Tervetuloa tarunhohtoiseen... johonkin

Monaco oli kertakaikkisen omituinen kokemus.

Suuri hämmennys iski, kun nousin junasta Monacon asemalla. Tämä ei muistuttanut yhdenkään aiemman näkemäni kaupungin juna-asemaa. Se oli lähinnä metropysäkki — maan alla, raiteita vain kaksi, eikä mitään niistä normaaleista elementeistä joita juna-asemilla näkee, kuten infopiste, lippuluukku, pieni kahvio, pari puotia, odottelualue tai matkatavarasäilö.

Tuntui kuin koko paikka olisi täysin automatisoitu. Kiertelin hyvän tovin tyhjillä käytävillä, enkä nähnyt muutamaa matkustajaa lukuun ottamatta ainuttakaan ihmistä — saati paikkaa jossa ihminen saattaisi olla. Löysin lentokentiltä tuttuja liukuhihnoja, jotka kiidättivät minua pitkien tunneleiden läpi kohti... no, ei oikein mitään. Käytävien ja tunneleiden päätteeksi olin pienessä matalassa aulassa, jollaisia näkee Suomessakin monien uudempien kerrostalojen katutasoissa. Täällä vain oli pari jättimäistä parfyymimainosta marmorisilla seinillä.

Astuin ulos aulasta. Olin pihalla. Olin pihalla sen suhteen, millaisella pihalla olin. Laatoitusta, istutuksia, muurintapaisia, mukavan sokkeloistakin ehkä. Mutta minulle ei alkuunkaan jäsentynyt, mikä tämä paikka oli. Lähellä oli jokin ravintolantapainen terasseineen, korkeita taloja, ramppeja jonnekin missä ehkä autot kulkivat. Ja tuossa oli liukuportaat. Liukuportaat ulkona, ilman katosta tai muuta suojaa. Aivan kuin se olisi täysin normaalia. Kuin olisin ollut yhtä aikaa ostoskeskuksessa ja ostoskeskuksen saartamalla pienellä sisäpihalla — paitsi että en hahmottanut, oliko missään lähellä kauppoja.

Nähtyäni parisataa kaupunkia katuineen, ruutukaavoineen ja liikkeineen Monaco ei ensi silmäyksellä tuntunut kuuluvan joukkoon. En sano, että se olisi välttämättä huono asia — minä en vain ymmärtänyt missä olin ja minne mennä.

Näkymä oli muutenkin poikkeuksellinen. Joka suunnassa katse osui korkeaan taloon. Parin talon välistä näin selvästi kauemmas vuoren rinteeseen, joka sekin oli täynnä korkeita taloja. Pidin monien rakennusten ennakkoluulottomasta arkkitehtuurista. Ja ymmärsin toki, että kun tilaa vaakasuunnassa oli rajallisesti, rakennettiin pystyyn ja korkealle, minkä lisäksi pihat olivat pieniä ja sokkeloisia. Ehkä tässä kaikessa olisi jotain viehättävää, jahka siihen tottuisi.

Nyt en vain osannut suunnistaa minnekään. Kiertelin jonkin aikaa aloitussijaintini lähettyvillä. Satunnaisia bisnesmiehiä. Ryhmä opiskeluikäisiä väittelemässä kiivaasti ranskaksi. Näyttivätkö he poikkeuksellisen hyväosaisilta? Ei minun silmiini. Kaikki täällä oli varmasti kallista, mutta varmasti täälläkin oli asukkaita kaikissa tuloluokissa — suhteutettuna maan yleiseen palkka- ja hintatasoon.

Lopulta laskeuduin liukuportaat alas. Alhaalla oli siinä mielessä tutumpaa, että oli kaksikaistaista katua ruutukaavassa, mutta en vieläkään nähnyt vilkasta kaupunkielämää. Kalliita autoliikkeitä ja lakitoimistoja, mutta ei pieniä, kirjavia kauppoja tai baareja ja kahviloita.

Löysin tien merenrantaan. Näin huvijahdit laitureissa, mutta minun ja niiden välissä oli verkkoaitaa,  rakennustyömaan näköistä vaneriseinää, vankan näköistä tilapäiskatsomoa ja monimutkaisia ylitysrakenteita. Ylitin tämän synkän harmauden sopivaksi katsomastani kohdasta vain nähdäkseni lisää katsomoita ja verkkoaitoja. Oli myös pitkä liuta ravintoloita, mutta enimmäkseen ne eivät houkutelleet luokseen kaiken tämän keskeneräisyyden keskellä.

Kun ei heti sytyttänyt, niin piti ihan googlettaa. Tietenkin — kisakausi oli juuri alkamassa. Noin kuukauden verran joka vuosi Monacon kuuluisa satama-alue näytti tältä, kun formulakisat ja monet muut merkittävät autourheilutapahtumat valloittivat kaupungin.

