Barcelonan lämmössä

Barcelonassa sain viimein tilaisuuden kokeilla kotiasumista. Se ei tapahtunut Couchsurfingin kautta, vaan ystäväin ystävällisestä kutsusta. Viehättävä monikansallinen perheyksikkö Elisa–Ludo–Arturo otti minut avosylin ja monin herkullisin aterioin vastaan. Iltoja sävyttivät kirjava-aiheiset keskustelut tv:n ja videopelien ääressä. Keskustelut Arturon kanssa tosin olivat herran nuoresta iästä johtuen enemmän ilme- ja elekielisiä.

Googlen ja isäntäväen opastuksella haarukoin pieneen budjettiini sopivia kohteita ympäri kaupunkia. Jälleen huomasin kävelykilometrejä kertyvän ennätyslukemia, vaikka metrolla useimmiten suhauttelinkin palan matkaa oikeaan suuntaan.

Sagrada Familiasta olisin ollut valmis maksamaan. Niin kauan kuin olin ollut rakennuksesta tietoinen, sen ihmettely ulkoa ja sisältä oli ollut selkeä haave. Mutta tyhmyydestä sakotetaan: huippukalliit liput olisi pitänyt hommata netistä jo viikkoja aiemmin — eli silloin kun en vielä osannut sanoa, milloin olisin Barcelonassa.

Mutta tietenkin kiiruhdin pällistelemään kirkkoa ulkopuolelta. Ja pällisteltävää riitti kyllä siinäkin.

Jo lähestyminen oli mieleenpainuva kokemus. Tornit alkoivat pilkistellä asuintalojen takaa ja väleistä jo hyvän matkaa ennen kuin pääsin edes rakennusta ympäröiviin puistoihin. Tulin lännen suunnasta, Pasión-fasadin puolelta. Heti puiston takanurkalla, vaikka iso määrä puita oli vielä ohitettavana, kirkon massiivisuus iskeytyi tajuntaan. Se ei ole Rooman Pietarinkirkkoa suurempi, mutta rakennustyyli, materiaali, väri, lukuisat tornit ja yksityiskohtien loputon määrä saivat Vatikaanin maamerkin kalpenemaan.

Leuka pysyvästi ala-asennossa astelin hitaasti puiston läpi. Suunnilleen samaa tahtia liikehti kirkon suuntaan myös nuori mieskolmikko, ja heillä tuntui olevan täsmälleen samat mietteet. Jollakin maagisella tavalla Sagrada Familia onnistui tuntumaan suurimmalta asialta mitä olin koskaan nähnyt — huolimatta siitä, että olin käynyt Gizan suuressa pyramidissa ja Shanghain korkeimmassa pilvenpiirtäjässä.

Toljotin Pasión-fasadia liikkumatta vähintään vartin. Seinämästä olisi voinut valita yhden pienen alueen ja tutkia loppuviikon ajan pelkästään sen rakenteita, patsaita, kaiverruksia ja symboliikkaa. Loputtomat erikokoiset syvennykset ja pylväiköt olivat täynnä tarinoita.

Antoni Gaudin mestariteoksen rakennustyöt aloitettiin 1880-luvun alussa. Urakan vaiheita on dokumentoitu kirjatolkulla, ja sitä tituleerataan usein yhdeksi modernin ajan kunnianhimoisimmista projekteista. Gaudi itse kuoli jo 1920-luvulla, eli hän ei nähnyt kirkkoa läheskään valmiina — eikä se toki ole valmis vieläkään.

Kun keskustorni lopulta valmistuu, Sagradasta tulee maailman korkein kirkko. Nosturit ovat piirittäneet sitä yhtäjaksoisesti vuosia, kun Barcelona yrittää kiirehtiä urakkaa valmiiksi ensi vuodeksi, juhlistamaan Gaudin kuoleman satavuotispäivää. Onnistuuko tämä, aika näyttää. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, arkkitehdin suunnitelmissa oli elementtejä joiden toteuttamiskelpoisuudesta ei ollut mitään varmuutta hankkeen alussa. Gaudi itse suhtautui työhön kuin tieteelliseen eksperimenttiin, ja erilaisten rakenteiden toimivuutta ja kestävyyttä tutkittiin jatkuvasti työn edetessä.

