Komediaa ja tragediaa

Ranskaan palaisin hieman myöhemmin reissullani. Mutta vielä ennen kuin piipahtaisin viikoksi Espanjaan, edessä oli yksi lyhyt pysähdys. Näppärin junayhteys Marseillesta Barcelonaan kulki Montpellierin kautta, ja siihen kuului reilun kahden tunnin vaihto. Täydellistä.

Junamatka Montpellieriin oli lyhyt. Penkkitoverina ollut korealaisnainen oli hiljainen, mutta yllättävän avulias. Kun yritin epätoivoisesti avata pähkinäpussia, hän tuota pikaa tarjosi saksia. Kun nousin junasta hieman kiireellä, hän huikkasi perääni ja ojensi sateenvarjoani. Kiitin ja kiirehdin ulos iloisena siitä etten joutunut Montpellierin kosteaan ilmanalaan ilman suojaa.

Montpellier tervehti hieman erikoisella juna-asemalla. Laitureilta noustiin yhdistävälle tasolle, pitkään ja kookkaaseen halliin. Molemmissa päissä oli isot ulkoterassimaiset alueet, ja erilaisia siltoja ja portaita alas kadulle. Vaikka tiesin jo, minne haluaisin asemalta lähteä, meni hetki hahmottaa miten päin olin ja mitä kautta poistuisin. Lopulta valitsin toisesta päädystä ratapihan laitaa alas laskeutuneen pitkän kävelysillan. Vasta palatessani tajusin, että asemalla oli ihan selkeä sisäänkäyntikin. Sisällä hallissa en vain ollut sinne laskeutuvia portaita jostain syystä hoksannut.

Yritin laittaa huonounisen yön piikkiin niin hajamielisyyteni junassa kuin haahuiluni asemallakin. Aloin kunnolla piristyä vasta Montpellierin lätäköitä väistellessäni.

Löysin tieni kaupungin kulttuurilliseen keskukseen, Place de la Comedielle. Historiallista aukiota kehystivät vanhat, koristeelliset talot. Aukion varsin poikkeuksellisessa suihkulähteessä oli ison, ruohottuneen kummun laella antiikin kolme sulotarta. Vaikka ankea sää yrittii parhaansa mukaan latistaa tunnelmaa, paikka onnistui silti miellyttämään.

Aukion päädyssä oli oopperatalo — eikä mikä tahansa oopperatalo, vaan koomisen oopperan talo. Ja sinne oli vapaa pääsy. Osittain uteliaisuuttani, osittain sadetta paetakseni kapusin portaat pääovelle. 

Turvatoimet olivat tiukat. Vartija ei päästänyt minua sisään, ennen kuin olin siinä portaiden yläpäässä availlut rinkkaani vähän joka puolelta ja esitellyt alusvaatteitani muille sisään pyrkiville. Lopulta hän uskoi, että olin todellakin vain väsynyt reilaaja enkä ovelaan valeasuun sonnustautunut terroristi.

Opéra Comédie oli perinteikkään loistelias teatteri. Prameasta, patsaiden reunustamasta porrasaulasta noustiin avaraan, valoisaan, väreillä herkuttelevaan ja 1800-luvun kainostelevaa dekadenssia pursuvaan odotustilaan. Suurimman yhtenäisen tilan kattoa koristivat täyteläiset, niukasti verhoillut naisvartalot, ja seinillä oli samalla tyylillä kuvattuna kaikki antiikin yhdeksän muusaa. Istuin pitkän tovin aloillani Terpsikhore edessäni ja Melpomene takanani, rinkka jalkovälissäni. Taisin toljottelultani toviksi torkahtaakin, tanssin ja tragedian taikapiirissä.

Voimien palattua jatkoin kierrostani. Yhteen aitioista pääsi istumaan. Siinä pääsalia ja katsomoa ihastellessani yritin muistella, milloin olin viimeksi nähnyt näin hyvänä pidetyn vanhan teatteritilan. Budapestin komediateatteri oli kieltämättä ollut viehättävä. Jotkin Lontoon teattereista yrittivät pitää 1800-lukulaista ilmettä yllä huolimatta alati lisääntyvästä esitystekniikasta. Jekaterinburgissa näkemäni Lentävä hollantilainen oli myös ollut melko perinteisen tyylisessä teatterissa, joskin väreiltään ja koristelultaan paljon vähäeleisemmässä. Lopulta mieleeni palautui jokin Prahan lukuisista oopperataloista, jossa joskus muinoin tuli nähtyä Mozartin Taikahuilu. Ehkäpä sen salin kullatut pinnat, runsaat koristelut ja upea kattomaalaus vastasivat Montpellierin loistoa.

Oopperatalon jälkeen kiertelin vanhan kaupungin pikkukaduilla. Tihkusateinen alakulo valui noroina pitkin seiniä. Monet aukiot kolmepöytäisine kahviloineen olisivat nätillä kelillä houkutelleet jäämään, mutta nyt vain katselin niitä sateenvarjoni suojista ja kuvittelin itseni kiireettömän elämän keskelle, aurinkoiselle terassille, kirja kädessäni.

