EU-KÄÄNNÖS

Monaco oli kertakaikkisen omituinen kokemus. Suuri hämmennys iski, kun nousin junasta Monacon asemalla. Tämä ei muistuttanut yhdenkään aiemman näkemäni kaupungin juna-asemaa. Se oli lähinnä metropysäkki — maan alla, raiteita vain kaksi, eikä mitään niistä normaaleista elementeistä joita juna-asemilla näkee, kuten infopiste, lippuluukku, pieni kahvio, pari puotia, odottelualue tai matkatavarasäilö. Tuntui kuin koko paikka olisi täysin automatisoitu. Kiertelin hyvän tovin tyhjillä käytävillä, enkä nähnyt muutamaa matkustajaa lukuun ottamatta ainuttakaan ihmistä — saati paikkaa jossa ihminen saattaisi olla. Löysin lentokentiltä tuttuja liukuhihnoja, jotka kiidättivät minua pitkien tunneleiden läpi kohti... no, ei oikein mitään. Käytävien ja tunneleiden päätteeksi olin pienessä matalassa aulassa, jollaisia näkee Suomessakin monien uudempien kerrostalojen katutasoissa. Täällä vain oli pari jättimäistä parfyymimainosta marmorisilla seinillä. Astuin ulos aulasta. Olin pihalla. Olin pihalla se...

Kuten jo luikahti julki aiemmissa blogeissa, yösija Napolissa löytyi hyvin läheltä juna-asemaa. No, matka oli lyhyt metreissä, mutta pitkä minuuteissa. Hostel Mancini oli parin korttelin päässä Piazza Giuseppe Garibaldi -aukiolta. Kolmen sadan metrin matkalle mahtui kuitenkin monta hankalasti ylitettävää tietä. Heti aseman ulko-ovien edessä oli sentään liikennevalot, jotka silloin tällöin paloivat hetken aikaa vihreinä jalankulkijoille. Aukion toisessa päässä piti ylittää katu pienelle kaistaleelle jossa Garibaldi pönötti ikuisen puluparven vartioimana, ja kaistaleelta asuinrakennusten puolelle odotti toinen katu. Napolin liikenne on moottoriajoneuvojen dominoimaa. Esimerkiksi mainitulle patsaalle ja sieltä pois oli katuun merkitty suojatiet — mutta liikennevalot puuttuivat.  Autojen keskelle oli vain määrätietoisesti käveltävä. Tämän ohjeen sain paikallisilta. Kun astuu kadulle ja kävelee tasaisin askelin yli, autoilijat kyllä näkevät ja väistävät. Mitään taukoa autovirtaan ei ole...

Italian länsirannikon päärata on junamatkustajan näkökulmasta monin tavoin kiinnostava, toisaalta vähän turhauttavakin. Napolista pohjoiseen mennään Rooman ja Pisan kaltaisten aarteiden kautta sekä pitkän matkaa aivan rannikolla, mutta maisemat eivät aina ole sen mukaisia.   Roomaan koukattaessa näkee lähinnä 1900-lukulaista kerrostaloa. Ainoana selkeänä piristyksenä juuri ennen asemaa vasemmalla puolella komeilee Via Casilina Vecchian akvedukti.  Vaihtoaikani Rooman Terminissä riittää siihen, että seuraavaan junaan ei tarvitse juosta. En poistu laiturialueelta turvaporttien ulkopuolelle, saati että kävisin kuikuilemassa miltä keskusta nykyään näyttää. Rooma, varsinkin juna-aseman ympäristö, on riittävän tuttu kahdelta aiemmalta reissulta. Laitureilla on käteviä eväsautomaatteja, joista saan täydennystä leivän ja vichypullon verran.  Pisan läpi huristeltaessa saattaa talojen välistä saada silmäyksiä katedraalin kupolista ja jopa siitä hassusta tornista. Muuten kaupunki nä...