Sagrada Familiaa on monessa mielessä mahdotonta kuvailla. Siitä voi ottaa videoita ja valokuvia, mutta rakennusta on vaikea käsittää ennen kuin sen näkee omin silmin edessään. Se on kuin sekoitus kirkkoa, hiekkalinnaa, fantasia-elokuvaa ja Hieronymus Boschin lsd-trippiä. Ymmärtäisin ihan hyvin, jos joku sanoisi sitä todella rumaksi tai sekavaksi. 

Itse en kyennyt lähtemään sen luota mihinkään yli kahteen tuntiin. Kiersin rakennuksen kolmesti ja löysin jatkuvasti uusia asioita. Tajusin, että jonakin vuonna minun olisi pakko palata sinne ja omistaa ainakin kaksi päivää tämän huikean vision tutkimiselle.

Matkalla Gaudin luomukselle olin pistänyt merkille mielenkiintoisen asian. Eixamplen laajalla, yhtenäisesti suunnitellulla ruutukaava-alueella kadut eivät kohdanneet toisiaan useimmille kaupungeille tyypillisissä plusmerkin muotoisissa risteyksissä. Sen sijaan kaikkien neljän talon kulmat oli aina viistottu, jolloin risteykset olivat itse asiassa kahdeksankulmion muotoisia. Miellyin tähän ideaan heti. Risteykset olivat avarampia ja turvallisempia — ja ylipäätään mukavampia katsella. Miksi ihmeessä moista ei käytetty enemmän?

Olin saanut oivan vinkin myös nälkää silmällä pitäen: keskustan jättimäinen, seitsenkerroksinen tavaratalo! Normaalisti kun etsii kivaa ravintolaa, ensimmäinen ajatus ei ole tavaratalo, mutta El Corte Inglés, Espanjan suurin tavarataloketju, oli poikkeus. Katalonianaukion laidalla kohonneen paikallisen stockmannin kattokerros tarjosi paitsi kohtuullisen hintaista ruokaa, myös näköalan ympäri kaupunkia. Ruokaa sai jonottaa tarjottimelleen lukuisista pisteistä oman maun mukaan ja sitten istahtaa mihin tahansa kymmenistä pöydistä. Paikka oli sen verran suosittu, että vapaan pöydän löytäminen ei ollut helppoa — varsinkaan ikkunoiden läheltä.

Samaisen aukion kulmasta löysin myös kansainvälisen MediaMarkt-ketjun myymälän. Siellä pulitin vastahakoisesti kolmekymmentä euroa uusista vastamelukuulokkeista kadonneiden Sennheisereideni tilalle. En millään tavoin yllättynyt vastamelutoiminnon tehottomuudesta saati äänenlaadusta, mutta en viitsinyt siinä rahatilanteessa ruveta huikentelemaan. Tavallaan rankaisin itseäni kalliiden kuulokkeiden hukkaamisesta tuhoamalla kuuloaistini. Fiksua?

Parinakin päivänä harhailujeni päätepiste oli kaupungin itäosassa, merenrannan lähettyvillä sijaitseva laaja puistoalue. Hallitumpi ja hillitympi kahdesta viheralueesta oli Passeig de Lluís Companys, pitkä ja vähäpuinen promenadi jonka pohjoispäädyssä komeili 30-metrinen, vuoden 1888 maailmannäyttelyä varten rakennettu riemukaari. 

Arc de Triomf taisi olla kolmas kaari matkallani — edellinen oli Marseillessa, ja ensimmäinen Ateenassa. Ateenan antiikin aikoina rakennettu Hadrianuksen kaari jäi blogissani tyystin mainitsematta, koska muutakin mainittavaa riitti. Ateenan ja Marseillen 18-metriset rakennelmat tuntuivat melko vaatimattomilta kävellessäni Barcelonan nähtävyyden ali, jos kohta Marseillen riemukaari oli ollut kiinnostavampi. Sen kaiverruksia ja patsaita olin vallan hyvin voinut ihastella katutasosta, mutta Barcelonan ihmeessä sinällään vaikuttava reliefi koristi aivan seinän ylälaitaa. Lisäksi, koska Barcelona muun Euroopan mailla oli remontissa, iso osa ylimmistä koristeista oli verhottu suojaverkolla.

