EU-KÄÄNNÖS

Ranskaan palaisin hieman myöhemmin reissullani. Mutta vielä ennen kuin piipahtaisin viikoksi Espanjaan, edessä oli yksi lyhyt pysähdys. Näppärin junayhteys Marseillesta Barcelonaan kulki Montpellierin kautta, ja siihen kuului reilun kahden tunnin vaihto. Täydellistä. Junamatka Montpellieriin oli lyhyt. Penkkitoverina ollut korealaisnainen oli hiljainen, mutta yllättävän avulias. Kun yritin epätoivoisesti avata pähkinäpussia, hän tuota pikaa tarjosi saksia. Kun nousin junasta hieman kiireellä, hän huikkasi perääni ja ojensi sateenvarjoani. Kiitin ja kiirehdin ulos iloisena siitä etten joutunut Montpellierin kosteaan ilmanalaan ilman suojaa. Montpellier tervehti hieman erikoisella juna-asemalla. Laitureilta noustiin yhdistävälle tasolle, pitkään ja kookkaaseen halliin. Molemmissa päissä oli isot ulkoterassimaiset alueet, ja erilaisia siltoja ja portaita alas kadulle. Vaikka tiesin jo, minne haluaisin asemalta lähteä, meni hetki hahmottaa miten päin olin ja mitä kautta poistuisin. Lopulta...

Marseillen hostelli oli kohtuullisen mukava yllätys. The People on itse asiassa hostelliketju, ja sen tavoitteena on olla enemmän kuin vain yösijan tarjoaja.   Ulospäin paikka oli lähes huomaamaton. Vain ovi ja pieni kyltti tuikitavallisen talon seinässä pienellä sivukadulla. Mutta satsaus olikin sisätiloihin. Hostelli hyödynsi talojen väliin jäävän sisäpihan ääriään myöten. Oli seinämaalauksia, vaihtuvaa taidetta, lyhtyjä ja muita ripustuksia, esiintymislava, kasveja ja tietenkin pöytiä ja tuoleja. Sisäpiha toimi yleisenä olohuoneena ja aamiaisravintolana. Itse hostelli auloineen ja huoneineen käsitti vain yhden sisäpihaa ympäröivistä taloista. Tilat oli kauttaaltaan kunnostettu. En tullut kysyneeksi, kauanko paikka oli ollut toiminnassa, mutta tuskinpa paljon vuotta kauempaa. Huoneista ja käytävistä oli saatu verraten hiljaisia, vaikka sisäpihan bilemeininki saattoi jatkua melko myöhäänkin. Huoneissa oli myös monenlaisia mukavia yksityiskohtia, ja natisemattomien, verhollisten vu...

Ensivaikutelma Marseillesta oli melko jäyhä. Kun sain suunnistettua ulos Saint-Charlesin juna-asemalta, tajusin pääsisäänkäynnin olevan valtavalla, kohotetulla tasanteella. Prameaa, vaaleanharmaata kiveä, pylväitä ja tummia ikkunoita satoja neliömetrejä. Leveä, ruuhkainen autotie heti tasanteen kyljessä. Omalla tavallaan komeaa arkkitehtuuria, mutta melko suurellista ja pönäkkää. Onneksi asemalta ei tarvinnut kävellä kauaksikaan, kun mielikuva alkoi jo hälvetä. Pienempiä katuja ja kortteleita, puistoja ja ravintolaterasseja. Hostellille oli alle kilometrin kävely, ja matkan varrelle osui muun muassa Porte d'Aix, Marseillen oma riemukaari.  Porte d'Aix suunniteltiin aikoinaan Ludvig XVI:n muistoksi 1780-luvulla, mutta rakentaminen viivästyi. Valmistuttuaan lopulta 1839 viidentoista vuoden työn tuloksena kaari ei ollut enää vain yhden kuninkaan muistomerkki vaan voiton symboli laajemmassakin mielessä. Se koristeltiin lukuisin patsain, ja sen seiniin kaiverretuissa reliefeissä kuv...