Toinen kokonainen päivä Napolin seudulla suuntautui Sorrentoon. Sekin kuului paikallisten suosittelulistalle — kaunis, lumoava paikka, pakollinen nähtävä! Jälleen kerran tarvitsin paikallisjunaa. Paikallisverkolla on Napolissa oma pieni sivuasemansa, Porta Nolana, vain parin sadan metrin päässä Napoli Centralesta. Liput ostetaan hupaisan pieneltä lippuluukulta hupaisan suuren hallin yhden seinän keskeltä, minkä jälkeen mennään keskellä isoa tyhjää tilaa nököttäviin liukuportaisiin — ja niillä laskeudutaan yksinkertaisempiin ja ahtaampiin käytäviin ja portaikkoihin. Harvoin jonkin paikan funktionaaliset mittasuhteet ovat tuntuneet niin huonosti mietityiltä. Vaan ehkäpä katutason pramea halli oli toisinaan tarpeen. Saattoihan siellä vaikka olla konsertteja kerran viikossa. Juna onnistui lähtemään melko tarkalleen aikataulun mukaan. Nytkin kiskot veivät Ercolanoon, mutta se oli vasta alkua. Sorrento oli kolme kertaa kauempana. Vahingosta viisastuneena etsin heti vaunuun mennessäni ikkunan...

Varmasti itse Napolissakin olisi riittänyt kaikenlaista katseltavaa. Itse ehdin lyhyen visiittini aikana katsella vain juna-aseman ympäristöä ja pientä osaa vanhasta kaupungista. Paikalliset tuntuivat lähes kilvan kehottavan käymään lähiseudun kohteissa. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä hyppäsin paikallisjunaan ja kolistelin kohti Ercolano-nimistä pikkukaupunkia aivan Napolin kyljessä. Jo matka itsessään oli kokemus. Samoin kuin kaupungin jätehuolto, myös paikallisjunaverkosto olisi kaivannut päivitystä. Liikkeelle ei päästy likimainkaan aikataulun mukaan, ja ison osan matkasta vauhti vaihteli verkkaisesta viipyilevään. Ruosteisen rapistuneita lähiömaisemia kehystivät ikkunoiden loputtomat graffitit. Junassa oli monenlaista kulkijaa, etupäässä väestön köyhintä osaa mutta myös turisteja. Eksyipä vaunuun artistikin. Musiikki oli hanurista ja laulu syvältä rinnasta. Huolimatta tunteikkaasta ja vallan kelvollisesta suorituksesta kaikkien katseet vaelsivat pitkin vaunun mielenkiintoisella t...

Olin nyt jo viidettä kertaa Italiassa. Napoli oli kuitenkin uusi tuttavuus. Saavuin päärautatieasemalle sopivasti möyhennettynä. Kolme päivää liikkeellä, ja tulopäivänä vielä melkein kahdeksan tuntia junassa.  Subtrooppinen vyöhyke puhalteli vaihteeksi pilviä aivojeni misantrooppiselle vyöhykeelle. Alkumatkasta reippaasti ylipainoinen mies hotki muovikassillisen rapisevia eväitä sellaisella vauhdilla, että joutui säännöllisesti yskimään ruoanmurusia kurkustaan pitkin pöytää. Sitten kovaääninen, kauttaaltaan eläinkuoseihin sonnustautunut nainen terrorisoi ykkösluokan vaunua vetämällä kaksi tunnin mittaista videopuhelumaratonia ja käymällä joka pysähdyksellä vaunuvälikössä hermosavuilla ovien avauduttua kahdeksi minuutiksi.  Vastapainoksi oli onneksi kauniita maisemia. Lähdimme aluksi pohjoisen suuntaan rannikkoa pitkin, ja junan oikealla puolella vilahteli tuon tuostakin auringossa kimalteleva Adrianmeri ja lukuisat pikkukaupungit lähes idyllisine satamineen. Myöhemmin, kun rat...