Parc de Ciutadellaan pääsi tallustamalla promenadin itäpäähän ja ylittämällä ison kadun. Puisto oli aikoja sitten puretun, jättimäisen linnoituksen paikalla — siitä nimi "Sitadellin puisto". Alueen koosta kertonee jotain se, etten saanut parin tunnin visiitin aikana kierrettyä sitä kokonaan. Mittaamattomien ruohokenttien, lampien, puistikoiden ja suihkulähteiden ohella puisto pitää sisällään muun muassa Katalonian parlamentin (linnoituksen entisen asevaraston) ja eläintarhan. 

Puiston kohteista pisimpään viihdyin Cascada Monumentalilla, puolikaaren muotoisella rakennelmalla joka syleili isoa, suihkulähtein koristeltua lampea. Mieleen tulivat sekä Marseillessa juuri näkemäni Palais Longchamps että Rooman Trevi, vaikkakin Cascada Monumental ei ollut läheskään yhtä monumentaalinen. Mielenkiintoni ei kohdistunut niinkään arkkitehtuuriin, vaan siihen että paikka tuntui olevan jonkinlainen tavan väen tanssiharrastusten pramea pyhättö. Ylätasanteen pääpylväikössä oli meneillään keski-ikäisen miehen keski-ikäisille ihmisille vetämä tanssillinen jumppatuokio. Heti pylväikön ulkopuolella kolme teinityttöä harjoitteli aivan erihenkisen musiikin tahtiin modernia musavideokoreografiaa. Laskeutuessani kaaren toista laitaa alas näin vielä nuorenparin tangoamassa intesiivisesti. 

Muutenkin puistot olivat täynnä elämää ja toimintaa. Halutessaan (ja tietenkin pienestä maksusta) sai tehdä jättimäisiä saippuakuplia tai pitää kädessään pieniä papukaijoja. Erään etnisesti yhteneväisen ryhmän monopolina tuntui olevan aivan tietty bisnes: vedellä täytettävät, linnun muotoiset pillit, joihin puhaltamalla sai aikaan useammankinlaista liverrystä. Näkymä jollakin tavalla huvitti, kun kymmenet tasavälein nurmikolle myyntiartikkelinsa levittäneet koripalloilija-mittaluokan nuoret miehet esittelivät pieniä muovilintujaan.

Sagrada Familian lisäksi muukin Gaudin tuotanto kiinnosti, vaikka samaiset rahaongelmat hidastivat hinkua jonotella arkkitehdin muihin luomuksiin. Kävin kahden tunnetun kohteen luona, Casa Batllón ja Casa Milán. Kadultakin pystyi ihastelemaan omintakeista tyyliä, mutta epäilemättä sisältä olisi löytynyt moninkertainen määrä ihmeitä. Kolmenkympin hintaa oli joka tapauksessa hankala perustella, kun tiesi miten monta maata oli ihmeineen vielä edessä. Kävelykierroksen myötä vain vahvistui halu joskus palata Barcelonaan ajan kanssa.

Kaupungissa remontin kourissa olivat Sagradan ja riemukaaren lisäksi Barcelona Santsin juna-asema, Plaça d'Espanya, Plaça Catalunya ja puolenkymmentä muuta isoa rakennusta. Karuista kaivinkoneista ja työmaa-aidoista huolimatta silmille riitti myös leposijoja. Aurinkoinen sää sekä pitkät kävelyt satamassa ja vanhempien kaupunginosien kapeilla, värikkäillä kujilla jättivät mieleen lämpimän läiskän.

Rohkaistuneena tästä otin vastaan uuden ystäväni kutsun pistäytyä myös sisämaassa. Mitä sitten tapahtui, siitä kuulemme ensi kerralla.