri syystä useimmat turistit kuitenkin eksyivät sinne. Ensinnäkin tältä aukiolta alkoivat Sorrenton tärkeimmät ostoskadut. Ja toiseksi, yksi kaupungin suosituimmista kuvanottopaikoista oli täällä.

Sataviisikymmentä vuotta sitten rakennetun tasanteen pohjoislaidalta näki Vallone dei Mulinin merenpuoleisen pään. Tällä puolella ei ollut juurikaan kasvillisuutta. Samoin kuin lähes koko Piazza Tasso, tämä puoli myllyjen laaksosta oli nyt autojen valtakuntaa. Kaukana alempana, lähellä laakson pohjaa, kaksikaistainen Via Luigi de Maio laskeutui länsiseinämää pitkin suoraan alapuolelleni, teki hiusneulamutkan ja jatkoi itäseinämää pitkin takaisin merta kohti. Suoraan eteenpäin katsoessa näki parinsadan metrin päässä Napolinlahden. Molemmin puolin rotkoa, suoraan jyrkkien kallioseinämien jatkeena, oli upeita vanhoja taloja. Oikealla puolella rotkon reunaa koristivat puistokaistaleen puut ja pensaat, ja niiden takana häämötti arvokkaana Grand Hotel Excelsior Vittoria, yksi kaupungin tunnetuimmista hotelleista.

Valtava lauma turisteja tungeksi kaiteen luona. Kukin halusi vuorollaan kuvan itsestään tämän ikonisen näyn edessä. Oppaat selostivat paikan historiaa useilla eri kielillä.

Olihan näkymä tietenkin hieno. Mutta jalkakäytävä kaiteen vieressä oli isoja ihmismassoja ajatellen todella kapea, ja aivan kameroitaan säätävien japanilaismiesten selän takana kaasutteli autoja lähes katkeamattomana virtana. Paikka oli levoton, jopa ahdistava. Ja vaikka kaiteella poseeraajat saivat meren taakseen, minusta ensin kohtaamani näkymä laaksoon oli monta kertaa upeampi. Kai nyt kuka tahansa katseli mieluummin rehevää metsää kuin terävän mutkan tekevää asvalttitietä, pilkisti taustalla sitten meri tai ei.

Suunnistin Piazza Tassolta ostoskaduille. Keskeisin näistä, Corso Italia, oli lähes puolen kilometrin verran hienostokaupan juhlaa. Kaikki tietämäni kalliit merkit olivat edustettuina. Katua oli laiteltu jalankulkua silmällä pitäen, ja väki sai liikkua melko vapaasti. Autoja oli vähän ja ne varoivat ihmisiä. Kadun yli oli viritetty loputon jono identtisiä metallikehikoita täynnä valoja. Epäilemättä kadusta sai iltahämärissä tai joulun aikaan taianomaisen paikan.

Corso Italian kanssa samansuuntainen Via San Cesario oli kapeampi ja tiheätunnelmaisempi katu. Siellä myytiin halvempia asusteita ja turistirihkamaa, ja sen lukuisista ruokapaikoista sai jäätelön ja leivonnaisten ohella monenmuotoisia sitruunaherkkuja. Kenellekään tätä katua astelleelle ei jäänyt epäselväksi, että Sorrento oli tunnettu sitruunoistaan.

Via San Cesariota ympäröivät pikkukadut tarjosivat viehättäviä sukelluksia vanhaan kaupunkiin. Kääntyilin satunnaisista kulmauksista eksyen vähä vähältä kaupungin länsilaidalle. Kaupat loppuivat, kujat muuttuivat vanhojen muurien ja pikkutalojen väleissä uinuviksi idyllisiksi poluiksi. Sitten talojen takaa alkoi pilkistellä kallio.

Sorrento tarjosi jälleen uuden näytteen korkeuseroistaan. Kaupunki loppui kirjaimellisesti kuin seinään. Kymmeniä metrejä korkea kallio ei ollut pelkästään pystysuora — hetkittäin se tuntui jopa kurkottavan ylitseni. Aivan seinämän vieritse kulki Via degli Aranci, sama valtatie jota pitkin olin lähtenyt kävelemään juna-asemalta ja jolta olin laskeutunut pitkät portaat alas Via Fuorimuralle. Tässä valtatie teki mutkan ja lähti kapuamaan kallion suuntaisesti pois laaksosta.

Aivan mutkan kohdalla seinämässä oli valtava rako. Syksyllä ja talvella siinä olisi voinut ihailla Cascatella via Capo -putouksen kuohuja ja ryöppyjä, mutta nyt oli toukokuun loppu eikä vedestä ollut tietoakaan. Yhtä kaikki kallioseinämä oli jylhä näkymä tässä äkkijyrkässä kaupungissa.

Palasin vanhaan kaupunkiin. Ennen kuin lähdin etsimään reittiä ranta-alueelle, pistäydyin San Antonionin basilikassa, saman nimisen aukion laidalla. Kaunislinjaisen kirkkosalin päässä komeili korkea, koristeellinen alttari. Keskellä alttarin etuportaita oli ristikkoikkuna josta näki alas kryptaan. Kiinnostuneena etsin portaat ja kiertelin maltillisen kokoisen alakerran läpi.