Monaco oli kertakaikkisen omituinen kokemus. Suuri hämmennys iski, kun nousin junasta Monacon asemalla. Tämä ei muistuttanut yhdenkään aiemman näkemäni kaupungin juna-asemaa. Se oli lähinnä metropysäkki — maan alla, raiteita vain kaksi, eikä mitään niistä normaaleista elementeistä joita juna-asemilla näkee, kuten infopiste, lippuluukku, pieni kahvio, pari puotia, odottelualue tai matkatavarasäilö. Tuntui kuin koko paikka olisi täysin automatisoitu. Kiertelin hyvän tovin tyhjillä käytävillä, enkä nähnyt muutamaa matkustajaa lukuun ottamatta ainuttakaan ihmistä — saati paikkaa jossa ihminen saattaisi olla. Löysin lentokentiltä tuttuja liukuhihnoja, jotka kiidättivät minua pitkien tunneleiden läpi kohti... no, ei oikein mitään. Käytävien ja tunneleiden päätteeksi olin pienessä matalassa aulassa, jollaisia näkee Suomessakin monien uudempien kerrostalojen katutasoissa. Täällä vain oli pari jättimäistä parfyymimainosta marmorisilla seinillä. Astuin ulos aulasta. Olin pihalla. Olin pihalla se...

Kuten jo luikahti julki aiemmissa blogeissa, yösija Napolissa löytyi hyvin läheltä juna-asemaa. No, matka oli lyhyt metreissä, mutta pitkä minuuteissa. Hostel Mancini oli parin korttelin päässä Piazza Giuseppe Garibaldi -aukiolta. Kolmen sadan metrin matkalle mahtui kuitenkin monta hankalasti ylitettävää tietä. Heti aseman ulko-ovien edessä oli sentään liikennevalot, jotka silloin tällöin paloivat hetken aikaa vihreinä jalankulkijoille. Aukion toisessa päässä piti ylittää katu pienelle kaistaleelle jossa Garibaldi pönötti ikuisen puluparven vartioimana, ja kaistaleelta asuinrakennusten puolelle odotti toinen katu. Napolin liikenne on moottoriajoneuvojen dominoimaa. Esimerkiksi mainitulle patsaalle ja sieltä pois oli katuun merkitty suojatiet — mutta liikennevalot puuttuivat.  Autojen keskelle oli vain määrätietoisesti käveltävä. Tämän ohjeen sain paikallisilta. Kun astuu kadulle ja kävelee tasaisin askelin yli, autoilijat kyllä näkevät ja väistävät. Mitään taukoa autovirtaan ei ole...

Italian länsirannikon päärata on junamatkustajan näkökulmasta monin tavoin kiinnostava, toisaalta vähän turhauttavakin. Napolista pohjoiseen mennään Rooman ja Pisan kaltaisten aarteiden kautta sekä pitkän matkaa aivan rannikolla, mutta maisemat eivät aina ole sen mukaisia.   Roomaan koukattaessa näkee lähinnä 1900-lukulaista kerrostaloa. Ainoana selkeänä piristyksenä juuri ennen asemaa vasemmalla puolella komeilee Via Casilina Vecchian akvedukti.  Vaihtoaikani Rooman Terminissä riittää siihen, että seuraavaan junaan ei tarvitse juosta. En poistu laiturialueelta turvaporttien ulkopuolelle, saati että kävisin kuikuilemassa miltä keskusta nykyään näyttää. Rooma, varsinkin juna-aseman ympäristö, on riittävän tuttu kahdelta aiemmalta reissulta. Laitureilla on käteviä eväsautomaatteja, joista saan täydennystä leivän ja vichypullon verran.  Pisan läpi huristeltaessa saattaa talojen välistä saada silmäyksiä katedraalin kupolista ja jopa siitä hassusta tornista. Muuten kaupunki nä...

Toinen kokonainen päivä Napolin seudulla suuntautui Sorrentoon. Sekin kuului paikallisten suosittelulistalle — kaunis, lumoava paikka, pakollinen nähtävä! Jälleen kerran tarvitsin paikallisjunaa. Paikallisverkolla on Napolissa oma pieni sivuasemansa, Porta Nolana, vain parin sadan metrin päässä Napoli Centralesta. Liput ostetaan hupaisan pieneltä lippuluukulta hupaisan suuren hallin yhden seinän keskeltä, minkä jälkeen mennään keskellä isoa tyhjää tilaa nököttäviin liukuportaisiin — ja niillä laskeudutaan yksinkertaisempiin ja ahtaampiin käytäviin ja portaikkoihin. Harvoin jonkin paikan funktionaaliset mittasuhteet ovat tuntuneet niin huonosti mietityiltä. Vaan ehkäpä katutason pramea halli oli toisinaan tarpeen. Saattoihan siellä vaikka olla konsertteja kerran viikossa. Juna onnistui lähtemään melko tarkalleen aikataulun mukaan. Nytkin kiskot veivät Ercolanoon, mutta se oli vasta alkua. Sorrento oli kolme kertaa kauempana. Vahingosta viisastuneena etsin heti vaunuun mennessäni ikkunan...