Kuinka minusta tuli marseljees-mies

Ensivaikutelma Marseillesta oli melko jäyhä. Kun sain suunnistettua ulos Saint-Charlesin juna-asemalta, tajusin pääsisäänkäynnin olevan valtavalla, kohotetulla tasanteella. Prameaa, vaaleanharmaata kiveä, pylväitä ja tummia ikkunoita satoja neliömetrejä. Leveä, ruuhkainen autotie heti tasanteen kyljessä. Omalla tavallaan komeaa arkkitehtuuria, mutta melko suurellista ja pönäkkää.

Onneksi asemalta ei tarvinnut kävellä kauaksikaan, kun mielikuva alkoi jo hälvetä. Pienempiä katuja ja kortteleita, puistoja ja ravintolaterasseja. Hostellille oli alle kilometrin kävely, ja matkan varrelle osui muun muassa Porte d'Aix, Marseillen oma riemukaari. 

Porte d'Aix suunniteltiin aikoinaan Ludvig XVI:n muistoksi 1780-luvulla, mutta rakentaminen viivästyi. Valmistuttuaan lopulta 1839 viidentoista vuoden työn tuloksena kaari ei ollut enää vain yhden kuninkaan muistomerkki vaan voiton symboli laajemmassakin mielessä. Se koristeltiin lukuisin patsain, ja sen seiniin kaiverretuissa reliefeissä kuvattiin useita tärkeitä taisteluja. 

Jälleen kerran ihmettelin työn määrää, mitä entisaikoina saatettiin käyttää yhteenkin rakennukseen — vieläpä tällaiseen funktionaalisessa mielessä merkityksettömään, muurittomaan kaariporttiin. Toki näillä porteilla oli menestyksekäs, jopa vuosituhansia pitkä perinne. 

Minua eniten hymyilyttänyt tieto oli, että tätä riemukaarta ja sen patsaita ei tehty erityisen laadukkaasta kivestä. Se alkoi rapistua lähes välittömästi valmistumisensa jälkeen. Sitä vahvistettiin 1920-luvulla teräsbetonilla, mutta siitä huolimatta vuonna 1937 kuudelta patsaalta irtosi pää. Kuvitelkaa jos kehtaatte — saman vuoden sisään kaaren juurella pärräävän liikenteen sekaan putosi kuusi kookasta kivipäätä!

Viivyin Marseillessa vain pari yötä. Yritin ehtiä nähdä kaupunkia niin paljon kuin suinkin jaksoin. Ehkä ihastuttavin näkemistäni paikoista oli Le Panier, taiteilija- ja artesaanikortteli. Iloisesti kiemurtelevat pikkukujat, yllättävät puistoalueet ja lukemattomat seinämaalaukset viehättivät siinä määrin, ettei oikein tehnyt mieli lähteä pois. Eräällä pienellä aukiolla tilasin jäätelökojusta vanille noire -annoksen, siis Marseillen kuuluisaa mustaa jäätelöä. Istahdin alas ja nautiskelin kupin tyhjäksi vailla kiireen häivää. Makuelämyksenä ei ehkä suurimpia suosikkejani, mutta yhdistettynä kauniiseen päivään, mukavaan paikkaan ja upeaan tunnelmaan — je ne regrette rien.

Olin saanut suosituksen: jos käyt Marseillessa, sinun pitää ehdottomasti kokeilla couscousia! Moinen suositus on luonnollisesti otettava vakavasti. Pienen nettipengonnan tuloksena löysin aivan hostellini lähistöltä kehutun paikan nimeltä Le Roi du Couscous, "couscousin kuningas". Ja kyllä, paikka oli mainio ja kasviscouscous yksinkertaista mutta herkullista. Pienenpuoleista ravintolaa näytti pyörittävän vanhempi mies yksinään — hän otti tilaukset, tarjoili ja rahasti, ja vietti väliajat tiiviisti keittiössä. Vaikka naapuripöydän nelihenkinen brittiseurue selvästi osoitti että englannin kielellä olisi pärjännyt, halusin silti yrittää väljähtynyttä kouluranskaani. Osin kieli-, osin kuuluvuusongelmien takia sain ruoan kylkeen limsaa veden sijaan, mutta muuten harvat lauseeni taisivat osua kohdalleen.