Kryptan seinillä oli erikoisia kokoelmia — ikään kuin pienistä esineistä tehtyjä, taulumaisia asetelmia. Yhdessä taulussa oli satakunta litteää, hopeista ihmishahmoa, toisessa taulussa kymmeniä hopeisia käsiä ja jalkoja. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä nämä olivat, joten kaivoin puhelimen esiin ja kysyin asiaa internetiltä. 

Ex-voto on eräänlainen uhrilahja, joka ostetaan tai teetetään ja annetaan kirkolle usein silloin kun seurakunnan jäsen on rukoillut apua omaan tai läheisensä ongelmaan ja kokee saaneensa apua. Vaiva on parantunut, tauti on mennyt ohi, rajumyrsky ei ole kaatanut laivaa tai taloudellinen ahdinko on helpottanut. Hopeiset ihmishahmot olivat todennäköisesti yksinkertaisia muotokuvia näistä seurakuntalaisista. Jalankuvan taas saattoi antaa kiitokseksi parantuneesta jalasta, kädenkuvan kädestä ja niin edelleen.

Basilikalta oli lyhyt matka rotkon länsireunalle. Pienen kujan päästä alkoivat pitkät portaat alas Via Luigi de Maion ylemmälle osalle. Jo tästäkin oli hulppeaa tähytä yhtä lailla alas hiusneulamutkaan pystysuoran kallion juurella kuin ylös Piazza Tasson kaiteelle, johon olin jokin aika sitten nojaillut yhdessä sadan aasiattaren kanssa. Portaat alas kohti ranta-aluetta jatkuivat ylemmän ja alemman tien välissä. Alhaalla piti vielä vähän matkaa kävellä alemman tien laidassa ennen kuin pääsi laskeutumaan sataman kävelyalueelle.

Vaikka näkymän alhaalta merenrannasta sisämaahan päin oli voinut suunnilleen kuvitellakin, se oli kaikesta huolimatta mykistävä kun sen viimein sai silmiensä eteen. Satama-alueen kapea maakaistale nökötti kiltisti omassa rauhassaan kaukana kaupungin vilinästä — koska kaupunki oli kymmeniä metrejä ylempänä. Katsoipa kumpaan tahansa suuntaan, näki vain jyrkän kalliopengermän, jonka ylälaitaan Sorrento rajautui. 

Tiedän, että Italiassa on vastaavanlaisia dramaattisia kalliorantoja muuallakin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun itse todistin sellaista. Hyvän aikaa kykenin vain toljottamaan. Seinämä oli enimmäkseen paljas. Pariin kohtaan oli rakennettu tai louhittu pitkiä, monipolvisia portaikkoja. Siellä täällä oli myös urhoollisia puita ja pensaita. Ja lähes koko kaupungin leveydeltä kallion kruunasi vanhat, monikerroksiset talot — komeimpana Excelsior Vittoria, jonka korkeimmassa osassa oli viisi tai kuusi kerrosta.

Saatuani silmät irti kalliosta ne jäivät välittömästi meren ja sataman vangeiksi. Loputon määrä purjeveneiden mastoja, lauttoja, aallonmurtajia. Taivaanrannassa erotti siniharmaan auteren keskellä Caprin paratiisisaaren siluetin. 

En ollut etukäteen päättänyt, pistäytyisinkö Caprilla vai en — mutta nyt päivä oli pitkällä, rahat vähissä ja kantapäissä kohta kymmenen kilometrin kireys. Juna-asema odotti parin kilometrin päässä, sata metriä korkeammalla. 

Rannan suuntaisesti satama-alue rajautui yksityisalueisiin. Käveltyäni julkisen alueen päästä päähän, kopisteltuani parit pitkät laiturit ja tutkittuani pienen kallion kylkeen kyhätyn kirkon vedin pari kertaa syvään henkeä ja lähdin kohti samoja portaita joita pitkin olin tullut alas.

Puolivälissä portaikkoa sain kiinni isoja pakaaseja raahaavan helleasuisen pariskunnan. Naiselta oli voimat loppumaisillaan. Yhden välitasanteen jälkeen iso laukku ei enää suostunut hänen mukaansa seuraaville portaille. Juuri kun ennätin ruveta miettimään, tarjoutuisinko avuksi, mies palasi muutaman askelen takaisin, virnisti ja otti itselleen tuplakantamuksen. Sen minuutin aikana, kun ponnistelin heidän ohitseen, virnistys ei vielä ehtinyt vaihtua irvistykseksi.

En tiedä, kaipasinko varsinaisesti palkintoa päivän päätteeksi, kun koko Sorrento tuntui palkinnolta, mutta söin kuitenkin pienen kupillisen erinomaista suklaajäätelöä pääkadun pakokaasuissa ennen kuin talsin takaisin asemalle. Paluureitti mutkitteli alueella, joka ei selvästikään ollut tarkoitettu turisteille. Nuhruisten talojen katutasoista löytyi vähittäismyyntiä saippuasta säilykkeisiin ja paperista putkentiivisteisiin.

Olisiko Sorrentosta pitänyt poistua kukkakujaa pitkin, jotta viimeisetkin muistikuvat olisivat kauniita ja täydellisiä? Ehkei sentään. Kaupunki jäi joka tapauksessa mieleen yhtenä maisemallisista kohokohdista.

Kukapa tietää. Ehkä vielä palajan Sorrentoon.