Idylliä rikkoi kauempaa kantautunut megafonimöykkä. Suuntaa oli vaikea määrittää mutkittelevilla kaduilla, mutta myöhemmin aseman suuntaan palatessani tajusin, että historiallinen komedia-aukio oli täyttynyt suuresta mielenosoituksesta. En mennyt riittävän lähelle saadakseni selville syytä tahi aihetta, mutta aavistelin oopperatalon turvatoimien tiukkuuden johtuneen osittain tästä kokoontumisesta.  

Ennen tuota möykkää, vielä idyllistä nauttiessani, havahduin kesken kaiken eräällä kapealla kadulla tajuamaan jotain. Kuulokkeet — missä olivat kuulokkeeni? Eivät kaulassani, kuten yleensä. Olinko tunkenut ne rinkkaan? Pikainen kaivelu kertoi, että en. Mitä ihmettä?

En ollut pysähtynyt missään vaiheessa kaupunkikierrostani. En ollut kohdannut väenpaljoutta, ylipäätään en ollut juuri nähnyt ihmisiä. 

Palasin oopperatalolle. Ehkä olin unohtanut kuulokkeet aulan penkille tai aitioon? Vartija ei päästänyt minua sisään, koska talo oli juuri menossa kiinni. Hän huhuili paikalle jonkun henkilökunnan jäsenen, joka sanoi ettei kukaan ollut tuonut kuulokkeita löytötavaroihin. Olinko tosiaan ollut koko ajan ilman niitä?

Muistin kuunnelleeni musiikkia junassa — eli siellä ne olivat ehdottomasti vielä olleet mukanani. En keksinyt muuta selitystä kuin että sateenvarjo ei ollut ainut asia joka oli jäänyt penkille koreattaren ohi kiireellä kömpiessäni. Häntä en osannut pahoista aikeista epäillä. En usko, että hän olisi pysäyttänyt minua antaakseen varjoni, jos hänellä olisi ollut aikomus pihistää kuulokkeeni — olisinhan hyvin saattanut saada päähäni tarkistaa, olinko ehkä unohtanut jotain muutakin. Kuulokkeet olivat varmastikin pudonneet joko lattialle tai penkin ja seinän väliin. 

Kiirehdin juna-asemalle. Löysin junayhtiön palvelupisteen. Lopulta löytyi myös ihminen joka puhui riittävästi englantia. Täytin hänen opastuksellaan kadonneen tavaran ilmoituksen. Hyvällä tuurilla rehellinen siivooja bongaisi kuulokkeeni, ja yhtiö voisi johonkin hintaan toimittaa ne Pariisiin — minne itse ehtisin viikon kuluttua. Ei kauhean todennäköistä, mutta ilmoituksenteon vaiva oli pieni verrattuna Sennheisereideni 350 euron hankintahintaan.

Koska tätä nyt tuskin kukaan blogin lukija päättää ruveta jännittämään, niin voin yhtä hyvin kertoa että en koskaan saanut kuulokkeitani takaisin. Noin viikko sen jälkeen, kun olin lopulta lähtenyt Pariisista, junayhtiö ilmoitti ettei löytötavaroihin ollut ilmaantunut mustia Sennheisereita. 

En ollut täysin vakuuttunut, etteivätkö ne olisi pudonneet oopperatalolle. Olin penkonut esiin Montpellierin kaupungin turisti-infon sähköpostiosoitteen, ja parin viikon odottelun jälkeen sain vastauksen: heiltä oli turha kysyä mitään, minun pitäisi olla suoraan yhteydessä oopperataloon. Kun laitoin lisätiedustelun, mikähän se oopperatalon osoite mahtoi olla, turisti-info ei koskaan vastannut. Vasta kuukautta myöhemmin Tukholmassa samaan hostellihuoneeseen osui sattumalta Montpellierista kotoisin oleva pariskunta, joka löysi kaupungin nettisivujen sokkeloista oikean sähköpostiosoitteen. Olin jo kotona, kun sain oopperatalolta lopullisen tuomion: ei löydy. Adieu. 

Ja miksi olin ylipäätään lähtenyt liikkeelle noin kalliit kuulokkeet mukanani? Kaikenlaisille ääniärsykkeille herkkänä ihmisenä kaipaan usein mahdollisuutta vetäytyä omaan rauhaani. Sellaista rauhaa ei ihan pikkurahalla tahdo saada. Hyvät vastameluominaisuudet, mukavat kupit ja tarvittaessa laadukas äänentoisto — kaikki tuo maksoi. Eikä minulla muitakaan ehjiä kuulokkeita oikein ollut reissuun lähtiessäni.

Ehkä piti vain olla iloinen, etten ollut kadottanut tietokonettani. Se sentään oli vielä monta kertaa kalliimpi vehje, ja sen sisuksissa majaili kaikenlaisia luovia projekteja.

Montpellier oli mukava välipysähdys matkalla kohti Espanjaa. Kallis, mutta mukava.

Joskus oppitunnit ovat kalliita.