Olin jälleen yrittänyt saada yösijaa Couchsurfingin kautta, tuloksetta. Mutta sain sentään järjestettyä tapaamisen Cloclote-nimisen kieltenopettajan kanssa. Meillä oli mukava, tunnin mittainen juttutuokio Palais Longchampin edustalla. Vaikka murehdimme Marseillen pahenevaa huumeongelmaa, koululaitoksen ja nuorten oppimishalun heikkenemistä sekä sohvasurffaajien toisinaan järkyttäviä käytöstapoja, tunnelma oli hyväntahtoisen lämmin. 

Kun uusi ystäväni hyppäsi pyörän selkään ja polkaisi pois, jäin ihmettelemään "palatsia". Cloclote oli valinnut paikan, koska se oli hänelle näppärästi matkan varrella ja koska se oli hänestä yksi Marseillen must-nähtävyyksiä. 

Palais Longchamp on valtava monumentti, joka rakennettiin Marseillen kanaalin valmistumisen muistoksi. Kanaali on edelleenkin kaupungin tärkein juomaveden lähde, joten ehkä tämä suurtyö ansaitsi yhtä lailla suuren muistomerkin. Palais Longchampia rakennettiin 30 vuoden ajan 1800-luvun puolivälin molemmin puolin. 

Kun nousee raitiovaunusta sen edustalla, näky on mykistävä. Katutasosta pääsee kahden koristeellisen portin kautta portaisiin, jotka kehystävät suurta lammikkoa. Portaat vievät seuraavalle tasanteelle, jossa on pienempi, mutta silti vaikuttavampi lammikko vesiputouksineen ja jättimäisine patsaineen. Samalla tavoin symmetriset portaat vievät ylimmälle tasanteelle, jolla kohoaa lähes puoliympyrän muotoinen pylväskäytävä. Molemmissa päissä on isot museotilat. Kokonaisuus todellakin näyttää hulppean barokkipalatsin etupihalta, mutta heti pylväskäytävän takaa alkaa laaja puistoalue. 

Longchampin kanssa kävi samoin kuin Le Panierin kanssa, vaikkakin eri hengessä ja eri syistä: en yksinkertaisesti olisi halunnut lähteä pois. Mutta lähteä piti.

Marseillen satama viehätti huomattavasti enemmän kuin Monacon satama — mahdollisesti siksi, ettei kukaan viritellyt tänne kilometrin mittaista formulakatsomoa. Satamassa oli paljon väkeä, mutta silti siellä oli mukava tallustella ja katsella miten laskevan auringon valo keikkui tuhansissa purjeissa ja mastoissa. 

Satama-aukiolla oli myös mielenkiintoinen moderni rakennelma: Vieux Port Pavilion, suunnaton, kuuden metrin korkeuteen kohoava katos, jonka alapinta oli pelkkää peiliä. Jalkapallokentän kokoisen peilikaton kautta näki vaivattomasti akrobatiaesityksen, joka oli käynnissä ison katsojajoukon keskellä. Hieno keksintö — verraton vaihtoehto kömpelölle nousevalle katsomolle! Kieltämättä tuntui oudolta katsoa, miten mies juoksi pääni yläpuolella ja hyppäsi minua kohti sukeltaakseen pienen renkaan läpi, mutta ainakin puhelimen tarttuneen videon saisi halutessaan kääntää ylösalaisin.

Vaikka kuulin pariltakin ihmiseltä Marseillen ongelmista ja siitä miten iso osa ranskalaisista tuntui sitä jopa vieroksuvan, itse suorastaan tykästyin kaupunkiin. Ei alkuunkaan harmittaisi eksyä sinne joskus pidemmäksikin aikaa.