Jos on Jyväskylä vastenmielinen paikka rallien aikaan, niin kuvitelkaa se touhu sata kertaa isompana ja viikon sijaan kuukauden mittaisena.

Kaikki tämä ankeus aiheutti jossain määrin odottamattoman, mutta toisaalta hyvin loogisen reaktion: halusin jäätelöä. Ensisijainen päämääräni oli tietenkin löytää viihtyisä terassi, johon voisin istahtaa nautiskelemaan. Kysyin harmaan kisa-alueen vähiten vastenmielisen ravintolan tarjoilijalta, oliko heillä jäätelöä. — Totta kai, löytyy suklaata ja vaniljaa, kaksikymmentäviisi euroa per annos!

Palasin katastrofin keskeltä keskustan puolelle. Harhailin yhtä katua ylös ja toista alas. Kaupungin laidalta alkoi mielenkiintoisen näköisiä kävelyreittejä vehreämmän alueen uumeniin, mutta minulla ei ollut aikaa lähteä niitä tutkimaan. Kolmannen kadun puolivälistä löytyi mukavan näköinen kuppila, mutta terassilla oli ainakin kaksi yksinhuoltajaäitiä ja neljä kirkuvaa lasta.

Aloin bongailla arvokkaan näköisistä seinistä ja tummalasisista ikkunoista kalliita tuotemerkkejä. Täällä siis varmasti oli paljon liikkeitä, mutta ne eivät avautuneet samalla tavoin aggressiivisesti kadulle kuin muutamassa edellisessä maassa matkareitilläni. Ehkä ostaminen oli täällä arvokkaampi tapahtuma (kahdessakin merkityksessä), eikä kyse ollut koskaan hetken huumasta?

Vielä muutama katu päästä päähän, ja eräästä melko huomaamattomasta nurkasta löysin viimein marketin. Sen yhteydessä oli pizzapaikkaa ja Subwayta, mutta ei kahvilaa, terassista ja jäätelöstä puhumattakaan. Olin jo luovuttanut. Menin markettiin, ostin ison purkin Ben & Jerry's -tyyppistä jäätelöä hieman vajaalla kympillä ja lähdin se kädessä etsimään sopivaa syömäpaikkaa.

Aikani harhailtuani löysin asuintalojen välissä kulkevan kevyen liikenteen väylän. Jyrkässä rinteessä hennosti mutkitellut tie väisteli nurmikoita ja pensaita, ja sen varrelle oli taktisesti sijoitettu muutama penkki. Sai kelvata.

Luonnollisesti lähimmille penkeille tuli pian tupruttelijoita. Alapuolelleni kymmenen metrin päähän rojahti ylipainoinen mies liituraita kainalossa ja paksu sikari sormivälissä. Yläpuolelleni kymmenen metrin päähän asettui lastenhoitajan näköinen, tuhti ja välimerellisesti viiksekäs nainen, joka alkoi hartaana kiskoa Marlboroa.

Jos olin kuvitellut, että näkisin täällä vain toinen toistaan rikkaamman näköisiä ihmisiä kävelemässä kiireettä paikasta toiseen rento hymy suupielessä, se kuvitelma oli kadonnut aika pian. Totta kai miljonääreillä oli välimerellisesti viiksekkäitä lastenhoitajia palkollisinaan. En tiennyt missä nämä asuivat — ehkä "palvelijanhuoneessa" tai kukaties naapurikaupungissa. Oli hassua ajatella, että naapurikaupunki oli tässä tapauksessa naapurimaassa. Vaan käyväthän virolaisetkin töissä Suomessa, ja suomalaiset puolestaan Norjassa.

Katkusta huolimatta sain jäätelön maistumaan hyvältä, enkä edes tuntenut huonoa omaatuntoa tyhjentäessäni yhteen menoon koko puolen litran purkin tasaisin lusikaniskuin.

Matkalla takaisin asemalle huomasin, että eksyminen täällä saattoi olla melko turhauttava kokemus. Noustuani useammat lupaavan näköiset portaat päädyin piha-alueelle, josta ei ollutkaan selvää jatkoyhteyttä. Pihalla oli jokunen rakennustyöläinen, jotka alkoivat huudella takanani, kun menin kurkkimaan lähimmän nurkan taakse. Hetken aikaa haimme sopivia sanoja ja yhteistä ymmärrystä, mutta oli selvää että tämä oli umpikuja. Palasin kaikki lupaavat portaat takaisin, ja lopulta sain silmiini tutut liukuportaat. 

Ennen kuin palasin juna-asemalle vieviin käytäviin, käännyin vielä katsomaan kaupunkia. Jossakin tuolla oli varmasti tarunhohtoinen kaupunki täynnä upeita linnoja, mielenkiintoisia taidemuseoita ja kauniita puistoja. Ehkä lähdin liukuportailta tasan väärään suuntaan. Sille en voinut enää mitään.

Annoin tutustumiskäynnilleni Monacoon luvan päättyä.